Edellisestä Slayer-levystä on vierinyt miltei kuusi kokonaista vuotta. Tänä aikana bändissä on tapahtunut muutoksia, joiden kourissa useimmat rockyhtyeet olisivat vetäneet töpselin seinästä. Aika moni fanikin olisi ollut jo valmis antamaan eutanasia-apuja, mutta niinpä vain iso S paahtaa menemään – ja miksei paahtaisi, kun tilausta näyttää edelleen olevan.
On selvää, ettei Jeff Hannemanin polkkareita ja Dave Lombardon rumpupallia täytetä helpolla, mutta kun ruodussa on Gary Holtin ja Paul Bostaphin kaltaisia tekijäukkoja, soittohommista Slayeriä ei pääse kurittamaan – ellei sitten satu vihaamaan paluumuuttaja Bostaphin kieltämättä kovasti Lombardosta poikkeavaa, joidenkin mielestä pökkelömäistä soittotyyliä.
Mp3-tiedosto ei toki ole asian toteamiseen paras alusta, mutta tuotantokin tuntuisi olevan suht kohdillaan. Ainakaan levyllä ei seota moderninkliiniseen soundiin, mikä on aina plussaa.
Vaan entäpä sitten se tärkein eli biisit? 42-minuuttinen starttaa lupaavasti, kun intro Delusions of Saviour ja tätä seuraava, tuttujakin tutumpia S-elementtejä esittelevä nimibiisi antavat lupauksia vihaisesta ja kipakasta menosta – tarttuvuudella. Tom Arayakin sylkee sanojaan perin tulikivenkatkuisesti.
Angstia ja äänellistä väkivaltaa riittää kyllä jatkossakin, monenlaisessa tempossa, ja hyvältä kuulostavia, saatanan tehokkaastikin jyystäviä riffinpätkiä ja biisinosia tulee kyllä vastaan. Kokonaisissa kappaleissa saisi vain olla enemmän muisteltavaa.
Ne kunnon tukevat kolmihaarakoukut, jotka aikoinaan tartuttivat tämänkin kuulijan bändin mekkalointiin kerrasta ja pysyvästi, pysyvät pakin kätköissä. Tarkkoja krediittejä ei ole tällä haavaa hallussa, mutta Piano Wire lienee kokonaisuudessaan edesmenneen Hannemanin käsialaa, eikä sekään ole hyvästä riffittelystä huolimatta kummoinen biisi.
On painotettava, että levy on tullut kuunneltua blogin luonteen mukaisesti vain pari kertaa. Siltikin on vähän sääli, ettei korville lämähdä mitään todella vaikuttavaa. Ei sillä, että tässä nyt mitään klassikkotason Sleikkaa odottaisikaan, mutta fanipoika on fanipoika keski-ikäisenäkin. Mihinkäs sitä risteistään pääsee.
Ajoittaisesta väkinäisyydestä huolimatta Slayer kuulostaa Slayeriltä, ja kun musiikissa on kyse hyvin paljolti myös puhtaista tunnetekijöistä, on myönnettävä, että sekin on jo aika paljon. Ja jos aika paljon on tarpeeksi, 11.9. ilmestyvä Repentless kannattaa varmuudella käydä poistamassa levypisteestä. Itse mietin vielä muutaman kuuntelun, pistänkö rahaa tiskiin.
Huom! Tämä ei ole arvio vaan pikaiseen tutustumiseen perustuva ennakkokatsaus. Arvostelu löytyy painetusta Infernosta myöhemmin.