”Kaikki trendipellet voivat painua vittuun, me teemme mitä tahdomme” – haastattelussa kuoloveteraani Incantation

Omalla armottomalla linjallaan vakaasti takova Incantation on yksi death metal -skenen kunnioitetuimmista yhtyeistä. Laulaja-kitaristi John McEntee kertoi Infernolle sekä uuden levyn että debyytin syntytarinat – ja paljon muuta.

Vuonna 1989 perustettu Incantation on kuuluisa paitsi synkeästi polveilevasta kuolometallistaan myös lukuisista miehistönvaihdoksistaan. Ainoa alkuperäisjäsen, laulaja-kitaristi John McEntee, 47, on luotsannut yhtyettä läpi vuosikymmenten. Pitkäaikainen rumpali Kyle Severn on pysynyt uskollisena kumppanina.

Nykyisessä miehistössä soittavat myös kitaristi Sonny Lombardozzi sekä basisti Chuck Sherwood. Tämänhetkisellä kokoonpanolla on syntynyt kymmenes Incantation-pitkäsoitto Profane Nexus. Inca-kapteeni on tyytyväinen porukan panokseen.

– Ensinnäkin olemme todella iloisia, että saimme vihdoin tehtyä tämä levyn. Meillä oli matkan varrella muutamia mutkia, ja olen erittäin tyytyväinen, että levy on valmis ja jokainen on osallistunut sen tekemiseen. Se tekee siitä aivan erityisen, John pohjustaa.

– Iso juttu on nimenomaan se, että jokainen on tuonut levylle jotain. Sonny on lisäillyt pieniä ekstrajippoja riffeihini saaden ne vieläkin tummemman kuuloisiksi. Mukana on synkkiä harmonioita, joita en ole tullut aiemmin ajatelleeksi. Olen halunnut kokeilla monia juttuja, kuten kitaraharmonioita, mutta vasta tällä kokoonpanolla moinen oli todella mahdollista. On hienoa, kun jollain on lisättävää omiin ideoihini. Jokainen osallistui, vaikka pohjalla olikin minun juttujani.

Kysyn, mitä uutta Profane Nexusilla on tarjota, mutta John palauttaa kysymyksen minulle.

No, kyseessä ovat pienet erot esimerkiksi juuri melodia- ja harmoniapuolella. Tuomiometallilaahaukset ovat – jos mahdollista – vielä aiempaakin hidasliikkeisempiä. Uudella levyllä on entistä enemmän tummaa värikkyyttä.

– Kyllä, levyllä on äärimmäisen brutaaleja osia, doomjuttuja ja keskitempoa, aika lailla kaikenlaista.

Treenis, studio ja sanat

Monet yhtyeet työstävät kappaleita lähettelemällä aihioita ja ideoita jäseneltä toiselle bittikosmosta hyödyntäen. Incantation luottaa vanhaan kunnon treenikämppämeininkiin.

– Treenaamme yhdessä. Kirjoitan kyllä paljon yksin, mutta biisit pannaan kokoon vasta kämpillä. Mikään ei ole parempaa kuin yhdessä jammaileminen. Vaikka ohjelmoin kotona rumpuja ja sellaista, se ei koskaan kuulosta edes etäisesti niin hyvältä kuin oikealla kokoonpanolla.

Bändi työsti uutta levyä omassa studiossaan, mutta miksauksen ja masteroinnin hoiteli ruotsalainen Dan Swanö kuuluisassa Unisound-studiossaan.

– Kaikki meni tosi hyvin, John aloittaa. – Kyle oli yhteydessä Dan Swanöön, ja Dan antoi myös vinkkejä studiohommiin. Sekä Kylella että minulla on oma äänitysmesta, ja olemme voineet nauhoitella ilman kiirettä. Meillä on nykyään tarpeeksi itsekuria, että saamme hommat tehtyä, eikä kenenkään tarvitse fudia meitä perseelle ja patistaa hommiin.

Vaikka takana on valtava määrä studiokokemusta, Incantation-nokkamies kertoo, että hän tarvitsee toisen korvaparin kuuntelemaan omia juttujaan.

– Minun pitää aina kuunteluttaa omat lauluni ja kitarahommani Kylella, koska en ole itseni paras kriitikko ja olen aika epävarma nauhoittamieni juttujen kanssa.

Koko Profane Nexus -levyn sanoitusurakka oli yhden miehen eli basisti Chuck Sherwoodin harteilla. Mitään tervanhörppimistä sanojen rustaaminen ei ollut.

– Chuck on hullu! Hän kirjoittaa NIIN paljon: vanhoja historiajuttuja, mytologiaa ja niin edelleen. Hän kirjoittaa myös unistaan. Sanoituksissa on niin paljon tasoja, että välillä menee aikaa ennen kuin tajuamme, mitä helvettiä hän oikein tarkoittaa, John hekottaa.

– Hän kertoo meille todella tarkasti sanoitusten taustoista ja sisällöstä. Yhdestä biisistä voi tulla tarinaa kokonaisen kirjan verran. Jos tahdot puhua sanoituksista, Chuck on oikea tyyppi. Hän puhuu kunnes korvasi putoavat. Se on oikeasti aika hullua. Välillä täytyy sanoa, että okei, ihan sama, anna lyhennetty versio, John käkättää.

Vuodesta 1994 enemmän tai vähemmän yhtenäisesti bändissä takonut Kyle Severn on yllättävän suuressa roolissa musiikin, laulujen ja sanoitusten suhteen.

– Tsekkaamme aina sanoitukset läpi yhdessä ja muokkaamme niitä biiseihin sopiviksi. Kyle tekee paljon laulukuvioita. Mietin niitä jonkin verran itsekin, mutta Kylella on tosi iso panos niissä. Hän ja Chuck miettivät paljon laulujuttuja, itse teen joskus ihan peruskuvioita, joita he sitten työstävät edelleen.

Kohti Golgataa

Incantation-debyytti Onward to Golgotha täyttää tänä vuonna 25 vuotta. Saastaisempaa, synkempää ja kaoottisempaa esikoiskuolokiekkoa saa hakea. Hypätäänpä hetkeksi DeLoreanin puikkoihin, näppäillään näytölle vuosi 1992 ja painetaan kaasua.

– Oli vaikeaa muodostaa sopiva kokoonpano. Kukaan ei oikeastaan ollut tehnyt sen kaltaista musiikkia aiemmin, joten jäseniä oli hankalaa löytää. Onneksi sain mukaan tyyppejä kuten Ronnie Deo ja Jim Roe, jotka olivat kiinnostuneita undergroundkuolosta.

– Graig Pillard soitti kitaraa ja hoiteli taustalauluja bändissä nimeltä Putrifact. Siinä yhtyeessä oli vähän sisäistä kränää. Kysyin sitten, voisiko Graig tulla piipahtamaan Incantationiin, ja Putrifactin nokkamies sanoi, että käy hyvin, koska he olivat muutenkin hankkiutumassa hänestä eroon, John muistelee.

– Emme itse asiassa edes etsineet laulajaa tuossa vaiheessa, koska Will Rahmer oli Incantationin laulaja. Sitten Will tuli liian kiireiseksi Morticianin kanssa ja lähti. Koska Graig oli ainoa meistä, jolla oli jotain kokemusta örinähommista, nimesimme hänet laulajaksemme. Hän ei ollut aluksi yhtään innostunut, mutta taipui sitten.

Ja onneksi taipui, sillä Pillard on yksi death metal -maailman möreä-äänisimmistä viemärikurkuista.

– Oli tosi upeaa, kun saimme vihdoin kokoonpanon, jolla saimme tehtyä pitkäsoiton.

Yksi Onward to Golgothan totaalisen kaaoksen merkittävistä rakennusaineista on ehdottomasti levoton, hurjana sinkoileva rumputyöskentely. Se yhdessä örinämaton ja kierojen riffien kanssa erotti levyn muista, siistimmistä aikalaisverrokeistaan.

– Jim Roe oli tosiaan melkoinen rumpali. Hänen tyylinsä oli hyvin epätraditionaalinen ja barbaarinen, hän diggaili 70-luvun rockia ja sellaista. Hän soitti kovaa ja toi death metal -rumpuhommiin jotain uutta.

Debyytti ei todellakaan syntynyt itsestään tai ollut itsestäänselvyys.

– Se oli kovaa aikaa ja vaati paljon työtä, mutta treenasimme kuin hullut ja oli todella palkitsevaa tehdä levy. Ajatuksena oli tehdä ehkä yksi kiekko, jota kaikki sitten vihaisivat, mutta Onward alkoikin menestyä tosi hyvin.

John kuulostaa yhä aidosti hämmentyneeltä, että Incantationin epäinhimillinen death metal otettiin vastaan niin suopeasti.

– Halusimme olla niin överiä matskua, että kukaan ei pitäisi meistä, mutta likaiselle death metalille olikin tilausta. Jengi halusi kuulla kovaa kamaa eikä vain trendikästä ja siistiä kuoloa. Emme tosiaan tajunneet, että porukka pitäisi meistä niin paljon, että tästä tulisi ura.

Kompromissiton linja on jatkunut katkeamattomana näihin päiviin.

–Yeah, everybody can fuck off! Kaikki trendipellet voivat painua vittuun, me teemme mitä tahdomme. Se on ollut sanomamme siitä lähtien, kun perustimme bändin Paul Ledneyn kanssa hänen kellarissaan. Halusimme alkaa tehdä musiikkia, jota kaikki vihaisivat, mutta ei se mennytkään ihan niin, koska jengi alkoikin digata tekemisiämme, John toistelee naureskellen.

Debyytin nykyinen asema saa pitkän linjan metallityöläisen nöyräksi.

– On uskomatonta ajatella, että debyytistä on 25 vuotta ja jengi pitää sitä yhtenä kuolon kivijaloista. En olisi ikinä uskonut, että saan olla itse yhtyeessä, jota ihmiset pitävät inspiraationlähteenä. Tajusin noin kymmenen vuotta sitten, että varhaista tuotantoamme pidetään klassikkomateriaalina. Olen siitä todella otettu. Metalliunelmani on käynyt toteen.

Se vankkumaton oma linja

Incantation ei ole koskaan ollut kuolometallin suurimpia nimiä. Sen murskaus on muutaman pykälän liian liejuista ja koukeroista, jotta suksee voisi kasvaa kovin suureksi. Kunnioitusta se kuitenkin nauttii, ja viime vuosina myös suosiokäyrä on kivunnut ylemmäs.

– Teen tätä rakkaudesta musiikkiin. Ei tästä rahaa jää käteen. Tämä kaikki on minulle niin hauskaa, vaikka meno onkin brutaalia. Hymyilemme usein lavalla ihan vain siksi, että nautimme hommasta niin paljon. Tykkään soittaa ihmisille, joille musiikkimme merkitsee jotain, John lataa suoraan sydämestään.

– Emme tosiaan välitä paskaakaan trendeistä ja sellaisesta. Tykkään soittaa musiikkia, ilmaista itseäni sen keinoin. En välitä talouspuolesta tai sellaisesta. Miksi ihmeessä lakkaisin soittamasta jotain mitä rakastan?

Niin, miksipä sitä. Neljällä vuosikymmenellä rouhineen bändin polulle on mahtunut myös varjoisia taipaleita.

– Diabolical Conquestin [1998] aikaan black metal oli iso juttu, ja oli todella vaikeaa saada pidettyä kokoonpano kasassa. Jengiä tippui kyydistä ja levyn tekeminen oli haastavaa. Moni liittyi Incantationiin ja luuli hommien etenevän iisisti. He eivät ymmärtäneet, että tämä vaatii kovaa duunia. Myös Primordial Dominationin [2006] aikaan oli ankeaa, tuntui että suosio oli pohjalukemissa.

– Kyle ja minä halusimme kuitenkin pitää homman toiminnassa vaikeuksista huolimatta. Osa jäsenistä yritti jopa muuttaa tyyliä sen mukaan, mikä milloinkin oli trendikästä, mutta sellainen ei koskaan käy päinsä tämän bändin kohdalla, John täräyttää.

– Kaikki levymme ovat minulle jollain tavalla tärkeitä. Blasphemy [2002] oli kunnon death metalia aikana, jolloin se oli lähes kuollutta. Vanquish in Vengeance [2012] on tärkeä, koska olimme olleet olemassa jo yli 20 vuotta ja levy otettiin tosi hyvin vastaan. On erittäin hienoa, että pitkän uran jälkeenkin saa aikaiseksi laadukkaan albumin.

Örisevä kitaristi tekee selväksi, että yhtyeen fanit ovat hänelle todella tärkeitä.

– Oli uskomatonta, kun sai tehtyä ensimmäisen levyn, ja myös se, että saan vieläkin tehdä tätä hommaa. Ehkä kaikkein kovin juttu on kuitenkin, että Incantationin musiikki koskettaa niin monia eri puolilla maapalloa. On mieletöntä, että levymme tekevät vaikutuksen ihmisiin niin Bulgariassa ja Etelä-Afrikassa kuin Kaakkois-Aasiassa ja Etelä-Amerikassa.

Moni pitkän linjan äärimetalliyhtye on ruuvannut tyyliään kulloisenkin muotiaallokon mukaan. Sellaiselle ei heru Johnilta sympatiaa.

– En kerta kaikkiaan voi ymmärtää sitä itsekunnioituksen puutetta, joka vaivaa joitain bändejä. Tuntuu kuin ne olisivat peloissaan siitä, etteivät ole enää relevantteja tai jotain. Minusta se on aivan naurettavaa.

Seuraavaksi katse kääntyy kohti Suomea, jonka metalliskene on Johnille hyvin tuttu ja läheinen.

– Valitettavasti monet pohjoismaiset yhtyeet muuttivat tyyliään huonompaan. Ensin tuli tajunnanräjäyttävää matskua ja sitten aivan katastrofaalista kuraa.

– Näin kävi vaikkapa Amorphisin ja Xysman kanssa. Diggailin Xysman Swarming of the Maggots -demoa, se oli parasta ikinä. Ja muutama levy myöhemmin he soittivat jotain ihme rock’n’rollia. Se on niin surullista.

– Minä myös todella tykkäsin vanhasta Abhorrencesta ja Amorphisista. Näin Amorphisin myöhemmin joskus 1990-luvun loppupuolella, ja bändi oli mennyt ihan pilalle, John päivittelee.

Incantation Rocks

John McEnteellä on ollut Incantationin ohella muutakin metallista toimintaa. Hän pyöritti esimerkiksi omaa Ibex Moon -levy-yhtiötään, mutta sittemmin homma kuihtui kasaan.

– Ensinnäkään siitä ei tullut yhtään rahaa, vaan oikeastaan päinvastoin, joten en halunnut käyttää enää aikaani siihen. Toisekseen Jill sairastui vakavasti ja perhe meni luonnollisesti yhtiön edelle.

Johnin vaimo Jill McEntee on old school death metal -bändi Funerusin basisti-laulaja. Myös John soittaa Funerusin riveissä.

– Funerus on tauolla kunnes Jill on kunnossa. Hän yrittää toipua nyt. Hänellä on ollut vakavia henkisen puolen ongelmia, diabetesta ja kaikkea muuta. Perhe-elämä menee nyt kaiken edelle, John kertaa.

Incantation on keikkaillut Suomessa kaksi kertaa, vuosina 2007 ja 2016. Johnilla on reissuista lämpimiä muistoja. Vanhalle suomalaisen kuolometallin fanille reissu synkkään Pohjolaan oli mahtava kokemus.

– Oli unelmien täyttymys päästä soittamaan Suomeen ensimmäistä kertaa. Viimeksi oli todella siistiä ja ihan tappohyvä keikka. Haluaisimme päästä takaisin sinne.

Eikä mene aikaakaan, kun John palaa suomalaiseen kuoloon.

– Suomella on kerrassaan loistelias death metal -historia: Abhorrence, Funebre, Disgrace ja monet muut, you know. Ne kaikki ovat olleet suuri inspiraationlähde minulle ja ovat lähellä sydäntäni, John ylistää.

Nykyään Suomesta puskee myös tavaraa, joka ei iske Inca-mieheen – ei ainakaan hyvällä tavalla.

– Nythän sieltä tulee paljon ”gaykamaa” kuten Nightwish, mutta minä muistan old school -bändit. Monet niistä olivat vitun brutaaleja. Koko pohjoismainen skene oli kova. Siellä olivat Dismember, Unleashed, Impaled Nazarene ja muut.

John muistelee vielä viime Suomen-visiitin hämmentäviä tähtihetkiä.

– Menimme keikan jälkeen baariin, jonne tuli joku Hanoi Rocks -ukko. En muista hänen nimeään, mutta hänellä oli huivi ja hän näytti jämähtäneen 80-luvulle.

Saatan tietää, ketä meinaat.

– Siellä oli jokin takahuone, jonne hän kutsui minut kärtsäämään heinää. En yleensä polta pilveä, mutta nyt piti, kun Hanoi-muusikko pyysi. Se oli aika hauskaa. En oikein saanut selkoa, mitä hittoa hän puhui. Hän naureskeli pilvenpolttotyylilleni. Se oli lähes liian surrealistista. En ole koskaan kuunnellut Hanoi Rocksia, mutta tiesin toki bändin. Oli hienoa päästä hengailemaan suomalaisen legendan kanssa, John muistelee naureskellen.

– Hanoi Rocks ja Incantation yhdessä, hah hah.

Kieltämättä melkoinen kombinaatio…

Lopuksi John kehuu vielä nykyistä Incantation-miehistöä ja katsoo luottaen tulevaan.

– Meillä on materiaalia jo seuraavaankin levyyn, ja teemme tätä niin kauan kuin tämä on kivaa ja voimme ilmaista itseämme näin. Kaikki sujuu nyt todella hyvin ja soittaminen on hauskaa. Soitamme kunnes alamme vihata toisiamme, tai jotain, John remahtaa taas nauramaan.

John McEnteen kaltaisissa maanläheisissä metallisotureissa on jotain selittämättömän hienoa. Tinkimättömyys ja jääräpäisyys ovat alkaneet kantaa hedelmää, ja kiertämistä ja fanien tapaamista rakastava 47-vuotias, harmaantuva pitkätukka aikoo jatkossakin pitää yhtyeensä visiolleen uskollisena.

– Revenantista [McEnteen yhtye ennen Incantationia] lähdettyäni päätin tehdä vain sellaista musiikkia, josta pidän, trendeistä välittämättä. Halusin pitää homman puhtaana kuolona, aggressiivisena, raakana ja brutaalina. Jos päättäisin alkaa soittaa jonkin muun tyylistä musiikkia, perustaisin uuden bändin.

Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.