CMX – Tavastia, Helsinki, 2.3.2013

Talvi päättää kuin kiusallaan laittaa vielä parastaan, nostattaa tuulet sekä laskea lämpötilan. Tuon pirullisen kombinaation kynsistä on helpottavaa päästä pakenemaan Tavastia-klubin hämyiseen suojaan. Sormet ovat kuitenkin syväjäädytettyinä vielä silloinkin, kun CMX astelee lauteille hieman kello 21:n jälkeen. Uunituoreen Seitsentahokas-levyn kiertue on startannut edellisenä päivänä Porista, jossa bändi oli möykännyt pari tuntia. Torniolaisyhtyeen kotikentällä Helsingissä jouduttaisiin tyytymään lyhyempään settiin, koska Tavastian Lauantaidisko puskee päälle.

Kun illan ensimmäinen biisi eli uuden albumin nimikappale valuu lavalta, on ilmassa vielä enemmän odotusta kuin innostusta. Miten uusi matsku lähtee? Ovatko A.W. Yrjänä ja kumppanit jo vanhoja ja väsyneitä? Entäs se uusi rumpali? Tuleeko demokratiasoolo? Toivon mielessäni, että soittaisivatpa jotain vanhaa rytyytystä tyyliin Sika ja perkele tai Nahkaparturi. Voisi tulla jopa jotain todellisia yllätysvetoja, vaikka Maailmoiden välissä tai Pornogeneraattori. Ei tullut. Mutta tuli helvetin hyvä CMX-keikka.

CMX_Tava_2.3.2013 011

Sormeni alkavat lämmetä yhdessä täyden Tavastian kanssa – ja miksei bändinkin. Setti on rakennettu erittäin yhdeksänkymmentälukulaiseksi, tosin kaksi ensimmäistä kokopitkää levyä pois lukien. Ratkaisu on onnistunut, ainakin jos kappalevalintojen nostattamia hurmoksellisia reaktioita on uskominen. Uuden levyn biisit eivät jää suinkaan vanhojen hittien varjoon. Seitsentahokas on parhaimpia CMX-levyjä, ja huomaan myös, että sen kappaleet istuvat livesettiin hyvin. Rockhenkinen – tai niin kuin sen voi CMX:n tapauksessa käsittää – keikkamateriaali saa yleisöön liikettä ja liikutusta. Ja niinhän siinä jälleen käy, että Tavastia syö CMX:n kädestä. Ainomielen yleisönlaulut ja muut, on se sellaista.

Näin CMX:n ensimmäisen kerran melkein päivälleen kaksikymmentä vuotta sitten. Yhtyeen kolmas levy Aurinko oli ilmestynyt edeltävänä syksynä, A.W. Yrjänä oli 26-vuotias, ja rumpupallilla istui Pekka Kanniainen. Paljon on vettä virrannut Tornionjoessa sitten noiden aikojen. Seitsentahokas on yhtyeen 14. levy, ja rumpuja soittaa 31-vuotias, eli vain hieman itse bändiä vanhempi, Olli- Matti Wahlström. Viisitoista vuotta Cloaca Maximassa kannuttaneen Tuomas Peipon saappaisiin astunut Wahlström ei pyytele olemassaoloaan anteeksi, vaan takoo keskittyneen oloisesti tanakkaa komppia. Iskussa on voimaa, ja liekö osa siitä tarttunut myös bändin kielisoitinkolmikkoon: ikämiehet näyttävät vetävän nuoruuden innolla. Rasiokin liikkuu tontiltaan vähän väliä, ja avaa keikan loppupuolella myös harvoin aukenevan sanaisen arkkunsa.

Keikan soundeista en osaa sanoa juuri tuon taivaallista. Lavan edessä biisit vain vyöryvät päälle, ja se tuntuu… no, taivaalliselta. En nyt viitsi paljastaa liikaa esitettyjä kappaleita, että jännitystä säilyisi vielä loppukiertueenkin ajaksi, mutta sen sanon, että 2000-luku sivuutetaan uutta levyä lukuun ottamatta lähes tyystin.

CMX_Tava_2.3.2013 057

Niin, ne uuden albumin vedot. Kuuntelukertojen myötä koko ajan kasvanut En tahdo nähdä enää yhtään alastonta osoittautuu tunnetta pursuavaksi livevedoksi, ja Etuvartio rokkaa yleisön sekaisin kuin se olisi kuulunut keikkasuosikkeihin jo vuosia. Muutkin uutukaiset osuvat ja uppoavat.

Väkevä hiki puskee mielipuolenkatseita viljelevältä Yrjänältä siinä missä hyvin kuumennetulta yleisöltäkin, kun keikka kääntyy kohti vääjäämätöntä loppuaan. Aika on kulunut siivillä, ja encoren viimeinen kappale, noin parikymmentä sekuntia kestävä, alun perin nimetön hc-hyökkäys sinetöi illan CMX:n kanssa. Vaikka nautiskelin konserttini vahvojen fanilasien painaumat nenänvarressa, niin uskallan silti todeta yleisenä totuutena, että CMX on sekä kovassa levy- että livekunnossa oleva vetreä 28-vuotias.