Elektronimusiikista yhteislauluihin – kolme vuosikymmentä CMX:ää Kulttuuritalolla

CMX – 3.3.2018 Helsinki, Kulttuuritalo

Kuva: Tomi Pohto

Cloaca Maxima Electronica

Tässä konsertissa oli CMX:n lisäksi myös lämppäribändi. Sen nimi oli ElektroCMX, ja se koostui täsmälleen samoista ukoista kuin illan pääesiintyjäkin. ElektroCMX:n ensiesiintyminen tapahtui viime vuoden Talvikuningas-spesiaalikeikalla. Tuolloin valoton lava söi esityksen tehoa, mutta tällä kertaa sopiva valaistus löytyi ja osui nappiin.

Hieman iltaseitsemän jälkeen Kultsan lavalle saapuivat miehet kokovalkoisissa. Sivuilta hohkaava valo antoi sinisen ja violetin sävyissään esitykselle mystisyyden tuntua. A. W. Yrjänä, Janne Halmkrona, Timo Rasio ja Olli-Matti Wahlström seisoivat lavan etuosassa, painelivat koskettimia ja vääntelivät nappuloita, kaikki viileästi aurinkolaseissaan, ja kaikki Yrjänää lukuun ottamatta huputettuina.

Kuvaaja-kollega Tomi ”Photo” Pohto tuumi, että bändin asusteet näyttivät puhdastilatyöntekijän ja ydinlaskeumateknikon haalareilta. Ja kyllä itsellekin avautui kuva jostain ufon maahansyöksypaikalta, jossa hallituksen salainen ElektroCMX-ryhmä häärää hämärissä tehtävissään.

Pimeä maa

Koneellinen ja kokeellinen elektro-puolituntinen tarjosi siis tuttuja CMX-kappaleita ilman perinteisiä rockinstrumentteja. Illan avasi koneistettu versio Tanssitauti-ep:n (1990) Pimeä maa -kappaleesta. Muinaista pohjoista henkivä jykevä hidastelu on yksi CMX:n parhaita keikanaloitusbiisejä, ja se toimi täydellä teholla tälläkin kertaa. Konekäsittely loihti muinaisen moderniksi ja shamanistisen elektroniseksi, häivyttämättä alkuperäistä taikaa.

Veljeskunta

Yksi illan henkilökohtainen ilonaihe oli Veljeskunta-levyn (1991) vahva edustus. Kätketty kukka lähti hienosti, ja muistutti jälleen siitä, miten loistava livebiisi se onkaan – loistava toki muutenkin. Lopun jamitteluosuus ei venynyt ”loputtomaksi” kuten joskus, mutta kunnon fiilistelyn tuntua siinä silti oli.

ElektroCMX-setti tarjoili peräti kaksi Veljeskunta-kappaletta. Riemastuttava Vaskiperse oli saatu ärhäkäksi tanssikappaleeksi, ja uudelleenkäsittely sopi biisin henkeen erittäin hyvin. Kaikkein positiivisin yllätys oli Veljeskunnan harvoin kuultu – taisi olla itselleni ensimmäinen kerta – päätösbiisi Tulikiveä. Hauras mutta vahvatunnelmainen kappale soi ElektroCMX:n suodattamana nykyaikaistettuna mutta alkuperäisversiota kunnioittaen.

Miljöö

Olen todistanut CMX-keikkoja noin 25 vuoden ajan, mutta en koskaan aiemmin ollut nähnyt yhtyettä Kulttuuritalolla. Paljastui, ettei se ollut mikään ihme, sillä bändi esiintyi siellä nyt ensimmäistä kertaa. Kultsa oli loppuunmyyty, mutta se alkoi näkyvä vasta varsinaisen setin alkaessa, elektro-osuudessa oli vielä väljää. Iso ja avara tila antoi katsojalle liikkumavaraa, ja keikkaa tulikin tarkkailtua monesta eri vinkkelistä: eturivistä, permannon sivulta, miksauspöydän luota sekä istuinkatsomon ala- ja ylärivistä.

Paikassa ja soundissa oli paljon samaa henkeä kuin elokuisella keikalla Huvilateltassa. Rock-klubin hämyinen hikisyys loisti poissaolollaan, ja tilalla oli ilmaa ja avaruutta. Biisit soivat hyvin ja selkeinä, volyymi olisi sallinut myös korvatulpattoman kokemuksen, sen verran pehmeästi ääniaallot lavalta kulkeutuivat.

Yleisö

Silmämääräisen tarkkailun ja pika-analyysin perusteella CMX on keski-ikäisten yhtye. Rauhallinen, siististi pukeutunut yleisö seisoskeli viinimukit käsissään, olutta meni, ja kahvikin tuoksui. Joillakin mallasta livahti siihen malliin, että loppukeikasta turvauduttiin kaiteen apuun, jotta saatiin horjuttua keikka loppuun asti. Muiston pysyvyys, tosiaan.

Lukuisat istumapaikat hoitivat sen, ettei kollektiivisia pomppimis- tai nyrkinnostohetkiä päästy kokemaan. Mutta oli siinä muutakin. Antaumuksellisin riehaantuminen rajoittui verrattain pienelle alueelle permannon keskiosille. Suurin osa yleisöstä oli hillityn rauhallista, aplodit hoidettiin kuin kamarimusiikkikonsertissa tai kirkossa. Tietynlainen hartaus vallitsi, mutta liikettäkin syntyi. Esimerkiksi Kultanaamion kertosäe ja Ainomielen yhteislaulut toivat tilaan lämpöä.

Non serviam, sanoi Aamutähti

CMX soitti kaikkiaan tuhdit 27 kappaletta, elektrohommat mukaan laskettuna. Uunituore Alkuteos oli edustettuna neljän biisin voimin, joista Sulaneet muovisotilaat sisältyi lämmittelysettiin. Uudet viisut istuivat sulavasti vanhemman tuotannon sekaan, ja etenkin varsinaisen setin ja Alkuteoksen avaaja, enkelilaulu Elementa kulki kuin olisi aina kulkenut. Tuleva keikkahitti, sanoisin.

CMX:n kiertue tottelee nimeä ”Kolmen vuosikymmenen lauluja”, ja Kultsan-keikka osoitti että se on nimensä mukainen. Itse bändihän on toiminut jo neljällä vuosikymmenellä, mutta tällä kertaa 1980-luvun tuotanto jätettiin tyystin pois. Vanhinta osastoa edusti Pimeän maan ohella Kolmikärjen (1990) raivokas ja aina loistava Götterdämmerung, joka rähjättiin rivakasti ensimmäisenä encorena.

Koko illan sinetöi ”lopullinen tanssibiisi”, eli hassulla pääriffillä liikkuva Discoinferno. Hytkymistä oli havaittavissa, eli kyseessä oli ilmeisen onnistunut lopetusvalinta. Kello löi kymmenen, ja ihmisvirta valui pikavauhtia narikkasumppuun ja siitä edelleen hyisen maaliskuun myöhäisiltaiseen syleilyyn.

Biisilista

ElektroCMX: Pimeä maa, Sivu paholaisen päiväkirjasta, Sulaneet muovisotilaat, Tulikiveä, Pelasta maailma, Vaskiperse

CMX: Elementa, Linnunhammas, Isohaara, Laavaa, Meidän syntimme, Taivaan lapset, Siivekäs, Punainen komentaja, Konx om pax, Katariinanpyörä, Seitsentahokas, Katso ihmistä, Fysiikka ei kestä, Pedot, Puuvertaus, Kultanaamio, Puolikas hyvää, Kätketty kukka, Ainomieli, Encore: Götterdämmerung, Discoinferno

Kuvagalleria