Tässäpä äänilevy, joka tulee saamaan kannellensa paskaa niin monessa eri muodossa, kuraisimmasta varpusparvesta betoninkovaan, hankalasti ulostuvaan kankeen, että tekee milteipä pahaa tekijöiden puolesta. Onneksi kummankin tahon maine on mennyt jo niin monta kertaa, että mitäs tuosta stressaamaan. Antaa sonnan lentää.
Meikäpojan huushollissa nauttii arvostusta niin Metallica kuin Reedkin, ja niin paljon kuin sitä haluaisi löytää Lulusta jotain kehumisen arvoista, tehtävä on liki mahdoton. Jonkun olisi kenties pitänyt viheltää peli poikki ajoissa. Kaikenlaista kummaa levylle ennenkin saattaneesta Reedistä en tiedä, mutta tuntuu suorastaan mahdottomalta, että joku James Hetfieldin kaltainen junttura itkisi oikeasti onnesta lopputulosta puntaroidessaan.
Tuplamittaisen Lulun läpi luoviminen on haastava tehtävä, joka on kaltaiselleni kestävyysliikunnan harrastajallekin aimo koettelemus. Itse asiassa maratonjuoksijalle tuttu seinä uhkaa tulla vastaan jo ensimmäisen levyn Mistress Dread -raidan kohdalla, kun ”rajun” metallimusiikin päälle lasketeltu epävireinen horina saa toivomaan taivaan tippumista niskaan.
Toisen levyn mittaan numero on irrota rinnasta tämän tästä tunnelmien vaihdellessa täydellisestä välinpitämättömyydestä yhteistyön liki totaalisen ontumisen kummasteluun ja aivosoluja kiehuttavaan teoksen tarkoituksen pohdiskeluun, ja toisin kuin juoksukilpailuissa, maalissa ei ole ollenkaan saavuttanut olo.
Lulun perimmäinen motiivi jää minulta(kin) kertakuuntelulla syvän hämärän peittoon, mutta jotain tekoa levylle sentään tässäkin vaiheessa keksii:
Metallican musiikilla kerrotaan kidutetun sotavankeja maissa, joissa Yhdysvallat on mellastanut ”vapautta” jakamassa. Vaikka Lulu on enemmän Reedin kuin Metallican levy, sen kuunteleminen lienee kidutusta suurimmalle osalle ihmiskuntaa. Omaehtoinen päätös olla kuuntelematta sitä toimii täten kauniina ja kätevänä vapauden symbolina.
Rauhaa, rakkautta ja ymmärrystä.
– riekin matti
Levy yritetään arvostella 2.12. ilmestyvässä Infernossa.