Laulaminen on taikuutta. Ikiaikaista, primitiivistä, mystistä kommunikaatiota. Se on yksi niistä asioista, jotka tekevät ihmisyydestä kiinnostavaa ja kokemisen arvoista. Ihminen ei tarvitse laulaakseen mitään. Ei sanoja tai kieltä, ei apuvälineitä, vain keuhkot ja äänihuulet. Yhteys perimmäisiin tunteisiin on suora ja hämmästyttävän voimakas.
Jos olet ollut joskus samassa huoneessa, jossa joku on ryhtynyt laulamaan, tiedät mistä on kyse. Siihen reagoi vaikkei haluaisi. Puhe voi valua ohi korvien ja tajunnan, mutta laulua on vaikea ignoroida. Se saattaa ärsyttää, lumota, liikuttaa tai ilahduttaa, mutta kylmäksi se jättää ani harvoin.
Se on taikuutta, jota voi vielä tehostaa ja muovata kielen ja instrumenttien avulla. Siihen on syynsä, että instrumentaalinen musiikki ei saavuta suuria massoja samalla tavalla kuin laulettu.
Jotkut tietysti osaavat laulaa paremmin kuin toiset. On vaikea sanoa, missä kohtaa kulkee myötäsyntyisen kyvyn ja opetellun taidon raja. Musikaalisuushan ei ole mikään on/off-kysymys vaan harjaantuva ominaisuus. Täysin epämusikaalista ihmistä tuskin onkaan.
Corey Taylor osaa laulaa, jos joku. Hän on tämän vuosituhannen toistaiseksi ikonisin rock/metal-laulaja ja paranee koko ajan.
Hän on nyt 43-vuotias ja takana on lukemattomia treenitunteja, keikkoja ja studiosessioita – sanalla sanoen tolkuton määrä äänenkäytön opettelua. Hän muistaa hyvin sen hetken, jolloin ymmärsi, että hänellä on tämä kadehdittu kyky.
– Olin alle kymmenvuotias. Journeyn Frontiers-albumi [1983] oli ilmestynyt ja Separate Ways oli sillä. Olin serkkuni luona ja MTV näytti biisin musiikkivideota. Lauloin itsekseni mukana biisin kertsiä, ja yhtäkkiä serkku katsoi minuun vähän kummallisesti. Sitten hän lähti huutamaan isoäidilleni ja muille sukulaisilleni, että tulkaa kuuntelemaan kun Corey laulaa! Minä siinä sitten esitin lattiaa tuijottaen ja häpeillen Separate Waysin kertosäettä koko suvulle, hah hah.
Häpeä ei kuitenkaan ole tärkein tunne, joka tuosta tuokiosta jäi käteen.
– Kun pääsin kertosäkeen loppuun, kaikki aplodeerasivat, ja mieleeni jäi etenkin se, miten isoäiti katsoi minuun. Siinä katseessa oli jotakin sellaista lämmintä ylpeyttä, jota en ollut aiemmin nähnyt. Se tuntui tietenkin hirveän hyvältä. Joten kiitos, Journey, että minusta tuli laulaja!
Itäblokin fiiliksiä
Taylor istuu Tukholmassa levy-yhtiöjätti Warnerin toimistolla hattu päässä ja särpii kahvia. Vieressä istuu kitaristi Josh Rand. He ovat Stone Sourin kokoonpanosta ainoat, jotka ovat olleet mukana yhtyeen ensimmäisestä levystä (2002) saakka. Heidän ystävyyteensä ulottuu vielä paljon kauemmas.
Bändin muut jäsenet ovat rumpali Roy Mayorga, basisti Johny Chow ja kitaristi Christian Martucci.
Taylor ja Rand ovat viettäneet jo muutaman päivän tekemässä haastatteluja Euroopassa, ensin Lontoossa ja sitten Saksassa. Taylor valittelee väsymystä, mutta sitä ei kyllä huomaa. Hän on sanavalmis, nauravainen ja hämmästyttävän ystävällinen, parhaaseen amerikkalaiseen tyyliin.
Eurooppaan kaksikon on lennättänyt Stone Sourin tuleva levy Hydrograd, joka julkaistaan kesäkuun 30. päivänä. Levyn nimi ja visuaalinen ilme tuovat vahvasti mieleen 1900-luvun itäblokin ja neuvostokommunismin. Miksi?
– Koska se näyttää niin saakelin hyvältä! Siihen ei liity mitään teemaa tai sanomaa, Taylor aloittaa.
Tarina siihen sentään liittyy. Joitakin vuosia sitten Corey Taylor etsi oikeaa lähtöporttia jollakin itäeurooppalaisella lentokentällä. Kentän tekniikka ei ollut viimeistä huutoa, vaan infotauluissa vilisivät 1980-lukua henkivät digitaalikirjaimet. Välillä kaupunkien nimet lukivat kyrillisin ja sitten latinalaisin aakkosin.
– Siinä juostessani näin aivan päivänselvästi erään portin yläpuolella tekstin ”Hydrograd”. Mietin mikä helvetin paikka se on! Minun oli pakko kääntyä takaisin ja katsoa uudestaan. Odotin ja odotin, mutta taulussa ei lukenut Hydrograd, ei sinne päinkään. Se ei edes alkanut H:lla, se oli joku ihan peruskaupunki. Minun aivoni keksivät koko homman.
Nimi jäi laulajan takaraivoon ja tuli myöhemmin erään biisin nimeksi. Sitten se alkoi tuntua hyvältä otsikolta koko tulevalle levylle.
– Siinä on venäläinen konnotaatio, mutta se ei tarkoita mitään. Se on vain sana, jonka aivoni kehittivät. Kansitaiteessahan on melkein art deco -fiilistä ja taiteilija Ryan Clark teki aivan järjettömän hienoa työtä, Taylor kehuu.
Vapaudentunteesta
Hydrograd on vanhojen ystävien keskenään tekemä hyvän mielen levy. Se ei sylje pahoinvointia tai kyynisyyttä kuulijan tajuntaan tai julista kuolemaa ja lohduttomuutta. Se rokkaa rennosti, välillä toki raskaasti ja vihaisesti, mutta enimmäkseen ilmavasti ja raikkaasti. Tarjolla on tarttuvia kertosäkeitä ja hyviä riffejä, joista välittyy se, että levyä tehdessä kasvoilla on karehtinut hymy.
– Teimme tämän levyn yhdessä. Minulla on eniten valtaa vaikuttaa sovituksiin, koska teen laulusovitukset ja tekstit, mutta yhdessä tätä tehtiin. Se on upeaa, kun kehityksen suunnan kuulee ja tuntee heti. Kaikki ovat prosessissa mukana ja tuovat siihen oman energiansa, Taylor selittää.
Stone Sour teki levyä puolitoista vuotta. Kirjoitussessiot olivat tiiviitä, vain viikon mittaisia. Ajatuksena oli, että koko bändi oli aina paikalla, kun uutta musiikkia tehtiin.
– Halusimme tehdä kovan levyn, joka hengittäisi kuin klassiset rockalbumit. Minä halusin levylle ilmaa, vaihtelua ja energiaa, Josh Rand sanoo.
Kirjoitussessioissa syntyi ajatus äänittää levy mahdollisimman livenä. Rumpali Roy Mayorga pääsi soittamaan ilman klikkiä, kappaleiden luonnollisella sykkeellä. Ratkaisu kuuluu lopputuloksessa hyvällä tavalla.
Mayorga on sivumennen sanoen ilmiömäinen rumpali. Täysin aliarvostettu. Mies on soittanut ties missä: Soulflyssa, Sepulturassa, Amebixissa ja pienen hetken jopa Ozzy Osbournen bändissä. Hydrogradin rumpuraita on täynnä soittamisen iloa, tyylitajua ja vahvaa suorittamista. Rummut kuulostavat rummuilta. Soittamisesta voi melkein haistaa hien.
– Royn taidot ovat syy siihen, että pystyimme äänittämään livenä. Tiedän, että hän on helvetin ylpeä tästä levystä juuri tekotavan takia. Emme halunneet käyttää sampleja. Roylla on helvetin hyvät rummut, ja tällä levyllä kuuluu hänen aito soundinsa, Rand sanoo.
Hashtag Hydrograd
Uudella levyllä on intron lisäksi 14 biisiä. Edeltäjä House of Gold & Bones (2012–13) oli tuplalevy. Tayloria naurattaa kun kyselen, kannattaisiko nostaa rimaa, jotta materiaalia ei tulisi kerralla niin tolkutonta määrää.
– Syy levyn pituuteen on se, että… Vai onko se nyt niin pitkä? Tunti ja viisi minuuttia, ei kai se liikaa ole? Joka tapauksessa, kaikki biisit sopivat peräkkäin älyttömän hyvin. Jos sieltä ottaisi välistä jotain pois, levyllä ei olisi samanlaista flow’ta, laulaja perustelee.
– Toiseksi halusimme antaa faneille kunnon paketin, koska edellisestä levystä on neljä vuotta. Olemme suunnattoman kiitollisia siitä, että ihmiset ovat jaksaneet odottaa.
Hydrogradin tekoa saattoi seurata yllättävän läheltä, koska Taylor sometti studiosta aktiivisesti. Hashtagit ja kaikki mahdolliset kanavat olivat tiiviissä käytössä.
Vapautunut tunnelma välittyi siis suoraan faneille hienosti. Mutta eikö se nyt ole vähän raskasta miettiä Instagram-filttereitä, kun pitäisi latoa samalla narulle timanttisia ottoja?
– Mehän olemme nörttejä, joten some on meille ihan luonnollinen asia. Meillä oli hauskaa! Tämä oli jotenkin täysin stressivapaa projekti. Tulimme paikalle, jamittelimme hiukan ja seuraavaksi meillä olikin levy valmiina. Siinä kelpasi sometellakin välillä, Rand sanoo.
Bändi ei halua julistaa, että Hydrograd olisi antiteesi millekään, mutta livenä äänittäminen ilman klikkiä on aika harvinaista tänä päivänä.
– Kieltämättä kaikki, mitä teimme, oli aika päinvastaista kuin kaikilla muilla. Pidimme hauskaa, äänitimme livenä, emmekä halunneet mitään vakavaa isoa teemaa, Taylor luettelee.
Se toinen bändi
Stone Sourin ensimmäisen levyn ilmestymisestä on kulunut 15 vuotta. Vuonna 2002 alan medioissa kohistiin, kun Slipknotin jäsenet alkoivat perustella omia bändejään. Joey Jordison piti hauskaa Murderdollsilssa, kun taas Corey Taylor ja James Root tekivät levyn Stone Sourin kanssa.
Heinäkuussa 2002 internetiin pärähti ladattavaksi mp3-single kappaleesta Get Inside. En ollut ainoa, joka latasi sitä modeemiyhteydellä kotona hyvän tovin.
Sitä en aavistanut, että alkaisin vain hieman myöhemmin leikkiä rocktoimittajaa ja saisin ensimmäiseksi jututettavakseni kitaristi James Rootin, siis saman hepun, joka soitti ja soittaa vieläkin Slipknotissa. Jutun aiheena oli Stone Sour ja sen voi lukea Infernon numerosta #7 (5/2002).
Jutusta käy ilmi, että Stone Sour on ollut alusta asti Randin ja Taylorin bändi, johon Root ilmeisesti änkesi mukaan yhteisen historian vuoksi. Taylor muistaa ensimmäisen levyn ajat hyvin. Hän oli silloin koko metallimaailman tuntema nimi ja ääni, mutta Stone Sourissa hän pääsi esille omilla kasvoillaan.
– Koko levy tehtiin viidessä viikossa. Minä äänitin kaikki laulut kolmessa päivässä, jumalauta. Me tuotimme levyn itse, Toby Wright miksasi, eikä meillä ei ollut mitään varmuutta mistään. Bändillä ei ollut nimeäkään.
Tämä juttu eteni muuten 8130 merkin verran ennen Slipknotin mainitsemista. Stone Sourista ei voi näköjään kirjoittaa ilman Slipknotia, ei edes 15 vuoden uran jälkeen. Yritetään jättää se sivurooliin.
James Rootista kuitenkin vielä. Hän joutui jättämään Stone Sourin kireissä tunnelmissa kolme ja puoli vuotta sitten. Silloin hän murisi katkerana, kuinka Stone Sour on suosionsa velkaa Slipknotille. Väite ei ole ihan puutaheinää, mutta onko Taylor tästä syystä myös jäsenyytensä velkaa Slipknotille? Sitä sopii miettiä.
Taylor on antanut Slipknotista huolimattomia ja välinpitämättömiä lausuntoja 15 vuotta. Sitten hän saa aina selitellä, että ei ole lähdössä mihinkään ja että bändi ei ole lopettamassa.
En jaksa kysyä Taylorilta Slipknotista mitään. Ei huvita. Kun katselen nauravaista ja pelleilevää Tayloria, näen ilmiömäisen laulajan, joka on tehnyt kaveriensa kanssa hyväntuulisen rocklevyn eikä malta odottaa, että maailma kuulee sen.
En näe miestä, joka haluaisi vetää maskin päähänsä ja huutaa kaikelle kansalle pahoinvointia keuhkojensa pohjasta. Mutta kyllä hän sen tekee, niin kauan kuin tarvitsee. Sitten kun ei enää tarvitse, hän voi keskittyä Stone Souriin täysipäiväisesti.
Neliraituri ja unelma
Rand ja Taylor ovat ystäviä melkein 30 vuoden takaa, teineistä saakka.
– Mehän olimme 90-luvun alussa samassa bändissä, joka hajosi. Sen jälkeenkin me kirjoitimme biisejä yhdessä, Taylor aloittaa.
Randillä oli Alesisin SR16-rumpukone ja neliraituri, joilla hän opetteli biisintekoa. Niiden kanssa hän paineli 1990-luvulla säännöllisesti Taylorin luokse.
– Minä sitten kirjoitin sanoja ja lauloin Joshin äänitysten päälle. Teimme sitä vuosia. Minulla oli bändikin, mutta Josh ja minä teimme musiikkia ihan omaksi iloksemme.
Taylor ei kerro, että hänen tuolloisen bändinsä nimi olisi ollut Stone Sour, mutta niin sen täytyy olla. Bändin historia on melko sekava, mutta teen tässä nyt parhaan tulkintani siitä.
Rand ja Taylor soittivat siis 1980–90-lukujen taitteessa bändissä, joka hajosi viimeistään 1992. Tämän jälkeen Taylor perusti Stone Sourin, jossa soittivat Joel Ekman, Shawn Economaki ja James Root.
Rand ei kuulunut tähän 1990-luvun Stone Sourin kokoonpanoon missään vaiheessa, vaan teki biisejä Taylorin kanssa kaksin sen ulkopuolella. Tämä esi- Stone Sour soitteli aikansa, kunnes Slipknot vei Taylorin ja Rootin 1990-luvun lopulla. Slipknotin Iowan (2001) jälkeen tullaan nyky- Stone Souriin ja sen ensimmäiseen levyyn.
Nykyinen Stone Sour nappasi nimensä, ensimmäisellä levyllä soittaneet jäsenet ja muutaman biisinkin esi- Stone Sourilta, mutta on silti eri yhtye, sillä Josh Randin rooli on niin keskeinen. Hän on sitä paitsi yhä mukana, toisin kuin Ekman, Economaki tai Root.
Täältä tullaan, Teksas
Stone Sour operoi rockin ja metallin välimaastossa harvinaisen tyylikkäästi. Rajoja ei ole. Bändi voi takoa tuplabassarihakkausta ja Taylor huutaa raivokkaasti siihen päälle, ja homma toimii. Tai sitten bändi voi tehdä täysin joutavanpäiväisen renkutuksen, josta tuleekin jättimäinen hitti. Kenttä on vapaa.
Uudella levyllä on kappale nimeltä St. Marie, joka on tyylipuhdasta kantria, paljon tyylipuhtaampaa kuin vaikkapa Metallican Mama Said.
– Ehkä meidät nyt buukataan kantrifestareille ja minä kietaisen kaulaan Texas tien. Olen aina halunnut tehdä sen, Taylor veistelee.
Vakavasti puhuen bändi voisi adaptoida settilistojaan aina kulloiseenkin tilanteeseen sopivaksi, mutta ei kuulemma tee niin.
– Teimme sitä alkuvaiheen rundeilla. Jossain vaiheessa tajusimme, että me olemme Stone Sour, soitamme mitä soitamme ja ihmiset kyllä hyväksyvät sen. Hevifestareilla voi tuntua vähän oudolta soittaa Through Glass tai Bother, mutta vastaanotto on yleensä ihan helvetinmoinen, Rand kuvailee.
Taylor haaveilee, että bändi saisi vetää tulevalla rundilla pitkiä settejä.
– Haluan vetää sellaisiakin biisejä, joita kukaan ei odota!
Pakahtuminen ja lässähdys
Rand ja Taylor vetävät haastattelusession jälkeen läheisellä Spotifyn toimistolla akustisen keikan harvoille ja valituille, noin sadalle fanille. Minäkin pääsen tilaisuuteen mukaan.
Tiloihin saapuvan on allekirjoitettava lappu, jossa vannotetaan, että pitää käyttäytyä fiksusti eikä saa lähteä seikkailemaan omin päin. Tilaisuuteen ei saa tuoda puhelinta, laukkuja tai päällystakkeja. Ovella tehdään ruumiintarkastus.
Faneille jaetaan hienot ”I heard it first” -passit, sitten soitetaan uudelta levyltä muutama kappale ja lopulta Rand ja Taylor astelevat lavalle.
Taylor on karismaattinen showmies ja ottaa yleisön näppeihinsä nanosekunnissa. Kuten haastattelussakin, Rand tyytyy suosiolla sivurooliin.
Yleisö pääsee kysymään muutaman kysymyksen. Joku kysyy, mitkä ovat herroille eniten ja vähiten mieluisia kappaleita soittaa livenä. Mieluisin on kuulemma 30/30-150, mutta vähiten mieluisaa on vaikeampi nimetä.
– Jos ollaan rehellisiä, en innostu älyttömästi, kun näen Through Glassin settilistassa, Taylor sanoo lopulta.
Tätä lausuntoa on pakko arvostaa. Biisihän on suoraan sanoen totaalisen tyhjänpäiväinen. Se häviää rumin lukemin, jos sitä vertaa bändin muihin hitureihin, ensimmäisen levyn Botheriin tai uuden levyn When the Fever Brokeen.
– Joka ikinen kerta yleisön reaktio kuitenkin on niin voimakas, että biisin soittaa lopulta erittäin mielellään, laulaja jatkaa.
Lyhyen jutustelun jälkeen Taylor ja Rand ottavat akustiset kitarat käteen.
Ja voi herranjumala sitä laulua. Taylor laulaa muun muassa riisutun version uuden levyn Song #3:stä. Biisi on levyn tarttuvinta ja popeinta laitaa ja tekee akustisessa muodossa hurjan vaikutuksen.
Taylorilla on mikki, mutta laulu kuuluu suoraan lavalta, suoraan lähteestä melkein kovempaa kuin äänentoistolaitteista. Ja siinä lähteessä on syvyyttä. Taylor laulaa us-ko-mat-to-man vahvasti, aivan käsittämättömän hyvin. Yleisö on hipi hiljaa, täysin esityksen lumoissa, kunnes puhkeaa kappaleiden jälkeen raivokkaisiin aplodeihin.
Vanhojakin biisejä tulee. 30/30-150, Bother ja… niin. Through Glass. Nyt jos koskaan on se hetki, jolloin minun pitäisi ymmärtää, miksi ihmiset ovat tuhlanneet elämäänsä kuunnellakseen tämän biisin Spotifyssa peräti 75 miljoonaa kertaa, kymmeniä miljoonia enemmän kuin mitään muuta Stone Sourin kappaletta.
Vaan ei. Taylorin tulkinta tylsistyy ja muovistuu, tunnelma latistuu, vedosta muodostuu antikliimaksi.
Vaikka Stone Sour on vapaa tekemään mitä tahansa, tämän biisin vanki se taitaa olla.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.