Aiemmin suoraviivaisemmin riippumattomasta rockistaan tunnettu tamperelaisyhtye Candy Cane on lipunut viime vuosina muodottoman metelöinnin pariin.
Tuoreella split-julkaisulla bändin hc-black-death-grind-jazz pelittää kyllä pintapuolisesti oivasti, mutta kun tällainen sekametelöinti kuuluu harvoin allekirjoittaneen ruokavalioon, puoli kääntyy nopeasti.
Myös Oranssi Pazuzun miehistöllä on kokemusta hieman toisentyyppisen musiikin louhimisesta, mutta nykyinen olomuotonsa on niin kova, että menneet saa unohtaa tässä ja nyt.
Bändin viimevuotinen debyytti Muukalainen puhuu näyttäytyi parhaimmillaan perhanan maittavassa valossa, mutta kas, split-poski uusine vetoineen kohottaa tunnelmaa entisestään.
Pazuzun musiikillinen koostumus ei ole selkein – eikä selvin – mahdollinen, mutta sen jyysteessä on niin vahva kosminen aura ja maaginen lataus, että genremäärittelyt saa porata syvälle jäiseen peltoon.
Voit kutsua tätä vaikka avantgardistiseksi black metaliksi, mutta mikään ei sano tätä paremmin: Oranssi Pazuzu tekee hienoa, omalakista musiikkia.
Kakkoslevynsä on oltava SAATANAN KOVA. Muuten en ala.
– riekin matti