Kevät on jo saavuttanut Englannin, kun saan puhelinyhteyden Anathema-kitaristi Danny Cavanaghiin. Hän istuskelee kotitalonsa takapihalla keskellä auringonpaistetta, ja puhelimesta kuuluu lintujen liverrystä.
Juuri parempaa tunnelmaa keskustelullemme ei voisi kuvitellakaan, Anathema kun on onnistunut pukemaan viime vuosina musiikkinsa koko uransa aurinkoisimpiin sävyihin.
Mainitessani tämän seikan Cavanaghille huomaan aluksi pientä varautuneisuutta hänen äänessään.
– En tiedä. En osaa sanoa. Miksi olemme tässä nyt? Ehkä olemme vain onnekkaita?
– Kun aloitimme Anatheman vuosikymmeniä sitten, mikään ei sujunut. Teimme aika kammottavia levyjä. Keikkamme eivät olleet hyviä. Levy-yhtiöt eivät osanneet toimia sellaisen musiikin kanssa.
– Ehkä asetimme tuolloin riman tarpeeksi matalalle? Ehkä siksi asiat vaikuttavat olevan nyt paljon paremmin?
Danny antaa ymmärtää vähäsanaisuutensa johtuvan siitä, ettei hän kykene juuri analysoimaan Anatheman musiikkia, koska kokee edenneensä elämässään sattumien kuljettamana.
– ”We’re here because we’re here”, Danny toteaa lainaten vuonna 2010 ilmestyneen Anathema-albumin nimeä.
– Olemme vain tehneet musiikkia. Ei sen kummempaa. Siitä elämäntavasta emme ole päästäneet irti. Itse musiikin suhteen olemme olleet niin avoimia kuin suinkin mahdollista.
– Kun päätimme ennen A Fine Day to Exit -albumin tekemistä, ettemme aio olla ikuisesti metallibändi vaan ennemmin rockbändi, se muutti kaiken. En olisi voinut ikinä kuvitella tekeväni metallia 25 vuoden ajan. En usko, että olisimme jatkaneet kovinkaan monta vuotta, jos olisimme pitäneet ehdoin tahdoin kiinni niistä rajoista.
– En totta puhuakseni keksi kauhean monta hyvää viimeisen parinkymmenen vuoden aikana tehtyä puhdasveristä metallilevyä. Sellaisia on varmasti olemassa, mutta aihe ei kosketa tai kiinnosta minua enää samalla tavalla.
Lopulta Danny naurahtaa brittiläisen pidättäytyväisesti, ja voin aistia hänen pudistelevan päätään joutuessaan myöntämään Anatheman olevan sinut itsensä kanssa.
– Niin, jos asiaa ajattelee näin, ei meillä kai ole hätää juuri nyt, hän sanoo.
– Se, ettemme rajoittaneet itseämme metalliin, oli ensimmäinen askel kohti valoa. Toinen oli se, että aloin kehittyä säveltäjänä ja säveltää sekä pianolla että kitaralla. Kolmantena löysimme oman tiemme kahden tai kolmen laulajan käyttämisessä. Nyt meillä on bändissä useita mahtavia laulajia ja useita osaavia säveltäjiä.
– Kaikki etenee juuri nyt omalla painollaan. Luonnollisesti. Aidosti. Intohimoisesti. Meidän ei tarvitse miettiä sitä, asettuuko jokin taho bändin sisältä tai ulkoa poikkiteloin eteemme. Voimme vain elää, ja nauttia elämästä.
Huonot päivät, hyvät päivät
Ei ole sattumaa, että Danny Cavanagh mainitsee vuonna 2001 julkaistun A Fine Day to Exitin käänteentekevänä Anathema-albumina. Se toimii eräänlaisena vedenjakajana bändin tuotannossa myös monien fanien silmissä.
Kesäkuun alkupuolella julkaistava yhtyeen yhdestoista albumi The Optimist (jonka synnyttäneeseen kokoonpanoon kuuluvat Danny Cavanaghin lisäksi hänen kaksi veljeään, kitaristi-laulaja Vincent ja basisti Jamie, Douglasin sisarukset, rumpali John ja laulaja Lee, sekä kosketinsoittaja Daniel Cardoso) jatkaa kyseisen levyn tarinaa.
– Kun ajattelen A Fine Day to Exitiä, minulle tulee ensimmäisenä mieleen sen kappale Release. Muistan, kun kirjoitin sitä riffiä, ja ymmärsin jotenkin sillä hetkellä sen muutoksen, jota Anathema oli käymässä läpi. Tämä saattoi hyvinkin olla se hetki, kun Anathema lakkasi olemasta metallibändi ja muuttui joksikin muuksi.
– Se oli ensimmäisiä kertoja, kun tunsin kirjoittaneeni oikeasti hyvän kappaleen, vaikka olin onnistunut siinä kerran tai pari aiemminkin. Se tunne vei aika pitkälle tuon ja seuraavan albumin parissa. Sen takia olin aika tyytyväinen biisinkirjoitukseeni, miksaukseen ja koko yleiseen tunnelmaan A Fine Day to Exitillä, vaikka muut asiat eivät sujuneet.
Danny viittaa Anatheman eloon vuosituhannen taitteen jälkeen. Hän kutsuu tuota ajanjaksoa etsikkoajoiksi.
– Ne olivat aika vaikeita aikoja. Etsimme itseämme. Etsimme toisiamme. Meidän oli opittava kommunikoimaan kokonaan uudella tavalla musiikkimme kautta, koska se eli niin voimakasta murrosvaihetta. Se ei ollut helppoa siinä iässä. Eikä se ole muuten yhtään helpompaa tässäkään iässä.
– On silti ihan mukava huomata, miten paljon on muuttunut noista ajoista. Ja olisihan se huolestuttavaa, jos ei olisi. Ihminen on kuitenkin aika eri olento 29-vuotiaana ja 44-vuotiaana. Sen takia en oikein tunnista enää A Fine Day to Exitin aikaista itseäni, mutta osaan kyllä samastua niihin tuntemuksiin, joita minussa tuolloin vallitsi.
– Se aika oli ehdottoman tarpeellinen. Teimme, ja minä tein, tuolloin paljon pieniä virheitä, mutta jos eläisin nyt samat ajat uudelleen, tekisin todennäköisesti kaiken ihan samalla tavalla.
Lopulta Danny kertoo löytäneensä vanhoihin albumeihin palaamisesta erityisen hyvän puolen.
– En ollut koskaan ennen sisäistänyt musiikkiani kuten nyt, koska minulla ei ollut tapana palata vanhoihin albumeihimme kovin usein. Nyt huomasin, kuinka olen aina vanginnut muistojani suoraan musiikkiini.
– Kun sävellämme, sävellämme itsellemme muistoja. Musiikkimme on elettyä hetkeä tallennettuna. Kun laitoin A Fine Day to Exitin soimaan, se oli jotain vielä suurempaa kuin pelkän valokuva-albumin avaaminen. Kuulin nuoremman, epävarmemman, laihemman ja paskamaisemman itseni siinä musiikissa, mutta se oli vain hyvä asia.
Mielikuvien viemää
The Optimist jatkaa siitä, mihin A Fine Day to Exitin tarina päämäärättömälle matkalle lähteneestä, eskapismin riivaamasta hahmosta päättyi, mutta kaikki muu Anathemassa on erilaista vuosituhannen alkuun verrattuna.
Albumi on edeltäjiään tummasävyisempi kokemus, mutta Danny kertoo sen syntyneen hämmentävän vaivattomasti.
– Meillä oli jo muutama kappale valmiina albumia varten ennen kuin päädyimme jatkamaan tätä tarinaamme. Olin säveltänyt levyn nimikkokappaletta, ja mieleeni palasi jatkuvasti mielikuva autosta ajamassa sateisen syksyisessä pimeydessä. Kun soitin kappaleen melodiaa ja suljin silmäni, näin toistuvasti samat kaksi ajovaloa valaisemassa pimeyttä ja lasinpyyhkimet kuivaamassa sadetta vanhan auton tuulilasista.
– Sitten John sattui ehdottamaan, että voisimme jatkaa A Fine Day to Exitin tarinaa, koska hänellä oli mielessään muutamia käänteitä, joita voisimme siihen rakennella. Häntä oli mietityttänyt jo vuosia, kuinka tarinan avoin ratkaisu jäi jopa liian avoimeksi. Se osui kuin itsestään yksiin näiden omien mielikuvieni kanssa.
– Näin Anatheman musiikki usein syntyy. Ne ovat hetken mielikuvia tai tunteita muunnettuna musiikiksi. Juuri nyt en osaa kuvitellakaan, että albumista olisi tullut muunlainen. Siitä kuului tulla juuri tällainen.
Vaikka levyn materiaalia oli jonkin verran jo olemassa ennen sen teeman syntyä, Danny kertoo tarinan vaikuttaneen The Optimistin musiikkiin enemmän kuin yhdelläkään bändin aiemmalla albumilla.
– Tarinasta eteenpäin albumin säveltäminen oli tavattoman helppoa. Luonnollisempaa kuin ikinä. Mielikuva albumin tunnelman kaaresta oli niin voimakas, ettei minun tarvinnut kuin tarttua kitaraan tai avata pianon kansi ja musiikkia alkoi syntyä juuri siinä hengessä. Se vaati aika heittäytyvää hetkessä säveltämistä mutta oli sen arvoista.
– Jo olemassa olleet kappaleet limittyivät nopeasti tähän tunnelmaan, ja korostimme tätä entisestään sopivilla elektronisilla jutuilla ja tehosteilla. Jokaisella sateenropinalla, moottorin äänellä ja kolahduksella on yhtä suuri merkitys albumin tunnelmassa. Meidän ei tarvinnut pakottaa näitä ratkaisuja. Ne vaativat tulla sävelletyiksi.
– Emme halunneet tehdä albumia, joka vain soi. Halusimme viedä albumista syntyvät mielikuvat niin pitkälle, että The Optimistin voi lähestulkoon nähdä, haistaa, tuntea ja maistaa. Sen oli tunnuttava kaikissa aisteissa.
Juuri kun Danny ehti kuvailla The Optimistia yhdeksi helpoimmin syntyneistä Anathema-albumeista, hän vetää ajatustaan askeleen taaksepäin ja toteaa, että viime hetkillä kaikki meinasi kääntyä itseään vastaan.
– Vaikka kaikki oli sujunut hurmoksellisen luonnollisesti, jokin albumilla häiritsi minua ihan loppuvaiheessa. En meinannut millään ymmärtää, miksi en ollut ihan täysin sinut sen kanssa. Eräänä iltana istuin kotona keittiössäni askareissani, kun levyn kappalejärjestys valkeni mielessäni. Levy sai uuden aloituskappaleen, San Francisco muutti uudelle paikalle nimikkokappaleen perään ja sitten… Kaikki olikin kunnossa.
– Tämä on hyvä osoitus siitä, kuinka pieniä ongelmamme ovat vanhoihin aikoihin verrattuna.
Usko paremmasta huomisesta
Kaikesta sanotusta voisi päätellä, että Anathema elää A Fine Day to Exitin aikoihin verrattuna nyt aivan erilaista elämää – ja että tämä on osaltaan sen ansiota, että bändi on aina uskonut parempaan tulevaan.
Voisiko siis sanoa, että Anatheman musiikin ollessa aina tekijöidensä kuvia myös The Optimist -niminen albumi kuvaa teemoineen tekijöitään?
– Ai että olenko optimisti? En tiedä. Tai oikeastaan en voi sanoa. Ei kommenttia, Danny naurahtaa tyynesti.
– Jos kertoisin vastauksen, paljastaisin ihan liikaa albumin tarinasta. Antaisin liikaa tietoa. Se vaikuttaisi siihen, millä tavalla kuuntelette levyä. En halua tehdä sitä. En halua vaikuttaa siihen, millaisia tuntemuksia tämä albumi herättää.
Hetken hiljaisuuden jälkeen Danny kuitenkin jatkaa pohdiskelevasti:
– Luin tässä taannoin ajatuksen, että vaikka koko maailma vaikuttaa tällä hetkellä täysin järjettömältä paikalta, maailmassa on itse asiassa vähemmän köyhyyttä ja sairautta kuin koskaan aiemmin. Vaikka sosiaalisen median kautta saattaa vaikuttaa siltä, että kaikki on huonommin kuin ikinä, asiat ovat numeroiden valossa itse asiassa päinvastoin.
– Tietenkään hirvittävyydet eivät ole kadonneet mihinkään. Eivätkä ne katoakaan niin kauan kuin ihmiskunta on olemassa. Niin kauan kuin on ihmisyyttä, tulee olemaan myös sotaa, nälkää, köyhyyttä ja eriarvoisuutta, mutta ainakin asiat ovat nyt edenneet sellaiseen suuntaan, että tämä kaikki on vähenemään päin.
– Jos katsomme liikaa uutisia tai seuraamme liikaa sosiaalista mediaa, tällaiset maailman hyvät puolet ja ylipäänsä koko maailman kauneus peittyy kaiken sen misantropian alle. Pahoille asioille ei pidä sulkea silmiään, mutta joskus minusta tuntuu, että ihmiset ovat koukussa murheisiin ja suorastaan rakastuneet tuskan tunteeseen.
– Olen nähnyt omana elinaikanani, miten valtavasti teknologia ja terveydenhuolto on mennyt eteenpäin. Se on ollut todella ilahduttavaa. Minä ja oma lähipiirini voimme monella tapaa paremmin kuin parikymmentä vuotta sitten, ja olemme saaneet apua asioihin, joihin ei olisi ollut olemassa minkäänlaista parannusta vielä jokin aika sitten.
– En siis ole erityisen nihilistinen tai misantropiaan taipuvainen ihminen. Uskon parempaan huomiseen. Olen utelias näkemään, mihin maailma ja ihmiskunta ovat matkalla. Olen luottavainen. Eli voisi kai sanoa, että olen kuin olenkin optimisti, Danny naurahtaa hiljaa. – Taisin nyt kuitenkin paljastaa sen.
Elämää verkossa
Kuudentoista vuoden takainen A Fine Day to Exit -albumi nousee jälleen esille, kun ajaudumme keskustelemaan tarkemmin Dannyn mainitsemasta teknologian kehityksestä. Albumin kansissa on nimittäin kuvattuna auto parkkeerattuna jonnekin Yhdysvaltojen länsirannikolle, ja auton kojelaudalle on ikuistettuna jotain hyvinkin suomalaista: vanha Nokian 5110-puhelin.
Tämän mainitseminen saa Dannyn toteamaan, että hänen suhteensa teknologiaan muuttui juuri samoihin aikoihin.
– Tehdessämme A Fine Day to Exitiä kaikki asiat elämässäni tapahtuivat vielä hyvin vanhoilla keinoilla. Jos minun oli syystä tai toisesta oltava yhteydessä levy-yhtiöön sähköpostitse, minun oli mentävä kirjastoon tekemään niin. Kuuntelin kaiken musiikkini cd-levyiltä. En käyttänyt tuolloin internetiä oikeastaan mihinkään. Eikä minulla ollut edes kännykkää, jopa tekstaileminen tuntui niin vieraalta ajatukselta.
– Sitten kaikki alkoi siirtyä yhä enemmän internetiin ja digitaalisuuteen. Voin sanoa, että se oli yksi suurimmista muutoksista koko elämässäni. Sitä ei voi suurennella. Se tapahtui kuin hetkessä. Ennen A Fine Day to Exitiä internetillä ei ollut mitään roolia elämässäni, hetkeä myöhemmin kaikki alkoi tapahtua siellä.
– Nyt, kuusitoista vuotta myöhemmin, olen monen muun tavoin täysin puhelimeni ja internetin orja! Kun herään aamuisin, tarkistan ensimmäisenä puhelimeni. Kun menen nukkumaan illalla, tarkistan viimeisenä puhelimeni. Suurin osa kommunikoinnista on siirtynyt internetiin ja Facebookiin, enkä osaa sanoa, onko tämä hyvä juttu.
– Minulla on siis nyt kaikki läheisimmät ihmiset ja kaikki mahdollinen tieto yhden ruudun päässä. Olenko onnellisempi kuin aiemmin? En tiedä. En usko. Ehkä tulen olemaan jonain päivänä? Uskon, että elämme edelleen murroskautta.
Danny myöntää sortuvansa käsittelemään verkossa asioita, jotka tulisi kohdata kasvotusten.
– Tavallaan kaipaan vanhaa aikaa, joka ei enää koskaan palaa, mutta tosiasiassa en edes yritä palata siihen. Me olemme jo hemmotelleet itsemme piloille ja siirtyneet sellaisiin maailmoihin, joista ei ole enää paluuta.
– Olemme yhteydessä ihmisiin enemmän kuin ikinä ennen. Samalla olemme kuitenkin etääntyneempiä heistä kuin koskaan aiemmin. Arvostan naamatusten tekemisissä olemista enemmän kuin mitään muuta, mutta olen ihan yhtä laiska siinä asiassa kuin kaikki muutkin, koska teknologia on antanut siihen niin helpot mahdollisuudet.
– Olemme vieneet homman äärirajoille. Kun olet samassa talossa… tai jopa samassa huoneessa, ja lähetät viestin siellä olevalle ihmiselle jonkin viestiohjelman kautta sen sijaan, että avaisit suusi… Se ei ole kenenkään mielestä hyvä ajatus, eikä se tunnu mukavalta, mutta teemme niin silti. Koska se on niin helppoa.
Danny ei ala demonisoida muuttunutta teknologiaa, vaan muistuttaa uusien sukupolvien syntyvän tällaiseen maailmaan. Hän sanoo olevansa jopa etuoikeutettu muistaessaan maailman ennen tätä kaikkea.
– Kun ajattelen tytärtäni, joka kasvaa kosketusnäyttöjen keskellä, osa minusta haluaisi kieltää häneltä kaikki nämä jutut, mutta se olisi jotain todella falskia, koska en itse kykene jättämään samoja laitteita rauhaan, Danny nauraa.
– Viime aikoina olen pitänyt yhteyttä ihmisiin, joita en ole tavoittanut muuten vuosikymmeniin, ja se on ollut mahdottoman hienon tuntuista. Samalla olen jotenkin palannut vuosituhannen taitteen hetkiin ja tavannut ihmisiä kasvotusten enemmän kuin aikoihin. Jopa kiertueiden ulkopuolella. Ehkä se on jonkinlainen vastareaktio?
Danny naurahtaa todetessaan uudelleen, että ehkä hän todellakin on nykymaailman mittapuulla todellinen optimisti. Hänellä ei ole tapana lähteä mukaan murehtimaan sitä, mihin maailma on etenemässä.
– Kun tulee tällaiseen ikään, on todella helppoa ryhtyä valittamaan kaikesta. Pian huomaa eläneensä vuosikymmeniä taistellessaan kaikkea muutosta vastaan, ja se muutos on silti tapahtunut. Omalle pienelle kapinallesi ei ollut mitään muuta syytä kuin haluttomuutesi elää elämääsi muun maailman mukana.
– Olen huomannut, että aika moni käyttää suuren osan päivistään valittamiseen, murehtimiseen ja kiukuttelemiseen, enkä koe siitä olevan mitään hyötyä. Ihmiset myrkyttävät omaa mieltään sillä kierteellä. Huomaan aika usein, että ihmiset on hemmoteltu pilalle. Meillä on monin paikoin asiat niin hyvin, että me tartumme jokaiseen pienimpäänkin ongelmaan, jotta voisimme tuntea olomme kurjaksi ja välttyä onnellisuudelta.
– Antakaa siis itsellenne lupa olla onnellisia. Vain siten voitte levittää onnentunnetta ympärillänne oleviin ihmisiin. Ja he voivat levittää sitä eteenpäin. Siten voimme päästä askeleen lähemmäksi sitä, että olemme kaikki onnellisia.
KAINALO: Ei konseptin kahlitsema vaan tunteiden tulkitsema
The Optimist on tarinaan sidottu kokonaisuus, jota saattaa kutsua helposti konseptialbumiksi – varsinkin kun progressiivisemman musiikin maailmoissa mainitut ovat tärkeä osa koko genreä.
Danny Cavanagh mieltää konseptialbumit eri tavalla eikä koe Anatheman levyjen sopivan määritelmään.
– En käytä tuota sanaa, koska totta puhuakseni en keksi kauhean montaa hyvää konseptialbumia, ja vielä vähemmän sellaisia levyjä, jotka olisivat oikeasti konseptialbumeita.
– Pink Floydin The Wall on sellainen. Täysiverinen konseptialbumi, eikä nippu erilaisia kappaleita, joiden sanoituksilla on jotain tekemistä keskenään. Siitä kuulee koko ajan, kuinka musiikki ja teema ovat riippuvaisia toisistaan.
– The Optimist on ehkä ennemmin tarina. Kuin novelli tai lyhytelokuva. Tällä tarinalla on alku, sillä on loppu ja erilaiset kappaleet sitovat kaiken yhteen kaikkine pienine ääniefekteineen ja yksityiskohtineen. Se ei kuitenkaan ole tarina niinkään kerronnallisesti, vaan ennemmin tunnelmiltaan. Se kertoo tarinan tunteilla, ei niinkään sanoilla.
– En siis kutsuisi sitä konseptialbumiksi. Se on ennemmin lähellä The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandiä. Sillä albumilla bändi ulkoisti omia kokemuksiaan keksittyyn hahmoon ja käsitteli itseään sen kautta. Näin voin sanoa tapahtuneen myös The Optimistilla, jonka hahmot ovat kuin me, mutta eivät sittenkään ihan.
Suurena konseptialbumien ja ylipäänsä progeteosten ystävänä on pakko tarttua Dannyn toteamukseen, että hyvät ”oikeat” konseptialbumit ovat harvassa.
– Se johtuu ehkä siitä, että konseptialbumit ovat yleensä tyyliltään progressiivista rockia, josta en niin välitä. En piittaa progressiivisesta rockista, enkä varsinkaan progressiivisesta metallista.
– Konseptialbumit ovat usein pahasti ristiriidassa keskenään. Joko kappaleilla ei ole oikeasti mitään tekemistä teeman kanssa ja se ”konsepti” on liimattu kaiken päälle sanoitusvaiheessa. Tai sitten konsepti on kirjoitettu ensin, mutta albumilta löytyy yksi tai korkeintaan kaksi tunnelmaa, joiden olisi sitten tarkoitus kertoa sinulle kokonainen tarina.
– On ihan eri asia tehdä The Wallin kaltainen kokonaisvaltainen audiovisuaalinen kokemus kuin vaikkapa Radioheadin OK Computerin tyylinen levy, jolla on kyllä nippu hyviä kappaleita ja yhtenäinen teema sanoituksissa, mutta en vain millään tavoita siltä albumilta sellaista tunnelmien kaarta, joka tekisi siitä konseptialbumin…
Yllättäen Danny lopettaa puhumisen kesken lauseen ja pyörittelee asioita hetken aikaa, kuin muistaakseen jonkin bändin tai albumin nimen, ja tuo sitten keskusteluun vielä yhden albumin.
– Hetkinen! Nyt keksin. Tällä ei ole kyllä mitään tekemistä The Wallin tyylin kanssa, mutta jos olette koskaan kuunnelleet brittiläisen Sabbatin Dreamweaver-albumia, joka perustuu Wilfire-nimiseen kirjaan, niin se on hyvä konseptialbumi. Siinä on mielestäni vangittu kirjan tunnelma hienosti musiikkiin. Kaikki osaset tukevat toisiaan.
– Konseptialbumilta pitää pystyä aistimaan, että teemat ovat syntyneet limittäin musiikin kanssa. Toisiaan tukien. Niin, että toinen puoli ei tulisi toimeen ilman toista puolta. Levyt voivat olla hyviä ilman tätäkin symbioosia, mutta en koe niiden olevan konsepteja.
– Olen kuullut liian monta konseptialbumia, joita kutsutaan konseptialbumeiksi vain siksi, että levy olisi jotenkin ylevämmän oloinen. Ihan kuin albumi olisi jotenkin vähempiarvoisempi, jos kukin kappale kertoo oman tarinansa ja välittää omat tunteensa.
– Näistä syistä The Optimist ei ole minusta konseptialbumi. Se on tarina, Danny summaa.
The Optimist on tarinaan sidottu kokonaisuus, jota saattaa kutsua helposti konseptialbumiksi – varsinkin kun progressiivisemman musiikin maailmoissa mainitut ovat tärkeä osa koko genreä.
Danny Cavanagh mieltää konseptialbumit eri tavalla eikä koe Anatheman levyjen sopivan määritelmään.
– En käytä tuota sanaa, koska totta puhuakseni en keksi kauhean montaa hyvää konseptialbumia, ja vielä vähemmän sellaisia levyjä, jotka olisivat oikeasti konseptialbumeita.
– Pink Floydin The Wall on sellainen. Täysiverinen konseptialbumi, eikä nippu erilaisia kappaleita, joiden sanoituksilla on jotain tekemistä keskenään. Siitä kuulee koko ajan, kuinka musiikki ja teema ovat riippuvaisia toisistaan.
– The Optimist on ehkä ennemmin tarina. Kuin novelli tai lyhytelokuva. Tällä tarinalla on alku, sillä on loppu ja erilaiset kappaleet sitovat kaiken yhteen kaikkine pienine ääniefekteineen ja yksityiskohtineen. Se ei kuitenkaan ole tarina niinkään kerronnallisesti, vaan ennemmin tunnelmiltaan. Se kertoo tarinan tunteilla, ei niinkään sanoilla.
– En siis kutsuisi sitä konseptialbumiksi. Se on ennemmin lähellä The Beatlesin Sgt. Pepper’s Lonely Hearts Club Bandiä. Sillä albumilla bändi ulkoisti omia kokemuksiaan keksittyyn hahmoon ja käsitteli itseään sen kautta. Näin voin sanoa tapahtuneen myös The Optimistilla, jonka hahmot ovat kuin me, mutta eivät sittenkään ihan.
Suurena konseptialbumien ja ylipäänsä progeteosten ystävänä on pakko tarttua Dannyn toteamukseen, että hyvät ”oikeat” konseptialbumit ovat harvassa.
– Se johtuu ehkä siitä, että konseptialbumit ovat yleensä tyyliltään progressiivista rockia, josta en niin välitä. En piittaa progressiivisesta rockista, enkä varsinkaan progressiivisesta metallista.
– Konseptialbumit ovat usein pahasti ristiriidassa keskenään. Joko kappaleilla ei ole oikeasti mitään tekemistä teeman kanssa ja se ”konsepti” on liimattu kaiken päälle sanoitusvaiheessa. Tai sitten konsepti on kirjoitettu ensin, mutta albumilta löytyy yksi tai korkeintaan kaksi tunnelmaa, joiden olisi sitten tarkoitus kertoa sinulle kokonainen tarina.
– On ihan eri asia tehdä The Wallin kaltainen kokonaisvaltainen audiovisuaalinen kokemus kuin vaikkapa Radioheadin OK Computerin tyylinen levy, jolla on kyllä nippu hyviä kappaleita ja yhtenäinen teema sanoituksissa, mutta en vain millään tavoita siltä albumilta sellaista tunnelmien kaarta, joka tekisi siitä konseptialbumin…
Yllättäen Danny lopettaa puhumisen kesken lauseen ja pyörittelee asioita hetken aikaa, kuin muistaakseen jonkin bändin tai albumin nimen, ja tuo sitten keskusteluun vielä yhden albumin.
– Hetkinen! Nyt keksin. Tällä ei ole kyllä mitään tekemistä The Wallin tyylin kanssa, mutta jos olette koskaan kuunnelleet brittiläisen Sabbatin Dreamweaver-albumia, joka perustuu Wilfire-nimiseen kirjaan, niin se on hyvä konseptialbumi. Siinä on mielestäni vangittu kirjan tunnelma hienosti musiikkiin. Kaikki osaset tukevat toisiaan.
– Konseptialbumilta pitää pystyä aistimaan, että teemat ovat syntyneet limittäin musiikin kanssa. Toisiaan tukien. Niin, että toinen puoli ei tulisi toimeen ilman toista puolta. Levyt voivat olla hyviä ilman tätäkin symbioosia, mutta en koe niiden olevan konsepteja.
– Olen kuullut liian monta konseptialbumia, joita kutsutaan konseptialbumeiksi vain siksi, että levy olisi jotenkin ylevämmän oloinen. Ihan kuin albumi olisi jotenkin vähempiarvoisempi, jos kukin kappale kertoo oman tarinansa ja välittää omat tunteensa.
– Näistä syistä The Optimist ei ole minusta konseptialbumi. Se on tarina, Danny summaa.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.