Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Saara Planting
Hangman’s Chair
Loppuunmyyty Tavastia pullisteli porukkaa jo lauteita lämmittelevän Hangman’s Chairin aikana, vaikka lavan lähistölle olikin tuossa vaiheessa vielä melko vaivatonta astella. Ranskalaisnelikko veti antaumuksella. Raskaana vellovat kappaleet seurasivat toisiaan. Yhtyettä ei todellakaan voi syyttää himmailusta, vaan tunnetta oli pelissä, ja isosti. Moni nyökytteli hyväksyen.
Oma niskanikin meinasi pari kertaa taipua musiikin mukana, mutta vaikka miten tykästyin Hangman’s Chairin asenteeseen, niin itse musiikki menetti nopeasti tehonsa. Siinä ei ole Anatheman herkkyydenymmärrystä eikä Agallochin taiturimaista draamanrakennustaitoa. Rumpuja ja kielisoittimia käytettiin voimalla, mutta kun lähes jokainen biisi kulkee samanlaisella kompilla, yhden tempun lauluilla, ja nopeasti unohtuvilla kitarakuvioilla, ei suhde yhtyeeseen kehity orastavaa kiinnostusta pidemmälle.
Paradise Lost
Suhde illan pääesiintyjään sen sijaan on ehtinyt kehittyä melko runsaasti. Lokakuun 1992 Lepakon-keikka on vielä aika hyvässä muistissa. Eihän siitä ole kuin 30 vuotta. Paradise Lost on nähnyt paljon sitten noiden aikojen. Kuolohommat jäivät taakse sitä mukaan, kun 1990-luku eteni. Suosiota tuli, ja sitä suli. Vuonna 2022 bändi on joka tapauksessa vetreässä kondiksessa, ja Urho Kekkosen kadun rockpyhäkkö ääriään myöten täynnä.
Lostin Suomi-yhteys katkesi, kun rumpali Waltteri Väyrynen siirtyi astetta isompiin ja kimurantimpiin kuvioihin, eli progekuolokuningas Opethin kannumieheksi. Tavastialla rummuissa hääri (ilmeisesti) Guido Montanarini, joka takoo nykyään myös PL-kitaristin Greg Mackintoshin death metal -projektissa Strigoissa.
Paradise Lost tuuttasi melankolisen alle puolitoistatuntisensa melkoisella voimalla. Takarivistössäkin farkkujen lahkeet tutisivat. Välillä piti tarkistaa, olivatko korvatulpat todellakin paikoillaan. Vaan mikäpä siinä nauttiessa ykkösluokan alakulosta. Tasaisen laadukas, joskin yllätyksetön Lost-keikka oli tuttua ja turvallista tavaraa – ja se maistui juuri nyt oikein maukkaalle. Nick Holmesin laulut ja vähäeleinen huumori toimivat.
Draconian Timesin (1995) avausbiisi Enchantmentilla startanneen setin suurin edustus oli pari vuotta sitten ilmestyneen Obsidianin materiaalilla, jonka lomaan tiputeltiin hyväksi todettuja klassikkopaloja. Viidentenä kuullun, jumalaisen Gothic-levyn (1991) Eternalin jälkeen oli selvää, ettei loppukeikasta enää kuultaisi kovempaa biisiä.
Eikä kuultukaan, mutta kovia kuultiin silti. One Second, Say Just Words, ”pakollinen” As I Die, olihan noita. Uudemmista kappaleista etenkin täydellinen No Hope in Sight lähti upeasti, ja se onkin nyky-Lostin hienoimpia biisejä. Koko illan viimeisenä kuultu Obsidianin goottilainen Ghosts oli toimiva päätös kolmen encore-biisin suoralle. Yleisö heräsi vielä kunnolla eloon.
Paradise Lost ja täpötäysi rokkiluola oli yhdistelmä, joka sai niin kutsutut koronavuodet kaikkoamaan mielestä. Ihmispaljous, läikkyvät juomat, ihmiskehon odöörit, hapeton ja lämmin ilma, sekä legendaarinen goottimetalli äänenvoimakkuus tiedätte-kyllä-missä-ilmansuunnassa – siinäpä oiva cocktail marraskuiseen arki-iltaan.
Paradise Lostin settilista: Enchantment / Forsaken / Blood and Chaos / Faith Divides Us – Death Unites Us / Eternal / One Second / Serenity / The Enemy / As I Die / The Devil Embraced / The Last Time / No Hope in Sight / Say Just Words // Encore: Darker Thoughts / Embers Fire / Ghosts
