Muistan pitäneeni postmetallisia maisemia leveällä sudilla maalailevan Calliston kahdesta ensimmäisestä levystä kovin, mutta on jännä huomata, ettei pian kuusi vuotta sitten julkaistu Providence-kolmonen kilkuta kelloja oikein millään tavalla.
No, sillä ei ole välin häivää, kun Keski-Pohjanmaalta Varsinais-Suomeen ankkuroitunut yhtye esittelee tammikuussa julkaistavan neljännen kokopitkänsä. Nyt. Nimittäin. Lähtee.
Secret Youthin pääpaino on seesteisessä tunnelmoinnissa, joka kasvaa ajoittain, kuin huomaamatta, pauhaavaksi lumivyöryksi. Ja se vie, kuulkaa, mukanaan. Alleviivattuja metallin tunnusmerkkejä, kuten ärjylaulua, kuullaan vain pikantteina mausteina, mutta tämä on silti levy, jolla on hyvin painavaa sanottavaa. Monessakin mielessä, tulette huomaamaan.
Suomalaisten albumien kutsuminen ”kansainvälisen kuuloisiksi” on menettänyt merkityksensä jo aikaa sitten, mutta Secret Youthia voi kuvailla näillä keinoin hyvällä omallatunnolla, ilman nenänvartta hankaavia sinivalkolaseja: tässä levyssä on potentiaalia aivan mihin tahansa. Itse asiassa olisi murhaava vääryys, ellei tämä kiekko veisi Callistoa ulkomaille huutomerkein.
Albumilla toimii kaikki. Sillä ei ole yhtään turhaa kappaletta, valloittavia yksityiskohtia hopealautaselta tarjoilevassa soitossa kuuluu intohimo, solisti Jani Ala-Hukkalan tulkinta on mahtavaa ja tuotantokin prikulleen paikoillaan.
Tuntuu hieman valjulta sanoa, että Calliston musiikki on elokuvallista, mutta sitä se nimenomaan on. Ja elokuva, jonka tämä levy tuo tämän tästä mieleeni – enkä edes tiedä miksi – on David Lynchin mustavalkoinen merkkiteos Elefanttimies (1980).
Joululomalla aion pysytellä neljän seinän sisällä ja upota tämän levyn maailmaan kerta toisensa jälkeen. Se on kaiken turhan reuhtomisen keskellä lohdullinen ajatus.
Huom! Tämä ei ole arvostelu. Se löytyy painetusta lehdestä myöhemmin. Secret Youth julkaistaan 30.1.2015.