Jos antaa pirulle pikkusormen, se vie koko käden. Kitaristi Jeff ”Mantas” Dunn (kuvassa vas.) sai siitä omakohtaista kokemusta pari vuotta sitten. Venomin perustajajäsen meni Saksan Keep It True -festivaalille M:pire of Evil -yhtyeensä kanssa ja palasi sieltä Venom Incin jäsenenä.
Samassa tapahtumassa sattui vierailemaan toinen Venom-veteraani, rumpali Antony ”Abaddon” Bray. Kun Venomissakin jonkin aikaa vaikuttanut M:pire of Evilin laulaja-basisti Tony ”Demolition Man” Dolan huomasi Mantasin ja Abaddonin olevan pitkästä aikaa samassa tilassa, hän ryhtyi paholaisen asianajajaksi.
– Tony sanoi, että voisi olla kivaa soittaa muutama Venom-klassikko Abaddonin kanssa, kun kerrankin satuimme olemaan samassa paikassa samaan aikaan, Mantas muistelee.
– Minä kieltäydyin ensin, mutta Tony jatkoi maanittelemista. ”Muutama biisi vain… yksi keikka, ja se siitä…” Lopulta sanoin, että hyvä on sitten.
Niin sanoessaan kitaristi astui korkean kynnyksen yli. Hän ja Abaddon olivat jutelleet edellisen kerran vuonna 1998, eivätkä silloinkaan ystävälliseen sävyyn.
– Olimme kumpikin vähän hermostuneita toistemme tapaamisesta. Siihen saakka olimme vältelleet toisiamme, siis vielä siellä festivaalillakin. Mutta kun Abaddon nousi kanssamme lavalle, yleisö reagoi aivan mahtavasti.
Se oli piste, josta ei enää ollut paluuta. Tai toki olisi ollut, mutta vain hölmö olisi haaskannut niin hyvän tilaisuuden. Kun videot Mantasista ja Abaddonista samalla lavalla levisivät sosiaalisessa mediassa, puhelimet alkoivat soida. Se ei ollut ihan Venomin klassisen kokoonpanon paluu, mutta aika lähellä kuitenkin, mikä kiinnosti metallifaneja kautta maailman.
– Olemme keikkailleet siitä lähtien jatkuvasti. Aluksi oli outoa soittaa Abaddonin kanssa, koska emme olleet missään tekemisissä pariinkymmeneen vuoteen. Mutta juna lähti ja kulkee hyvin vaivattomasti. Meidän ei ole tarvinnut tehdä muuta kuin soittaa. Promoottorit ja agentit ovat soitelleet meille. Venom Inc. on todella kummallinen juttu, joka on ylittänyt kaikki odotuksemme.
Mutta miten kauan Mantasin ja Abaddonin liitto voi kestää? Venomin klassinen kokoonpano, johon kuului Mantasin ja Abaddonin lisäksi bändiä yhä luotsaava basisti-laulaja Conrad ”Cronos” Lant, oli tunnetusti riitaisa ryhmä, jossa kaikki olivat kulmakarvojaan myöten täynnä toistensa raivostuttavuutta.
– Minulla ja Abaddonilla on nyt hyvä meininki, Mantas vakuuttaa.
– Olemme jutelleet vanhoista ajoista ja tulleet siihen tulokseen, että meillä on jo sen verran ikää, että voimme haudata erimielisyytemme ja jatkaa hommia. Uskon, että Venom Inc. toimii vielä hyvän aikaa.
Pyhä yksinkertaisuus
Kun Mantas puhuu Venom Incistä, hän palaa jatkuvasti Venomiin. Sen ymmärtää hyvin, sillä Venom Inc. on nimenomaan ”toinen Venom”. Se on haastaja ja vaihtoehto Cronosin johtamalle yhtyeelle, joka sekin kulkee vanhojen meriittien voimalla.
Venomia ja Venom Inciä yhdistää se ilahduttava piirre, että vaikka kummankaan ei oikeasti tarvitsisi, molemmat tekevät uutta musiikkia. Mantasin ja Abaddonin bändin ensimmäinen voimannäyte on Avé, verevä levyllinen likaista rockmetallia.
– Olemme soittaneet jo kaksisataa keikkaa, ja siitä oli apua levyn teossa, Mantas kertoo. – Sitä kautta soittoon löytyi vanha kunnon Venom-groove.
Avén biisit ovat suurimmalta osin Mantasin tekemiä.
– Kun soitan kitaraa, en treenaa skaaloja vaan yritän aina luoda jotakin uutta. Toisin sanoen teen biisejä koko ajan. Tässä äskettäin, kun tulin kotiin kiertueelta, siirsin puhelimestani tietokoneelle 84 uutta riffiä.
Vaikka Mantas on tuottelias biisinikkari, hän myöntää Venom Incin materiaalin kirjoittamisen olleen haastavaa. Kun palaa teemaan, jonka puitteissa tuli aikoinaan uudistaneeksi koko metallimusiikin, oma rima on korkealla.
– Välillä minä kyseenalaistin tekemisiäni vähän turhankin paljon. Silloin Tony sanoi: ”Älä mieti liikaa. Sinä olet kirjoittanut Welcome to Hellin ja Black Metalin biisit, eikä sinun nytkään tarvitse tehdä muuta kuin sitä mitä teet.” Se oli hyvä ohje. Parhaat biisit tulevat omalla painollaan. Esimerkiksi uuden albumin Time to Die oli valmis puolessa tunnissa. Paukutin riffin toisensa perään, ja se oli siinä. Jos biisiä joutuu työstämään pitkään, voi olla, ettei sen ole tarkoituskaan syntyä.
Venom Incin musiikki on yhtä mutkatonta kuin Venomin, mutta sen eetos ulottuu paljon kauemmaksi historiaan. Sama pyhä yksinkertaisuus on läsnä kaikessa, missä elää rock and rollin alkuperäinen henki, deltabluesista 50-luvun rockin kautta Stoogesiin, AC/DC:hin, Sex Pistolsiin sekä Venomiin ja sen perillisiin.
– Katsoin yhtenä iltana tyttöystäväni kanssa telkkarista AC/DC:n konserttia. Kun Angus Young käveli lavan reunalle ja iski kitarastaan Highway to Hellin soinnut, valtava yleisö meni täysin pähkinöiksi. Ja ne soinnut ovat hyvin, hyvin helpot. Myös minä tavoittelen yksinkertaisuutta. Biisieni tärkein kohta on koukku, josta yleisö saa kiinni.
Tietämättömyyden siunaus
Demolition Manin, Mantasin ja Abaddonin Venom Inc. on kuin riisuttu versio siitä Venomista, joka teki albumit Prime Evil, Temples of Ice ja The Waste Lands 1990-luvun taitteessa ilman Cronosia. Mutta kun Mantas ja Abaddon on lopultakin saatu samaan bändiin, heidän on soitettava myös Venomin klassisen kokoonpanon tuotantoa.
– Yleisö haluaa kuulla tietyt klassikot. Emme voi lähteä lavalta soittamatta Witching Houria, Countess Bathorya ja Black Metalia. Se sopii kyllä, koska en väsy niihin ikinä. Täytyy muistaa, että niiden ansiostahan tässä nyt ollaan, Mantas tähdentää.
– Monilla vanhoilla bändeillä on vain yksi biisi, jota yleisö odottaa koko keikan ajan. Meillä on monta sellaista. Olen ihan oikeasti nähnyt lavalta, miten aikamiehet alkavat itkeä, kun soitamme Live Like an Angelin, Poisonin, Sons of Satanin tai Angel Dustin.
Noita koskettavia kappaleita soittaa myös Cronosin Venom, joka on jo ehtinyt tuomita Venom Incin valjuksi kopioksi. Se on huvittava heitto tilanteessa, jossa toisessa yhtyeessä on kaksi kolmasosaa klassisesta kokoonpanosta ja toisessa vain yksi. Venom Inc puolestaan on tyytynyt lausahtamaan arvokkaasti, että fanit saavat tehdä itse omat johtopäätöksensä ja valita mieleisensä yhtyeen.
– Minä kirjoitin 80–90 prosenttia kaikesta, mitä Venomin kahdella ensimmäisellä albumilla on, Mantas ei malta olla huomauttamatta.
Venomin varhaistuotanto on perusta, jonka päällä nykyinen Venom ja Venom Inc seisovat. Welcome to Hellin (1981) ja Black Metalin (1982) kesytön ja törkeä punkhevisoundi vaikutti metalliin valtavasti, ja Venomin maine kasvoi myyttisiin mittasuhteisiin. Mantasista se on hienoa ja ansaittua, mutta samalla vähän hassua.
– Minulta kysellään usein, että ”mistä se soundi oikein tuli?”, ”miten sinä teit sen ja sen?” ja ”mistä keksit tuon?”. No, minäpä kerron: kaikki perustui täydelliseen tietämättömyyteen. Kun Venomin ensimmäiset levyt äänitettiin, meillä ei ollut mitään käsitystä mistään. Emme olleet kuulleetkaan ekvalisaattoreista, kompressoreista tai muista vekottimista. Me vain panimme kamat täysille ja annoimme palaa. Ihan niin kuin Spinal Tap.
– Jotkut ovat analysoineet niitä levyjä ja huomanneet, että siellähän on paljon blues- ja rock’n’roll-riffejä ja -sointukulkuja. Se on totta. Welcome to Hellin viimeinen biisi Red Light Fever on ensimmäinen koskaan kirjoittamani kappale. Sitä tehdessä minulla oli käytössäni kaksi työkalua: vitossointu, jota siirtelin eri kohtiin kitarankaulalla, ja pentatoninen asteikko, jota soitin aina ensimmäisestä asemasta, Mantas naurahtaa.
Vanhan Venomin häijy musiikki oli kaikessa kompuroivuudessaan ja räävittömyydessään hyvin puhdasta ja viatonta. Kun Mantas, Abaddon ja Cronos aikoinaan puskivat metallia äärimmäisyyksiin, he soittivat taitojensa rajoilla. Venomin varhaistuotannossa onkin paljon sellaista, mikä katoaa ikuisiksi ajoiksi heti, kun bändi oppii soittamaan.
Mantas vakuuttaa, että Venom Inc. ei edes yritä palata kauan sitten kadonneeseen aikaan.
– Venomin vanhat levytykset ovat nauhalle vangittuja hetkiä, joita ei voi toisintaa. Me teimme Welcome to Hellin kolmessa päivässä. Tarkoitus oli äänitellä demoja, mutta päädyimmekin tekemään albumin. Jos kuuntelee sitä tai Black Metalia tuottajan korvilla, niin eiväthän ne pääse lähellekään tämän päivän tasoa. Ja silti niissä on taikaa.
– Kun nyt teimme Avén, emme muistelleet menneitä. En miettinyt kertaakaan, että nyt täytyy tehdä sellainen biisi kuin se tai se silloin kauan sitten oli. Jotkut ovat sanoneet, että uusissa biiseissämme on paljon tuttua. Se johtuu siitä, että ne ovat minun tekemiäni ja soittamiani. Niissä kuuluu minun tyylini. En osaa määritellä tekemisiäni kovin tarkasti, mutta siitä olen varma, että 35 vuotta sitten tehtyjä juttuja ei pysty toistamaan.
Kaaosta ja likaa
Venomin klassinen kokoonpano oli rankka ja synkkä mutta myös hymyilyttävä yhtye. Hauskuus löytyy tahattoman käppäisestä soitosta ja musiikin tahallisen yliampuvasta rankkuudesta – mikä nyt ketäkin viihdyttää. Mantas sanoo, että huumorintaju oli tärkeä osa Venomia.
– Miten muuten olisimme voineet tehdä sellaisia biisejä kuin Teacher’s Pet, Poison tai Skool Daze? Sama pätee Venom Inciin. Minusta on hienoa katsella lavalta yleisöön, koska siellä näkyy niin paljon leveitä hymyjä. Ja näkyy niitä lavallakin, koska meistä on tosi hauskaa soittaa.
Se metallin genre, joka sai nimensä Venomin Black Metal -albumista, ei yleisesti ottaen hersy huumoria yhtä vuolaasti kuin kummibändinsä aikoinaan. Mantasille ja kumppaneille saatanalliset aiheet eivät ole uskon tai elämänfilosofian julistamista vaan siistiä kuvastoa, joka tehostaa mukavasti musiikin raakuutta.
– Black metal kehittyi omanlaisekseen musiikiksi osin sen pohjalta, mitä me teimme. Kuitenkin jo Black Sabbath ja Black Widow lauloivat paholaisesta, ja sitä ennen siitä lauloivat Robert Johnson ja muut bluesmiehet. Ei siinä ollut mitään uutta silloin, kun Venom aikoinaan aloitti, Mantas huomauttaa.
Heti Avén alussa on kappale nimeltä Avé Satanas, mutta Mantas on kirjoittanut myös muista kapinahenkisistä ja pimeydessään viehättävistä asioista: Bloodstained ja War kertovat ihmiskunnan omituisesta tarpeesta tuhota kotiplaneettansa ja samalla itsensä, Preacher Man on biisi vapaasta tahdosta, Dein Fleischissa lauletaan psyyken pimeän puolen tutkimisesta ja Time to Die muistelee Rooman valtakunnan hullutuksia. Forged in Hell ja Metal We Bleed ovat metallia metallista: ensin mainitussa lauletaan livebändissä olemisesta ja jälkimmäisessä faneista. Albumin viimeinen kappale Black’n’Roll on eräänlainen loppukevennys.
– Se kehottaa bändejä siirtymään yhden metallilipun alle, koska eri genrejä on liikaa. Mutta kappaleen varsinainen tarkoitus on saada kuulija hymyilemään. Tämähän on loppujen lopuksi vain rock’n’rollia, Mantas myhäilee.
Ja mikä sitten on rock’n’rollia? Ainakin se, että musiikkia ei hinkata svengittömäksi ja steriiliksi.
– Nykyajan teknologian avulla musiikista tulee helposti ylituotettua. Minä halusin Avén olevan selkeä, voimakas ja raskas, mutta ei liian siisti albumi. Venomiin kuuluu kaaos ja lika, ja sitä minä etsin myös Venom Incistä.
Mitä metallimusiikkiin tulee, Mantas tunnustautuu vanhan koulukunnan mieheksi. Hän kertoo olevansa Machine Head -fani mutta sanoo samaan hengenvetoon, että modernit metallilevyt muistuttavat liiaksi toisiaan.
– Minulle metalli on Judas Priestiä. Jos olen kotosalla, panen soimaan sitä, Deep Purplea tai KISSiä. Jälkimmäinen on hyvä esimerkki siitä, että bändillä voi olla valtava määrä mieleenpainuvia klassikkokappaleita, vaikka yksikään soittaja ei ole virtuoosi. Paul Stanley ei ole tekniikkavelho, mutta herranen aika, miten hienoja biisejä hän on tehnyt! Samaa voi sanoa The Beatlesistä. Ja myös minusta: en ole enkä halua olla kitarasankari. Olen mieluummin hyvä viihdyttäjä ja esiintyjä.
Sinnikkyys ratkaisee
Jeff ”Mantas” Dunnilla on kerrottavanaan tarina poikineen, ja internetin mukaan hän työstääkin niistä kirjaa. Tähän mennessä tiedetään, että muistelmateoksen nimeksi tulee To Hell and Back ja että sen tekemiseen osallistuu useita nimekkäitä muusikoita ja musiikkijournalisteja, mutta siinäpä se. Hankkeen etenemisestä ei ole tarkempaa tietoa.
– Voi taivas, Mantas huokaa häpeillen. – Se on ollut tekeillä jo varmaan kolme vuotta. On käynyt niin, että M:piren ja Venom Incin kiertueet ovat vieneet kaiken aikani. Minulla ei ole koskaan kuin päivä tai pari vapaata, ennen kuin painelen taas johonkin Sardiniaan tai Sloveniaan soittamaan. Ja tahti pysyy kovana. Ensi vuonna ilmestyy M:pire of Evilin uusi albumi.
Vaikka elämäkerran valmistuminen on viivästynyt pahemman kerran, Mantas lupaa sen vielä tulevan.
– Se kertoo Venomista mutta myös minusta, elämäni eri vaiheista ja puolista. Yksi kiinnostavimmista osista on luku, jossa fanit kertovat suhteestaan Venomiin. Siinä on ihan mielettömiä tarinoita. Yksikin tyyppi oli ollut sodassa, siis ihan taistelutilanteessa, ja alkanut jutella musiikista toisen samassa poterossa kyyhöttäneen sotilaan kanssa. He löysivät yhteisen sävelen Venomista ja heistä tuli parhaat kaverit. On hämmentävää, että musiikkini on koskettanut ihmisiä sillä tavalla ja auttanut heitä vaikeiden aikojen yli.
Sehän on musiikin tehtävä.
– Niin on. Musiikki on läsnä ja tukena mitä erilaisimmissa elämäntilanteissa, ja se on myös universaali kieli. Festivaaleilla ihmiset, jotka eivät välttämättä muuten ymmärrä toisiaan, seisovat kylki kyljessä ja laulavat yhdessä lempibiisejään, joita bändi lavalla soittaa. Se on todellista veljeyttä ja sisaruutta.
Sille, joka on päättänyt elättää itsensä soittamalla, musiikki voi olla myös loputonta kamppailua. Mantas on soittanut Venomin jälkeen eri metallibändeissä mutta myös kiertänyt maailman saksalaisen teknopumppu Scooterin kitaristina. Kaikenlaiset myötä- ja vastamäet ovat tulleet neljänkymmenen vuoden matkalla tutuiksi.
– Tärkeintä on pysyä lujana silloinkin, kun ei mene hyvin, hän kiteyttää.
– Niitä aikoja tulee taatusti, ellei sitten ole megatähti. Minä vedin aikoinani Englannissa nuorille rokkikoulua ja teroitin heille, että musiikkialalla pärjätäkseen täytyy kyllä olla jossain määrin lahjakas, mutta vielä paljon tärkeämpää on olla sinnikäs. Täytyy puskea lujasti ja määrätietoisesti eteenpäin myös silloin, kun ovet lyödään kiinni nenän edessä. Ei ole helppoa, kun joka puolelta kuuluu ”ei”. ”EI, bändisi EI ole tarpeeksi hyvä, EI, me EMME halua kuulla musiikkiasi”. Jos sitä ei kestä, voi yhtä hyvin alkaa vaikka kirjanpitäjäksi.
Kun Venom Inc. julkaisee ensimmäisen albuminsa, Jeff ”Mantas” Dunn on 57-vuotias – ei vielä ikäloppu, mutta ei mikään märkäkorvakaan. Mitä pitkä matka helvettiin ja takaisin on opettanut?
– Sen, että ihmiset ovat vain pieni hitunen valtavassa maailmankaikkeudessa. En enää pidä mitään itsestään selvänä. Elämä kiitää ohi ja saattaa päättyä milloin tahansa. Olen oppinut sen, mitä opetin nuorille rokkikoulussa: ihmisen pitää seurata unelmiaan.
Julkaistu aiemmin Infernossa 7/2017.