Orkesterimme on KYPCK ja matkaseuranani ovat laulaja Erkki Seppänen, kitaristi Sami Kukkohovi, basisti Jaska Ylä-Rautio ja rumpali Antti Karihtala.
Äänimiehenämme matkustaa Eero Vuolukka sekä jokapaikan erikoismiehenä ja roudarina Ampe Rautiainen. Rajan tuolla puolen kiertuemanageriksimme tulee Dmitry Martynenko, Dima, joka on johtanut joukkoa vastaavan reissun kerran aiemminkin.
Lauantai 18.3. Pietari
On näytön paikka. Olemme Venäjän maaperällä ensimmäistä kertaa viimeisimmän Zero-albumimme julkaisun jälkeen. Meille on bookattu 12 keikan kiertue. Oma luottoporukkamme on kokonaisuudessaan kasassa.
Välimatkat ovat pitkiä, kuten Venäjällä aina. Liikkuisimme niin lentäen, raiteilla kuin minibussissa.
Livekunto on hiottu kuntoon viidellä Suomen-keikalla, joilla olimme Diablon mukana. Kaikki on valmista.
Kiertueen kaari on oivallinen, sillä tärkeimmät keikat ovat ensimmäisenä ja viimeisenä: Pietari kärkeen ja Moskova finaaliin. Sille välille mahtuu takuuvarmasti monenlaista. Seikkailuja nämä aina ovat, niin hyvässä kuin pahassa.
Pietarin Opera Concert Club on Diman kotipesä, hän on siellä hommissa. Paikka on iso ja tunnelmallinen, töpärihenkinen mutta juhlava. On looseja, yläparvea ja vanhaa puulattiaa. Lava on iso, takana roikkuu suuri tähti.
Ehdimme tehdä soundcheckin, kun Suomesta jo kantautuu huonoja uutisia. Eräällä minulle ja perheellemme läheisellä ihmisellä on todettu kasvaimia sekä maksassa että haimassa. Tuntuu aivan hirveältä.
Kauashan tässä taas ehdittiinkin.
Keikalla kaikki muu paitsi musiikki huuhtoutuu pois. Se on yksi tärkeimmistä syistä, miksi ylipäätään musiikkia teen ja sitä porukassa haluan esittää.
Yleisö on hieno ja sitä on paljon. Startti on kaikin puolin onnistunut. Ensimmäinen nyrjähdys päänupissa on kuitenkin jo tapahtunut.
Sunnuntai 19.3. Narva
Lähdemme Pietarista ennen puoltapäivää. Astumme minibussiin, jossa istuisimme kiertueen loppupäässä vielä tuhansia kilometrejä.
Tutustumme myös hovikuskiimme Antoniin, pietarilaiseen rumpalismieheen, joka soittaa bändihommien ohessa rattia. Huumorit kohtaavat ja mies ajaa rauhallisesti. Tai no, ainakin ennakoiden. Mitä ei voi todellakaan sanoa kaikista venäläisautoilijoista.
Penkit ovat pystymallia, ja tiedossa on heti, että se kävisi tuhoksemme loppupäässä. Takarivin istuimia ei voi säätää milliäkään. Sydän-Venäjän siirtymät tulisivat jumimaan selkiä täydellä varmuudella ja henkisesti myös katkomaan selkärankoja. Sinne on kuitenkin vielä viikko matkaa. Jos kuolen jo Siperiassa, tästäkään asiasta on turha kenenkään huolehtia. Kuski ristitään Anttoseksi.
Tiesin että tippuisimme Narvassa Pietarin jälkeen korkealta, mutta yllätyksenä paikka silti tulee. Venue on kuin valtava olohuone – se on erillään ajanlaskusta ja erotiikaltaan outo. Tila on erikoisin paikka, jossa olen koskaan soittanut yhtään mitään.
Yleisön istuimina on isoja porrasaskelmia. Keskellä salia on tekopalmuja. Niin, palmuja. Heti lavan edessä, minun kohdallani, on pellettikamiina. Koko talo kuhisee kissoja.
Lava on melkein yhtä pieni kuin itseluottamukseni. Sivulle voi astua ehkä puoli metriä tallomatta kenenkään jaloille. Minun kohdallani ei ole monitoria, mutta jalan voi nostaa kamiinan päälle – jos haluaa että monot sulavat jalkaan pysyvästi.
Ajatukset ovat Suomessa, huoli kova.
Ennen keikkaa jaloittelemme parin kilsan päässä Hermannin linnoituksilla. Jokunen vuosi sitten soitimme linnapihalla festareilla. Komea on paikka edelleen. Joen toisella puolen on Venäjän vastaavia linnoituksia. Kovin pitkään ei ole siitäkään, kun Viro ja Neuvostoliitto olivat yhtä ja samaa.
Keikka on käytännössä loppuunmyyty! Eli… vittu, noin 70 henkeä. Seassa on puolenkymmentä suomalaista, jotka onnistumme yhyttämään jo ennen vetoa. Keikka on ahdas ja erittäin hikinen, lähinnä sen helvetin kamiinan takia.
Illan aikana mielen valtaa ajatus, joka kuulostaa miltei kielletyltä: viekää meidät takaisin Venäjälle. Muiluttakaa meidät Siperiaan.
Tiistai 21.3. Novosibirsk
Pitkä on matka, joka ulos Helvetistä johtaa valoon. Ajo Narvasta Pietariin ja sieltä lento Siperiaan. Lento Novosibirskiin lähtee vasta puolilta öin. Kalashnikov-kitaran osat menevät turvatarkastuksesta läpi heittämällä ja muutamalla hymyllä, mitä ei todellakaan voi sanoa mistään muusta maasta. Yleensä paikalle tilataan hihnavirkailijan esimies, hänen esimiehensä ja lopulta koko kentän turvallisuuspäällikkö. Venäjällä kaikki ymmärtävät, että olen vaaraksi vain itselleni.
Joka hetki, joka ei ole täynnä toimia, johtaa tuhon tielle. Huolehdin kasvainuutisista, häpeän että olen poissa kotoa, epäilen mielenterveyteni kestävyyttä, ikävöin naistani ja lapsiani. Hartiat painuvat kasaan, värit haalistuvat.
Alkulennon ajan puhun syviä Diman kanssa, joka osuu vierustoverikseni. Hänellä on harteillaan omat helvettinsä, joita hän on käynyt läpi jo toista vuotta. Toisella puolen penkkiä joku nuorikko katsoo komedioita ja hihittelee ääneen.
En saa nukuttua kuin minuutteja, mutta pidän pipon silmillä.
”Kuin lento perhosen… on lyhyt matka iltaan”, Kari Tapio laulaa korvanappeihin. Pipon alla on ikävää, huolta ja katumusta. Välillä on hyvä mennä kauas muistaakseen mitä on lähellä. Muistaakseen kuinka hauras koko tämä elämän matka on. Kaikki voi vajota hetkenä minä hyvänsä.
Päivähotellin katkonaisten painajaisunien jälkeen olen aivan kuutamolla. Keikkaan on aikaa vähemmän kuin aikaeroa Suomeen. Novossa ollaan viisi tuntia edellä. Joka paikka on turvoksissa ja pää yhtä sumua.
Ahdistus iskee kuin leka ja yritän lääkitä psyykettäni. Menen raiteiltani. Ahdistus jatkuu, mutta nukahdan kolkon ja matalan, työläisruokalamaisen venuen puutuoliin kirjaimellisesti pystyyn. Napit on laskettava pois pelistä heti kättelyssä.
Kuten yleensäkin, keikka pelastaa päivän. Yleisö on raivokas ja kohtelias yhtä aikaa. Kuinka sydämellinen vastaanotto Siperiassa! Jälleen muistan, mitä olemme koko toiminnallemme hakeneet, ja myös saaneet. Alleya Stalinan kertosäkeissä yleisö huutaa bändin yli niin kovaa, että tukan takana valuu kyynel poskelle.
Se taitaa johtua muustakin kuin huudosta.
Keskiviikko 22.3. Matkalla Novosibirskista Ekaterinburgiin
Nousemme junaan keikan jälkeen yöllä, kuivuneet hiet pinnassa, koska venuella ei ollut suihkua. Juna tulee olemaan perillä vasta myöhään seuraavana päivänä. Jos olen kärryillä aikavyöhykkeistä, matkaa on 21 tuntia. Samalla vauhdilla kotimatka kestäisi junassa vajaan viikon.
Suuta kuivaa. Junassa on kuuma, varsinkin makuuhyttien yläpeteillä. Yli 200 kilon romuläjämme on jaettu kahteen neljän hengen hyttiin kuten porukkammekin. Vaunu keinahtelee voimakkaasti. Minibussiin verrattuna tämä matkustusmuoto on kuitenkin luksusta – kaikki pääsevät makuuasentoon.
Lähtöoluet väljähtävät käsiin. Yritämme nukkua, mutta se on hikoilun takia pätkittäistä, aina aamuun saakka. Jossakin vaiheessa on vain noustava. Lämpötilakin vain nousee auringonvalon takia.
Junan kusiputkat ovat haikeita. Juomakelpoista vettä ei saa muualta kuin ravintolavaunusta. Sieltä saa myös apetta ja muita juomia, jos vain jaksaa huitoa ja tehdä pantomiimiesityksiä. Välillä tuntuu, että tarjoilija ei puhu mitään kieltä tai ymmärtää kaiken tahallaan päin helvettiä. Vai olenko se minä, joka on jo unohtanut jo kaikkien ihmiskielten periaatteet.
Käteen tuodaan laaja lista, josta et ymmärrä hevonvittua. Koetat summassa jotakin tuotetta, mutta se sattuu juuri nyt olemaan loppu. Kuten myös seuraava ja sitä seuraava. Mitä virkaa näillä teidän listoillanne on? Lopulta tilaan vain oluen, jonka saadakseni minun on käytännössä talutettava tarjoilija etuosan tiskille ja sitten takaosan jääkaapille.
Istun yksin ikkunan ääressä kuin kivi. Mieli on synkkä. Kaikki epäilyttää. Lasin takana maisema on valkoinen, laakea ja loputon. Kun kentät vaihtuvat metsäksi, skuttaa riittää täysin samanlaisena monta tuntia. Yhtä ja samaa. Koivuissa oksatkin ovat täällä valkoisia. Se tekee pitkistä koivumetsäryppäistä kuolemanvalkoisia – näyttää kuin lumi kasvaisi ylös puiksi.
Turhauttaa. Minä haluan näihin seikkailuihin ja odotan näitä matkoja. Mutta kun pääsen reissuun, jotakin sisällä menee rikki. Heti. Tuntuu kuin istuisin ohuella lasilevyllä, jonka alla näkyy syvä rotko. En ymmärrä miksi, mutta se menee aina näin. Keikat ovat miltei aina olleet mahtavia, yleisö juuri oikeaa sakkia. Bändi on ottanut joka reissulla harppauksia eteenpäin, ja teemme juuri sitä mitä olemme tavoitelleet. Me kierrämme Venäjää Siperiaa myöten. Mitään hätää ei ole, mutta aivot ovat jatkuvassa hälytystilassa.
Istun yksin ikkunan ääressä kuin kivi.
Perjantaiaamu 24.3. Matkalla Ekaterinburgista Kiroviin
Keikka Ekaterinburgissa meni putkeen. Venue oli iso, sakkia olisi voinut olla kyllä enemmänkin. Kaikki osapuolet jäivät kuitenkin plussalle. Saimme lahjaksi kaksi isohkoa taulua paikallisilta taiteilijoilta.
Juna lähtee lyhyen hengähdystauon jälkeen aamukuudelta paikallista paska-aikaa. Makuuvaunussa on taas hauduttavan kuuma. Jos Siperia jotakin opettaa, niin sen, ettei kannata tuoda toppatakkia eikä ujuttaa makuuvaunussa täkkiä pussilakanoihin.
Pikkuhiljaa lukuvalot sammuilevat ja hengitykset käyvät naapuripunkissa raskaiksi. Yhtäkkiä pääsen tunnelmaan! Vauhtia on yli sata, vanha juna jylisee ja heilahtelee voimakkaasti raiteilla. Makaan yläpetillä melkein munasillani, tuijotan kattoon ja nautin. Kukaan ei ole kuollut, kenellekään ei ole sattunut mitään mustelmia suurempaa. Kaikki kamamme ovat mukana ja ehjiä. Keikat ovat olleet hienoja. Passi, lompakko ja puhelin ovat taskussa.
Siperia on ottanut meidät avosylin vastaan. Tänään joku spurgun näköinen eturivin vanha mies kiteytti Kurskin keikan ja soundin seuraavasti: tuntui kuin yksi mies olisi nussinut suuhun ja toinen perseeseen. Ukon aikuinen poika seisoi vieressä. Meni pitkään, ennen kuin sain nauruni aisoihin. Vittu mitä musiikkia.
Kotiväkeä on kova ikävä. Heti Novosibirskin jälkeen olemme kulkeneet takaisin kohti kotia – suoraan länteen. Ehkä kaikki vielä järjestyisi.
Kierrokset nousevat rintakehässä. Tällaiseen seikkailuun ei joka poika pääse eläessään! Minä en herää aamulla töihin vielä ensi viikollakaan. Menkää vittu töihin. Kello on 7 ja minä jyskyttelen Siperiassa kaverieni kanssa. Nyt korkkaan oluen, ihan vain siksi, että voin sen tähän kirjata tiedoksenne.
Kippis. Menkää töihin.
Perjantai 24.3. Kirov
Vaunujen väliset metalliovet suljetaan asemilla, kai pummilla matkustavien ehkäisemiseksi. Ei siinä mitään, mutta ovet saattavat pysyä lukittuina vielä tunnin aseman jälkeenkin, kun vaunuvastaavaa ei kiinnosta avata niitä. Ravintolavaunuun ei silloin tietenkään pääse, tai jos olet siellä, et pääse pois.
Juna notkahtaa liikkeelle. Yritän seljankalle, kun tuntuu, että nyt menisi jotakin alaskin. Jo oman vaunumme ensimmäinen ovi on totta kai lukossa. Perään tulee pyylevä konnarimme, kazanilainen viisikymppinen tataarijuntti. Yritän toimittaa, että avaisitko oven, olen menossa syömään. Ovi ei aukea, mutta vaunuisäntä hakee omista kätköistään minulle oluen ja veloittaa siitä ravintolavaunun hinnan. Keittohan se sekin. Ukko yrittää venäjäksi pummata bändipaitaa, teeskentelen etten ymmärrä.
Palaan hyttiin ja korkkaan oluen. Ehdin ottaa parit huikat, kun virka-asuinen miliisi kävelee käytävällä ohi, vilkaisee hyttiimme ja palaa heti takaisin vittuilemaan oluesta. Nyt kävi ohraisesti muutenkin kuin maun suhteen, ehdin ajatella. Dima selittää, että olut on ostettu tästä vaunusta omalta vaunuisännältämme. Miliisi sanoo, että sillä ukolla ei ole valtuuksia myydä kaljaa eikä minulla juoda sitä. Virkapuku häipyy ovelta ja heitän oluen ykkösellä naamaan.
Miliisi ei koskaan palaa, mutta kohta vaunuisäntä istuu toisessa hytissämme porukassa, jossa kukaan ei puhu venäjää. Nyt hän juo itse kaljaa! Eikä vain juo, vaan on jo ihan päissään. Hän on haalannut mukanaan jonkun random-humalaisen. Hän pummaa levyä, paitaa… Ei onnistu. Tulkutus jatkuu, nyt on katsottu jo kuvia intjer-njetistä. Yhteiskuva pitää kuulemma saada Kirovin asemalla. Palkkioksi hän tuo jo etukäteen Dimalle laittoman kaljan, koska on olevinaan niin hyvää äijää. Mikä rasittava typerys.
Kirov on haikea, likainen ja köyhä. Iltaamme isännöi paikallinen prätkäjengi, jonka omistama baari on helvetin hieno. Paikalla pyörii myös ukko, joka puhuu kurkunpääleikkauksen jäljiltä voice boxin kautta. Tiedättehän sen kapineen, ääniproteesin, jonka kautta puhuminen hoituu nappia painamalla. Tämän robocopin boksista tulee tietysti vain venäjää erittäin karulla, monotonisella soundilla.
Sakkia on hyvin ja putkeen menee. Keikan jälkeen klubin varapresidentti pitää lavalla puheen ja lahjoittaa minulle suureksi yllätyksekseni lapiosta käsintehdyn kitaran. Olen otettu ja haavi auki.
Lauantai 25.3. Kazan.
Yritän kirjoittaa raporttia. Tunnin jälkeen paperilla on vain yksi lause: ”Pieni kalu preerialla.”
Sunnuntai 26.3. Samara
Kazanin meno vituttaa koko bussimatkan. Ja matkaahan riittää aikaisen lähdön jälkeen taas koko päiväksi. Pitkiä, pomppuisia ja vaarallisen oloisia siirtymiä.
Edellisellä kiertueella Kazaniin osui yksi parhaista vedoista, toistasataa raivokasta tataaria, jotka miltei laittoivat mökin paskaksi. Nyt vanha rockvenue oli palanut maan tasalle ja keikka siirretty viime tingassa hienostoalueelle, käytännössä diskoon. Meidät ja vähäinen yleisömme oli ajettu eilen pihalle heti keikan jälkeen. Roudatessa salissa tanssittiin jo La Isla Bonitaa.
Mainostuksen eteen ei ollut tehty yhtään mitään, eikä paikalla ollut juuri ketään. Lippuriskissä on aina vaarana, ettei järjestäjä laita tikkuakaan ristiin. Nyt teki mieli laittaa risti hänen haudalleen ja kusta multaan.
Diskon takia olin myös joutunut paitasillani pihan puolelle kesken haastattelun ja paleltunut vartissa ytimiä myöten. Nokka valuu ja otsaa kuumottaa.
Samara pelastaa päivän. Venue on kunnon rockklubi, sakkia hienosti pirtissä, lavalla tilaa ja salissa kunnon meininki. Paikallisista hahmoista jää mieleen punapaitainen, henkselihousuinen työntekijä, jonka Karihtala kiteyttää jo soundcheckissä: ”Tuo Rasmus Nalleko täällä on paikallinen äänimies?”
Vietämme Samarassa myös vapaapäivän. Käymme vajaassa 40 metrissä maan alla, Stalinin bunkkerissa, joka on rakennettu salassa 1942. Meidät kutsutaan myös soitinkauppaan, jonka baaritiskillä myydään paikallisia panimotuotteita – mikä kaunis yhdistelmä.
Illan hämärtyessä kastamme kätemme Volgan veteen.
Tiistai 28.3. Uljanovsk
Ahistaa isosti. Se tulee aalloissa, yhä korkeammissa. Pelkotilat iskevät päälle. Ikävä käy sietämättömäksi.
Pelkään että elimistö sanoo sopimuksen irti ja kuolen sydäriin umpivenäläisessä kaupungissa, josta en ole koskaan kuullutkaan. Jaloissa on suonenvetoja. Selässä, aivoissa.
Ajaudun tilanteeseen, jossa minun on käveltävä läävähostellilta klubille yksin. Mukana on koko omaisuuteni rahoineen, passeineen, luureineen, matkalaukkuineen kaikkineen. Joku kävelee vastaan, joku roteva karju. Olen täysin varma, että hän tappaa minut kadulle. Hän iskee kirveen otsaan niin syvälle, että maistan raudan suussa viimeisenä aistimuksenani. Olen täysin varma.
Mitä minä teen täällä. Mitä vittua minä teen Uljanovskissa.
Tiistai-illan lippuriskikeikallemme on löytänyt vain jokusen kymmentä paikallista. Keskittyminen lavalla on hankalaa, sillä vastapäisellä baaritiskillä, alle kymmenen metrin päässä, keinuskelee miltei alaston strippari. Hänen vieressään baarimikko heiluttaa pääkallolippua. Lava on ahdas, kuten on henkikin.
Kun kaikki on ohi, paikalliset tuovat kiitokseksi bäkkärille kuusi pulloa votkaa. Joku pitää taas puheen lavalla. Saamme vielä käsityönä väsätyn nahkapäällysteisen pullon, jonka pinnassa ryömii sotilaita. Kun venäläiset isännöivät tai emännöivät, vieraanvaraisuus on aina maailmanluokkaa.
Yritän olla kohtelias ja huomaavainen kaikkia kohtaan, niin omia kuin vieraita. En keksi yhtään syytä, miksi en tekisi niin.
Mutta mitä vittua minä teen Uljanovskissa.
Keskiviikko 29.3. Nižni Novgorod
Kieltämättä hirvittää välillä tämä liikennöinti. Kaikki ajavat lujaa, vähänkin pienemmät tiet ovat paskassa kunnossa, mutkia on paljon ja meno pomppuista. Selkä ja jalat jumivat heilahtelussa jo ennen puoliväliä, matkaa Uljanovskista Nižniin on seitsemän tuntia.
Välillä joudumme lumipyryynkin. Juuri sellaiseen, joiden nokkakolarirysähdyksiä on tuubi täynnä. Ratissa Anttonen vetää loskassa ja paskassa tottuneesti, häntä ei vaikuta meno arveluttavan. Kai se on hyvä merkki.
Jollakin tienpätkällä on kyltti, jossa ilmoitetaan 15 kuolemasta edellisenä vuonna – siis pelkästään sillä tienpätkällä vuoden aikana. Eikö se ole aika helvetin paljon.
Välillä paistaa aurinko. Lumi peittää kentät joka suuntaan. Aroilla ja pelloilla on metsälänttejä vain siellä täällä, jolloin näkyvyys on jopa 15–20 kilometriä. Sellaiseen ei ole Suomessa tottunut, ja aakeita laakeita jää väkisin tuijottamaan pitkiksi ajoiksi. Ikävöin kotiväkeä ja huolehdin heidän jaksamisestaan.
Perillä olemme taas Volgan rannalla. Keikkaklubin vieressä on Torpedon jäähalli, jossa pelataan samana iltana KHL:n playoffeja.
Virta on vähissä. Soitamme puolentoista tunnin settejä joka ilta ja lähdöt monttuteille koittavat aikaisin aamulla. Univelkaa on kuin asuntolainaa.
Soundcheckin jälkeen tunnen selvästi, että ahdistuksen peto on taas rintakehässä. Se jättää minut minut rauhaan, mutta se on siellä. Se odottaa. On keksittävä koko ajan jotakin tekemistä. Ajateltava vain käytännön asioita, uskottava huomiseen. Neljä keikkaa vielä, neljä keikkaa vielä.
Kuten viimeksi samassa paikassa, illan hurmiokkaassa yleisössä on lähinnä nuoria naisia. En kuolemaksenikaan keksi syytä, miksi näin. Jos olisin nuori nainen, en todellakaan lähtisi Nižni Novgorodiin katsomaan Kurskia. Nuutunut matkaseurueemme herää hienon keikan myötä hetkeksi uudestaan henkiin.
Torstai 30.3. Rjazan
Peto avaa kitansa ja olen mennyttä. Lamaannun soundcheckin jälkeen, on vain istuttava yksin turpa kiinni ja keskityttävä hengittämiseen. Lääkepurkki narskahtaa. Ruokaa on turha edes ajatella, joten jään istumaan klubille, kun muut lähtevät syömään.
Vittu! Hävettää. Miksi minä olen tällainen. Se porukan kolmijalkainen koira, jonka perään muiden pitää katsoa ja huolehtia, että mitenhän sillä nyt menee. Kuseeko se koivilleen. Vitun perässä vedettävä kumisorsa. Pulu, jolla on omaa paskaa pitkin niskaa ja selkää. Kyhmyjoutsen, joka on vain kyhmy.
Pelkään yhä, että muut ottavat tilani jonakin vastalauseena itseään kohtaan. Pelkään, sillä parempaa kaveriporukkaa en voisi ympärilleni toivoa.
Olen mustaa. Olen rakkautta, katkeruutta ja vihaa. Surua, häpeää. Olen ikävää ja kaihoa. Olen kävelevä anteeksipyyntö. Varjo. Pelkoa ja inhoa Rjazanissa.
Olen lyöty. Olen kiitollisuutta, toivoa. Mutta ennen kaikkea olen mustaa.
Keikalla on isänsä mukana alle kymmenvuotias poika, ja silmät ovat kostua aina kun hän vilahtaa yleisön seassa. Misha saa plektran, kapulan, paidan, olalle taputuksia. Me saamme hetken häivähdyksen normaalielämästä ja yhä voimakkaamman koti-ikävän.
Perjantai 31.3. Tula
Ehdimme jo tuuletella, että nyt Moskovan läheisyydessä tiet tuntuisivat olevan Suomen tasoa. Mitä sitä paskaa. Tunnin jälkeen käännymme pienemmälle tielle, joka on pelkkää reikäjuustoa.
Anttonen nostaa vauhtia ja sanoo, että hitaammalla ajolla minibussi on äkkiä mennyttä kalua. Meno on hurjaa ja heilahtelevaa. Reikien yli on siis mentävä lentämällä eikä varovasti kuopien. Muistakaa tämä siellä mökkiteillä.
Voimat ovat täysin loppu, mutta psyyke on taas kunnossa. Nyt voi jo ajatella, että huomenna Moskova ja ylihuomenna kotona. Kohtaamassa normaalielämän ilot ja surut. Sen kaiken, mitä olen ikävöinyt nyt jo kolmatta viikkoa.
Kai tästä henkisestä vuoristoratamenosta on myös jotakin hyötyä, niin kaukaiselta kuin ajatus tuntuukin. Haluaisin olla kova, vakaa ja vahva, mutta olen hauras. Voin särkyä milloin tahansa.
Heti kun minut revitään juuriltani, lähden syrjäytymään myös itsestäni. Välillä tuntuu, että istun itseni vieressä, puoli metriä sivussa.
Kai kaikki niin sanotut taiteelliset tekemiseni näyttäisivät ja kuulostaisivat erilaisilta, jos pääkallo ajelisi vain suoraa tasaista linjaa alphasta omegaan. Ne näyttäisivät ja kuulostaisivat huonommilta. Jatkuvassa linkouksessa tulee kai elettyä enemmän, tai ainakin nopeammin.
Tula on fiksu ja rahakas kaupunki. Tässäkin kaupungissa on komea Kreml. Ja siis kertauksena: Kremlejä on Venäjällä lähes jokaisessa isommassa kaupungissa, se ei ole Moskovan etuoikeus. Linnoitettuja hallinnollisia keskuksia, joiden historiaa on vaalittu ja paikat pidetty kunnossa viimeisen päälle. Suuria, kullitettuja ja sipulikattoisia jumalanpalvontalaitoksia löytyy melkein aina, joskus myös esimerkiksi toisen maailmansodan kalustoa.
Viereisellä aukiolla on valtava Lenin-patsas, tai kuten Jaska näitä kutsuu, Spede Pasasen patsas.
Lavasoundi on paras tähän mennessä, mutta keikalla kusee kaikki. Ekin mikkipiuha irtoilee liitoksistaan, basso katoilee, rummuissa paikalliset paskatelineet kaatuilevat jatkuvasti.
Omasta kattauksestani kuuluu välillä vain pörinää ja huudan biisinvälissä E. Vuolukan tutkimaan tilannetta. Hän toteaa, että nuppi on paskana. Niin. Kaikkihan sen tietävät, että päänuppi on paskana, mutta mikä näissä laitteissa on vikana?
Vahvistin sökö. Rintaa kylmää. Tähänkö asti se nyt jaksoi sitten. Vanha Laney-luottohevonen, minun soundini. 22 vuotta, satoja ja satoja keikkoja, elämää, kuolemaa. Tilalle vaihdetaan paikallinen nuppi ja tuuletan, kun ongelma säilyy samana. Huh!
Ongelma paikallistuu neuvostoliittolaiseen muff-pedaaliin tai sen piuhoihin. Pudotan sen välistä ja taas mennään. Sekoilun ajan Kukkohovi on viihdyttänyt yleisöä Kalinka-sooloilulla.
Kun saamme biisit taas käyntiin, yleisö on loistavasti mukana. Vaikeudet ovat vain nostaneet tunnelmaa.
Lähestyvästä kotimatkasta antaa esimakua kolme suomalaismiestä, jotka ovat junailleet sydän-Venäjälle viimeisiä keikkoja väijymään. Mukana on Gambinaa, Minttua ja Sisu-viinaa, eli heikointa mahdollista kotimaista viinaa… Votkan luvattuun maahan. Hienoja miehiä.
Lauantai 1.4. Moskova
Tämä päivä on yhtä juhlaa. Kiertueen isoin keikka Venäjän pääkaupungissa, isossa keikkamestassa, ja sieltä suoraan kotimatkalle.
Nyt ei ahdista yhtään, nyt vain jännittää. Club Voltaan tulee väkeä helvetin hyvin.
Bändimme asuu ympäri Suomea, joten sillä ei ole oikein kotikaupunkia. Vastaanoton perusteella se kaupunki on aina ollut Moskova, ja yleisö räjäyttää potin jälleen kerran.
Keikkakunto on hioutunut matkan varrella huippuunsa ja lavalla riittää tilaa, jota ottaa haltuun. Lavan eteen on tuotu rekvisiitaksi tankkiesteitä. Jalka nousee niille kevyesti, koreasti.
Tapaamme koko kiertueen pääpromoottorin Vladimirin, jolle muut paitsi Eki porisevat tulkin välityksellä. Pääjehulle väsätään muistolaatta rikkoutuneesta pellistä.
Koko ilta on juhlava, helpottunut, tunteikas. Tauluun tulee yli 10 000 kilometrin kierros. Onneksi saimme päättää kiertueen juuri tänne. Na Zdorovie!
Me lähdemme nyt kotiin.
Ei hyvästi vaan näkemiin, ja voimaa päiviin tuleviin.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 4/2016.