Saksalaista Donzdorfin pikkukaupunkia verhoaa hentoinen lumihuntu, omakotitalot uinuvat vieri vieressä ja ulkona voi kuulla vain hiljaisuuden. Tuossa maisemassa seisoo levy-yhtiö Nuclear Blastin päämaja, jonka uumenissa on hetki sitten tärähtänyt yksi tämän vuoden odotetuimmista metallilevyistä, Memoriamin For the Fallen.
Asetumme yhteen toimistohuoneista, ja yhtyeen basisti Frank Healy alkaa viritellä savuketta huuleen. Äkkiä levy-yhtiön edustaja kiirehtii kertomaan, että on pahoillaan, mutta tässä huoneessa ei saa sauhutella. Frank nousee välittömästi ja ilmoittaa, että jos ei ole röökiä, ei ole haastattelua.
Uusi tila löytyy alakerran keittiöstä. Matkalla sinne Frank mumisee, että on aina vetänyt paljon röökiä ja aikoo tehdä niin jatkossakin. Asia selvä, ja niin voimme asettua pöydän ääreen. Frankin viereen istuu yksi kuolo- ja grindcoreskenen pioneerirumpaleista, Andrew ”Andy” Whale.
Miten tähän on tultu? Kelataanpa hieman ajassa taaksepäin.
Legendaarista death metal -jyrää Bolt Throweria kohtasi loppuvuodesta 2015 suru, kun yhtyeen pitkäaikainen rumpali Martin ”Kiddie” Kearns menehtyi yllättäen. Bändi oli vuoden päivät horroksessa, josta se ei lopulta vironnut, vaan päätyi lopettamaan kunniakkaan uransa.
Pian Kiddien poismenon jälkeen alkoi tapahtua odottamattomia. Bolt Throwerin alkuperäinen rumpali Andy Whale ja laulaja Karl Willets päättivät alkaa ”tehdä jotain yhdessä” yli 20 vuoden tauon jälkeen. Pian mukaan saatiin Benediction-basisti Frank Healy sekä nuorempaa polvea edustava kitaristi Scott Fairfax.
Andy: – Minä ja Karl olimme yhdessä Benedictionin keikalla Kiddien kuoleman jälkeen ja päätimme, että haluamme tehdä jotain. Ja Karl halusi tehdä jotain Frankin kanssa, ja tietysti minä myös. Tiesin Scottin oikeastaan vain Facebookista, ja sen, että hän oli ollut kiertueella Benedictionin kanssa. Sanoin Karlille, että miksi emme ottaisi Scottia mukaan
Frank: – Olit nähnyt meidät soittamassa yhdessä, joten tiesit että se toimii.
Asiat ovat tapahtuneet todella nopeasti. Haastattelua tehdessä bändi on viikkoa vaille vuoden ikäinen. Miten tämä kaikki on edes mahdollista, mikä on Memoriamin taika?
Andy: – Luulen, että Memoriamin taika on…
Frank: – …se, että emme välitä vittuakaan!
Naurunremakan jälkeen Frank vakavoituu hieman.
– Tämä on mennyt aivan väärin. Tätä ei pitänyt tapahtua. Meidän piti olla vain neljä kaveria, jotka alkavat soittaa yhdessä biisejä, joista kaikki pitävät. Ehkä pari pientä klubikeikkaa siihen. Nyt olemme tehneet kymmenessä kuukaudessa monta keikkaa, kaksi ep:tä, flexilevyn ja pitkäsoiton.
Andy: – Olemme itsekin yllättyneitä, miten nopeasti kaikki on tapahtunut.
Kappaleiden synty
Bolt Thrower ja Benediction ovat olleet levytystahtiensa kanssa superverkkaisia. Memoriam on aivan toiselta planeetalta. Miten Memoriam-kappaleet saivat alkunsa?
Frank: – Scott tuli yhtenä päivänä idean kanssa ja kysyi, olisiko sille käyttöä. Ja sitten uuden idean, uuden idean ja niin edelleen. Eikä hän ole lopettanut! Hänellä on satoja riffejä koneellaan. Siitä se lähti, sen ei ollut tarkoitus tapahtua.
Tulee nopeasti selväksi, että lumipalloefekti lähti rullaamaan lähes välittömästi.
Yhtyeen nuorin jäsen Scott siis tekee biisit?
Frank: – Kaikki alkaa aina Scottista.
Andy: – Hän lähettää meille ämpeekolmosia, ja Frank paloittelee ne osiin: tämä on hyvä, tämä on hyvä ja niin edelleen. Minulla on harjoittelusetti kotona ja treenaan sillä joka päivä noita nauhoituksia kuunnellen.
Jokaisella on oma tärkeä roolinsa musiikin synnyssä.
Frank: – Karl kuuntelee biisejä ja tietää heti, minkä niminen jostain jutusta tulee. Hän tekee taikojaan. Hän saa biisin ja antaa sille nimen ennen kuin sanoja edes on, koska siltä se ja se biisi hänen mielestään vain tuntuu.
Frank antaa myös itselleen roolin.
– Minä olen se paskiainen, joka muokkaa Scottin ideoita. Andy soittaa niihin rumpujuttuja, joita emme olleet Scottin kanssa ollenkaan ajatelleet. Ja sitten huomaamme, että ne ovat helvetin hyviä.
Memoriamilla on uuden musiikin luomisessa hämmentävän kova tahti, mikä tulee esille monta kertaa haastattelun aikana.
Andy: – Uskomatonta, miten nopeasti viime vuosi meni. Teemme biisin viikossa, ja on paljon biisejä, joita emme ole käyttäneet.
Mainitsen, että kiivaasta tahdista huolimatta laatu on todella korkea.
Frank: – Kiitos!
Andy: – Olisimme olleet vieläkin nopeampia, jos emme olisi tehneet keikkoja. Halusimme mennä ja soittaa ihmisille, ja ihmiset halusivat meidän soittavan.
Frank: – Levy oli itse asiassa valmis jo kesäkuussa, eikö vain?
Andy: – Joo, kyllä. Olisimme olleet valmiina jo paljon aiemmin, mutta näin on hyvä.
Frank: – Kaikki kappaleet ovat meille jo hyvin, hyvin vanhoja. Seuraava albumi on varmaan ulkona tähän aikaan ensi vuonna. Olisi aiemmin, mutta pitää tehdä keikkoja. Menemme studioon huhti-toukokuussa.
Olin vähän epäillyt, että Memoriam on vain projekti. Andy ja Frank toteavat välittömästi yhdestä suusta, että kyseessä on nimenomaan ”oikea yhtye”.
Frank: – Huomasimme heti alussa, että tämä on hauskaa. Se oli projekti ehkä ensimmäiset 15 minuuttia. Kaikki vain tapahtui, se oli kuin taikaa. Me vain nauroimme ja vitsailimme, meillä oli niin hauskaa.
Andy: – En haluaisi käyttää sanaa kohtalo, mutta kaikki ikään kuin loksahti paikoilleen.
Frank: – Kyllä, kaikki loksahti paikoilleen. Scott oli jo lopettanut kitaransoiton ja puuhaili vanhojen autojen parissa. Tämän ei pitänyt tapahtua, mutta onneksi tapahtui.
Katoaminen ja paluu
Jos Scott Fairfax oli ripustanut keihään naulaan ja keskittynyt autopuuhailuunsa, niin Andy Whalen kohdalla metallista vetäytyminen oli vielä totaalisempaa. Hän oli tutkan tavoittamattomissa yli kaksi vuosikymmentä. Tätä pitää selvittää.
– Olen elänyt perhe-elämää, really. Kun jätin Bolt Throwerin vuonna 1994, halusin mahdollisimman kauas koko siitä jutusta. Jos olisit kysynyt muutama vuosi sitten kadulla, olenko Andy Bolt Throwerista, olisin sanonut ”en”. En halunnut olla osa sitä hommaa, mutta ei sitä voi paeta, se on ”niitä bändejä”.
Frank: – Et koskaan todella paennut sitä.
Andy: – No en, ja lopulta menin katsomaan heitä 2014. Bolt Thrower on isompi kuin yksikään sen jäsen, se on ainutlaatuinen. Sen kohdalla asiat ovat erikoisia. Se on kuin iso bumerangi, se vain palaa luoksesi.
Andyllä oli halukkuutta palata soittohommiin, mutta tietyillä vaatimuksilla.
Andy: – On kaksi bändiä, joissa haluaisin olla…
Frank: – Discharge!
Andy: – Joo kyllä, eli siis sittenkin kolme. Bolt Thrower, tai yhtye, jossa on Bolt Thrower -jäseniä. Ja siksi olen Memoriamissa.
Frank: – Mukavaa saada sinut takaisin kuvioihin, muuten!
Andy, oliko koskaan puhetta, että menisit takaisin Bolt Throweriin?
– Sitä ei koskaan tapahtunut.
Frank avaa aihetta hieman, mutta vain hieman.
Frank: – Ihmiset halusivat sen tapahtuvan, mutta kulissien takainen politiikka… Se ei koskaan tapahdu. Haluaisin kyllä nähdä sen, mutta…
Frank muistaa myös sen, kun Andy ja Karl jättivät Bolt Throwerin.
– Hän pudotti kapulansa kesken Amerikan-kiertueen vuonna 1994 ja jätti kiertuekumppaninsa Benedictionin sinne kaiken skeidan keskelle.
Frank kääntyy Andyn suuntaan kuin selitystä vaatien.
Kaikki on kuitenkin nyt kunnossa, heh?
Frank: – Joo, ei meillä ole koskaan ollut pahaa verta välillämme. Olemme aina olleet hyviä ystäviä. Tunnemme jo Birminghamin Mermaidin ajoilta.
Mermaid, tosiaan. Tuo lähes myyttisen maineen saanut klubi, jolla monet brittiläiset äärimetalliyhtyeet rämistelivät 1980-luvun puolivälin tienoilla.
Death metal -punkkarit
For the Fallen on death metalia… Lause jää kesken, kun Frank keskeyttää.
– Ajatteletko, että olemme vain death metalia, nyt kun kuulit levyn?
Kyllä se mielestäni on death metalia, mutta mukana on runsaita punkelementtejä.
Frank: – Sieltä me tulemme. Sieltä kaikki vanhan bändit tulivat. Carcass, Napalm Death ja muut. Sellaista se oli aikoinaan Mermaidissä. Meillä ei ollut muuta paikkaa missä soittaa, ja siellä ei ollut rajoja.
Mustissa pillifarkuissa vetävä Frank on bändin jäsenistä se, joka näyttää päällepäin eniten punkkarilta. Hän soittaa Benedictionin ja Memoriamin lisäksi myös vuonna 1984 perustetussa crustbändi Sacrilegessä. Miehen meriittilistalta löytyy myös sellaisia bändejä kuin Cerebral Fix ja Napalm Death.
Huomaan haastattelun aikana jatkuvasti, että miehet palaavat toistuvasti 80-luvun tunnelmiin ja muistoihin, mutta elävät silti tiukasti tässä hetkessä.
Myös Andyn juuret ovat syvällä punkissa.
– Aivan. Minä olin vain punkrumpali.
Frank: – Hän oli, kyllä. Ei todellakaan metallirumpali. Sieltä Bolt Thrower -soundi tulee. Laita kymmenen death metal -levyä soimaan ilman lauluja sun muita, ja tiedät heti, millä Andy soittaa. Hänen tyylinsä on ainutlaatuinen.
Andy soitti viidellä ensimmäisellä Bolt Thrower -levyllä, ja jokainen death metal -diggari tosiaan tuntee hänen tunnistettavan tyylinsä.
– Minulla on omat rajoitukseni rumpalina. Olen death metal- ja punkrumpali. Haluan soittaa omalla mukavuusalueellani. Tässä olen hyvä.
Frank: – Nykyiset bändit soittavat niin paljon paremmin kuin me, mutta tyylimme sopii meille. Me olemme melko hyviä ikään kuin yksikkönä. Emme revittele liikoja.
Andy: – En koskaan voi sanoa, että olisin maailman teknisin rumpali…
Frank: – Minäkään en sanoisi, heh heh.
Andy: – Tällaiselle 1980-luvulta tulevalle 52-vuotiaalle kaverille sopii simppeli in–your–face-musiikki. Me vanhat rumpalit, kuten Mick ja Ken, soitimme aina äärirajoilla. Biisit olivat koko ajan hajoamispisteessä. Koettelimme rajoja.
Frank: – Ja myös yleisö huomasi sen.
Andy: – Kyllä. Nykyään moni on todella tekninen, mutta me olimme hyvin fyysisiä. Lihakseni kirjaimellisesti kramppasivat jokaisen Bolt Thrower -keikan jälkeen.
Andy intoutuu muistelemaan alkuaikoja ja muita sen aikaisia rumpaleita, Napalm Deathin Mick ”Human Tornado” Harrisia ja Carcassin Ken Owenia.
– Vaikka olimme kaikki todella hyviä ystäviä, me kilpailimme…
Frank: – …joo, muistatko niitä keikkoja?
Andy: – Hah, joo!
Frank: – Kukaan ei koskaan voinut voittaa Mick Harrisia nopeudessa.
Andy: – Ei, ei todellakaan.
Sanavalmiilta Frankiltä irtoaa viesti tämän päivän nuorille rumpaleille.
– Nyky-rumpaleiden pitäisi heittää sääntökirjat helvettiin.
Andy: – Me emme tienneet, mitä teimme. Yritimme vain soittaa mahdollisimman nopeasti, hah.
Frank: – Ne olivat hyviä aikoja, todella hyviä aikoja.
”Fuck off!” -ilmaisua taajaan viljelevä Frank ei ota turhia paineita Memoriamin menestyksestä.
– Emme välitä enää paskaakaan, jos tiedät mitä tarkoitan. Emme ole rahan tai sellaisen perässä. Olemme jo saavuttaneet kaiken Bolt Throwerin ja Benedictionin riveissä. Meillä ei ole mitään todisteltavaa kellekään.
Kesken kaiken ulko-oveen koputetaan. Lopulta Frank yrittää avata ovea. Hän onnistuu, ja ovi lähtee kokonaan irti. Sitten hän rusikoi sen takaisin pakoilleen. Kuka koputti, tai miksi, jää minulle mysteeriksi. Jatkamme jutustelua.
Tuntuu, Andy, että sinulla, Mickillä ja Kenillä oli oma ainutlaatuinen tyyli. Vaikuttaa, että nykyään rumpaleilla ei välttämättä ole samalla tavalla ”sielua”, vaikka teknistä osaamista löytyy yllin kyllin.
– Yeah, yeah, en voi oikein kommentoida tuohon, mutta tiedän hyvin, mitä tarkoitat. Silloin kun aloitimme, ei ollut mitään roolimalleja.
Frank: – Ei ketään, kenestä ottaa mallia. Kukaan heistä ei soittanut rumpuja niin sanotusti oikein. Heillä oli tämä unique fuck up.
Mukavuusalueella tai ei, Memoriamin miehet tykkäävät muovata biisejään keikoilla.
Andy: – Muuttelemme kappaleiden tempoja ja rakenteita huviksemme ja katsomme, mitä tapahtuu.
Frank: – Teemme sitä ihan vain nautinnosta. Biisit elävät koko ajan. Ne eivät ole koskaan livenä samanlaisia. Koska Scott mokailee, heh heh.
Andy: – …tai rumpali. Emme turhaan vaikeuta asioita.
Frank: – Emme ajattele liikaa. Teemme biisin ja siirrymme seuraavaan. Treenaamme joka viikko, ja biisejä syntyy koko ajan.
Elämä on nyt
Hetki ennen haastattelua kuulemani For the Fallen vakuutti kertalaakista. Oli aivan selvää, että mielleyhtymät vievät Bolt Throwerin suuntaan, vaikkei varsinaisia riffejä ole ollut tekemässä kukaan BT:stä.
Frank: – Saimme hyvän sekoituksen siihen. Emme aio koskaan välttää Bolt Throweria, koska Andyllä on oma soittotyylinsä. Jokainen kuulee, että tässä soittaa Andy Whale. Ja jokainen tuntee Karlin laulutyylin. Kuulemme vertailua, mutta ei se haittaa, olemme ihan tyytyväisiä siitä.
Haastateltavista ja koko yhtyeestä huokuu elämänilo ja hauska tekemisen meininki. Henkilökemiat ovat selvästi kohdillaan. Musiikki on rajua, mutta se ei ole vakavaa, vai?
Frank: – Ei, ei, kyllä se on vakavaa. Vuodatamme sydämemme tähän musiikkiin, mutta se, millaisia ja keitä olemme, ei ole vakavaa. Olemme vain kavereita, jotka pitävät hauskaa. Mutta biisien aiheet ovat vakavia, kuolemanvakavia.
Näin on. Karl on kertonut, että yksi syy Memoriamin perustamiselle oli se, että hän sai sitä kautta kanavan käsitellä Kiddien kuolemaa. For the Fallenin sanoitukset ovat lyijynraskaita kertomuksia menetyksestä, sodasta ja vääryydestä.
Myös oma ikä ja elämän rajat puhuttelevat jätkiä.
Andy: – Minulle tämä on henkilökohtaisesti todella hieno juttu.
Frank: – Tämä on todellakin bonusta. Emme odottaneet tämän tapahtuvan, mutta olemme siitä todella iloisia.
Andy: – Meillä on todella hauskaa yhdessä. Olemme tehneet työmme vuosia sitten. Nyt nauramme paljon. Elämällämme on rajat, you know.
Frank: – Joo, teemme mitä voimme, kun vielä voimme. Ennen kuin emme enää voi. Olen 54, Andy on 52, Karl 50. Scott, bändin vauva, on 39. Emme ole enää nuoria. Haluamme tehdä mitä voimme niin nopeasti kuin voimme.
Andy: – Totuus on, että olemme lähestymässä musiikkiuramme loppua, se häämöttää.
Frank: – Muutama vuosi enää jäljellä…
Andy: – Yeah, yeah.
Mitä ajattelette siitä, että teidän täytyy jonain päivänä lopettaa?
Frank: – Ei se ole välttämättä varsinaisesti sitä, että meidän täytyy lopettaa. Meillä on perheet. Olen jo tehnyt urani, Andy on tehnyt omansa.
Andy: – Olemme puhuneet tästä Frankin kanssa. Lopetamme sillä sekunnilla, kun emme enää nauti tästä.
Frank: – Et voi uskoa, miten hauskaa meillä on ollut jo näin lyhyen ajan sisään.
Itse asiassa se on aika helppo uskoa…
Frank: – Kuten olen sanonut, olemme olleet mukana alusta asti. Jos kukaan ei tykkää levystä, en ole iloinen siitä, mutta en myöskään välitä paskaakaan. Teimme sen itsellemme. Haluamme vain tehdä musaa yhdessä, ja onneksemme saimme tehtyä yhdessä levyn.
Andy: – Olisi mukavaa, jos For the Fallen menestyisi, mutta se ei ole tärkeää. Olen tehnyt viisi Bolt Thrower -levyä. En odottanut tekeväni enää yhtään kiekkoa, en edes olevani bändissä enää. Jos joku olisi sanonut viisi vuotta sitten, että olet samassa yhtyeessä Karlin ja Frankin kanssa ja Saksassa vastaamassa jonkun toimittajan kysymyksiin…
Frank: – …olisit sanonut: ”Fuck off!”
Terveiset Suomeen
Esitän Andylle ja Frankille toiveen, että Memoriam saapuisi jonain päivänä Pohjolan kylmille perukoille.
Frank: – Hanki promoottori, joka hommaa meidät sinne. Kaikki sanovat, että ”tule tänne ja tänne”.
Ette tietenkään voi noin vain tulla ja mennä, se on selvä.
Frank: – Niinpä, ei vain niin, että soittimet pakettiin ja menoksi.
Andy: – Olisi kyllä hienoa päästä Suomeen.
Frank: – En edes tiedä yhtään festivaalia Suomesta.
Kokeilen sitä ilmeisintä. Tuska?
Frank: – Ah, Tuska! Yksi suurimmista.
Andy: – Finnfest?
Andyn päästänsä keksimä heitto saa aikaan naurua, ja sama linja jatkuu.
Andy: – Me myimme Bolt Throwerin kanssa pelkästään Suomessa yli 50 miljoona levyä.
Frank: – Mitä? Mitä sä nyt oikein…
Ystävät alkavat olla todella hyvässä vireessä.
Frank: – Sori, palataan takaisin todellisuuteen.
Haluaisitteko sanoa lopuksi jotain suomalaisille faneillenne?
Frank: – Fuck off!
Seuraa jälleen huutonaurua.
Andy: – Toivottavasti pääsemme sinne!
Frank: – Sano Tuska-promoottoreille, että laittavat meidät sinne vitun listalleen!
Hetki Karl Willetsin kanssa
Levy-yhtiön työntekijä on saapunut noukkimaan toimittajat majapaikalta pääkallonpaikalle. Astelen sovittuun aikaan pihalle. Moikkaan puolalaista kollegaa ja hoksaan, että paikalle on saapunut muitakin. Porukka paljastuu hetkessä Memoriam-yhtyeeksi.
Laulaja Karl Willets vetää pikaisesti viimeiset henkoset tupakastaan ja tulee kättelemään. Kun kerron olevani Suomesta, hän toteaa, että sitten olen varmasti tottunut tällaiseen lumiseen keliin. Mainitsen muka-hauskasti jotain kesäisestä säästä.
Minut napataan samaan kyytiin bändin kanssa. Karl antaa minulle paikkansa ja kampeaa itsensä auton taaimmaiselle penkkiriville. Istun hiirenhiljaa koko lyhyen matkan. Tuo mies on Bolt Throwerin laulaja. Bolt Throwerin!
Levy-yhtiön tiloissa on letkeä meininki. Memoriam-miehet vaeltelevat rennosti ympäriinsä juomat käsissä. Tunnelma on välitön. Varsinkin Karl ja Andy sosialiseeraavat aktiivisesti ja vaikuttavat erittäin maanläheisiltä.
Karlin kanssa puhe kääntyy tietysti Bolt Throweriin.
– Tämä on meille aivan uutta. Ei meillä ollut koskaan Bolt Throwerin kanssa tällaisia ennakkokuuntelu- ja haastattelusessioita. Olemme todella innoissamme.
Yhdellä death metalin kuuluisimmista multakurkuista on hyviä mutta osin hieman ristiriitaisia muistoja edellisestä yhtyeestään.
– Bolt Thrower oli alkanut muistuttaa yhtyettä, joka soittaa Bolt Thrower -covereita. Älä ymmärrä väärin, minä rakastan sitä yhtyettä, mutta mielestäni bändissä olemiseen kuuluu myös uuden musiikin tekeminen. Sitä me teemme Memoriamin kanssa.
Tuo mies on Bolt Throwerin laulaja.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 2/2017.