Kuten tavaksi on jo tullut, Inferno arvioi Provinssin raskaamman pään tarjonnasta pääsääntöisesti vain ne yhtyeet, jotka eivät olleet mukana samaan aikaan järjestetyssä Tuskassa. Ystävällisesti, mutta tiukasti siis alleviivattakoon, että juuri tästä syystä seuraavassa puolitotisessa top 3 -listauksessa eivät juhli vaikkapa Provinssissakin selvää jälkeä tehneet Gojira ja Lorna Shore.
Samalla tiukalla äänenpainolla todettakoon, että myös mihinkään totaaliseen kaikenkattavaan syväanalyysiin ei tälläkään kertaa pyritä kyseisten kinkereiden hevitarjonnasta. Arvostelijan omalla mahtikäskyllä tarkempaan syyniin otetaan kolme huippukohtaa.
Näillä puheilla rankkaus aloitetaan sijasta kolme, jolle ylsi Ison-Britannian metalcore-ihme, päälavalla soittanut Architects. Vuonna 2004 perustettu ja vuosien myötä koko ajan melodisempaan suuntaan kehittynyt bändi toteutti Provinssissa selvästi sitä rytmikkäiden, alas viritetyillä kitaroilla soittavien ja pomppimaan houkuttelevien metallibändien roolia, joissa on aiemmin nähty muun muassa Korn ja System of a Down.
Ja hyvin tässä roolissa onnistuttiin. Allekirjoittaneen kohdalla jopa yllättävän hyvin, sillä lähdin katsomaan keikkaa varovaisen, mutta positiivisen kiinnostuneena, mutta nyt bändi sai minusta aidon fanin. Esitys oli paitsi musiikillisesti tehokas, niin myös hengeltään nostattava ja visuaalisesti vaikuttava, vaikka mitään suuria teatraalisia kikkailuja ei nähtykään. Yleisö eli massiivisella tavalla mukana.
Kirjoitin talvikaudella Infernon printtilehteen muistelujutun Kyyrian Blessed Ravings -debyytistä (1995), ja samoihin aikoihin tuli tieto, että nimimiesten kulttilegenda palaa kesällä lavoille, myös Provinssiin. Odotukset keikan suhteen ovat olleet kovia Siitä asti, ja niihin myös todellakin vastattiin.
Bändin ei tarvinnut luottaa pelkkään nostalgian tuomaan nosteeseen, vaan energiat olivat jännästi samalla tavalla huipussaan kuin silloin vuosikymmeniä sitten. Näkyvimmin keikan erinomaisuus kiteytyi Ville Tuomen viekkaaseen olemukseen ja tuttuun, rennon keinuvaan tanssahteluun. Toisaalta kuvaavaa oli kosketinsoittaja Santeri Kallion jumalattoman leveä hymy läpi koko setin. Milloinhan viimeksi mies on ollut noin selkeän onnellinen lavalla?
Lauantaipäivän aloittanut keikka Carling-lavalla ei ihan ensisekunneista lähtien ollut varsinaisen yleisöryntäyksen kohde, mutta vähitellen teltta alkoi täyttyä vastaanottavaisesta yleisöstä. Noin puolessa välissä soitetusta Winter Windistä lähtien kaikki oli jo silkkaa rockin juhlaa. Hieno paluu lavoille!
Samalla lavalla ja samoihin aikoihin edeltävänä perjantaipäivänä aloitti Wöyh! Ja voittoahan se oli alusta loppuun. Veljeys on voimaa ja Wöyhin, jos minkä kohdalla se tulee selväksi. Jussi ja Antti ”Hyrde” Hyyrynen johtavat yksikköään iloisella, mutta rautaisella otteella. Toimitusta ei voi seurata tuntematta ääretöntä kunnioitusta.
Pekkaa pahemmaksi eivät tälläkään kertaa silti jääneet nelikon kaksi muuta jäsentä, virtuoosimaiset rumpali Anssi Nykänen ja kosketinsoittaja Antti Pitkäjärvi. Nykäseltä kuultiin jälleen dadaistisen riemukkaita välispiikkejä ja Pitkäjärvi vakuutti vuorenvarmalla soitollaan.
Keikan aikana tulikin mieleen, että kuinka neljästä tyypistä voikaan lähteä noin suuri ja vakuuttava soundi. Wöyh! on maagisella tavalla enemmän kuin osiensa summa, vaikka ne yksittäiset osatkin ovat jo tämän maan huipputasoa.
Ja ne biisit. Wöyh! osaa mitä parhaimmin yhdistää progressiivisen mutkikkuuden äärimmäiseen tarttuvuuteen. Setin alkuosassa mentiin tiukasti wöyhötyksen ytimeen, ja loppua kohden Hiehon ja Lokin kaltaiset ikiklassikot viimeistelivät työn. Tätä hurmaavaa hulluttelua on tullut todistettua jo useamman kerran, mutta lisää on tämänkin jälkeen saatava. Wöyh! oli paras.
Siinä tuli varsinainen mitalisijojen luettelo, mutta otetaan loppuun vielä muutama ajatelma muusta raskastarjonnasta. Ensinnäkin: edellä mainittuja yhtyeitä tunnelmallisempien ja astetta rankempien Suomi-metallin suurnimien Amorphiksen, Swallow the Sunin ja Insomniumin keikat eivät tällä kertaa vastanneet allekirjoittaneen psyykkisten asetusten huutoon. Bändejä on toisissa yhteyksissä tullut ylistettyä vuolaastikin, mutta nyt upposivat toisenlaiset, ehkäpä leikillisemmät jutut.
Jos puhutaan raskaasta tunnelmasta, niin venäläinen Ic3peak tarjoili ehkä festivaalin painostavimmat värinät, vaikka metallista ei nyt ollutkaan kyse. Duon kokeellinen ja genrejä sekoittava elektroninen musiikki ahdisti välillä niin, että tuntui siltä kuin olisi ollut pakko lähteä pois lavateltasta. Muun muassa Venäjän nykyhallintoa vastustavien sanoitusten tarkka sisältö ei tullut kieltä osaamattomalle selväksi, mutta päälle vyöryvä musiikillinen anti kyllä kertoi, mistä on kyse.
Alun sanoista huolimatta myös yksi Tuska-päällekkäisyys on käsiteltävä, nimittäin Jinjer. Syynä tähän on se, että vihdoinkin – vihdoinkin! – näin nyt tämän Ukrainan metallisuuruuden livenä.
Vuosikausien haikailu ei ollut ollut turhaa. En yritä edes esittää, etteikö suurin huomioni olisi ollut laulaja Tatiana Shmailyukissa, joka on yksi ehdottomasti karismaattisimpia esiintyjiä nykyään. Kaikesta päätellen hän on esiintymisessään myös äärimmäisen tasavarma, sillä Provinssissakin tekeminen tapahtui samalla intensiteetillä kuin mitä YouTube-videoista on tullut lukuisia kertoja todistettua.
Ehkä mahtavinta esityksessä oli se lannistumaton armottomuus, jolla kappaleita tarjoiltiin. Tykitys jatkui valtavalla voimalla biisi biisin jälkeen. Heikompi kuulija saattoi luulla, että kohta olisi helpottavan suvantokohdan vuoro, mutta täsmällinen ja periksiantamaton moukarointi vain jatkui.
Teksti: Toni Keränen, kuvat: Jussi Niemelä
