Meikä on sympatiseerannut näitä Ruotsin pillipiiparivoimailijoita milteipä koko bändin kymmenvuotisen levytysuran, eikä homma hyydy uusimpaansa.
Jos Falconer on aiemmin vain flirttaillut äidinkielensä kanssa, nyt bändi pistelee menemään koko levyn sujuvalla svealla ja enkkua kuullaan vain bonusversioissa.
Avaimena on edelleen tukuttava power metal yhdistettynä vahvaan Robin Hååd -tunnelmaan, mutta Armodilla kuullaan myös sangen ankaria sävyjä – jopa blastbeatia. Toisin kuin luulisi, rajuus ei ole pelkkää päälleliimausta, vaan rymistely toimii. Ja ainakin se hiertää uusia uria orkesterin kulkea.
Ruotsi on Falconerille oiva esityskieli. Se saa bändin musiikin keinumaan vieläkin vallattomammin mauttoman ja maukkaan välisellä siltapuulla, ja ristiriidasta syntyy kelpo keitto. Ei ole kerta eikä kaksi, kun pistää miettimään, että kylläpäs kuulostaa dorkalta mutta hemmetti kun toimehtii.
Kuunnelkaapa muuten levyn huolellisesti soitettuja kitarakuvioita piruuttanne sinivalkoisten korvien läpi. Meinaa kuulostaa ajoittain aika helvetisti Trio Niskalaukaukselta… Ja kun tälle päälle päästiin, O, tysta ensamhet on muutamaa nuottia vaille prikulleen Tapsa Rautavaaran Sininen uni!
– riekin matti
Levy arvostellaan 26.8. ilmestyvässä Infernossa.
PS. Levyblogi lomailee nyt muutaman viikon. Palaillaan asiaan heinäkuun loppupuolella. God sommar!