Teksti: Tami Hintikka, kuvat: Sami Lommi
Askelsin Kulttuuritalolle hyvissä ajoin, mutta nyt oltiin sen verran aikaisessa aikataulussa, että brittiläisen Malevolencen takominen kantautui jo lavalta. Konserttisalin puolella oli täysi mylly päällä. Keskiviikko, illan eka pumppu, eikä kello juuri mitään. Usein tuo kombinaatio tarkoittaa soittelua eturivistön innokkaimmille tyypeille, jotka hekin ovat mestoillaan varmistaakseen hyvät paikat pääbändejä varten.
Malevolencella on selvästi innokasta fanikuntaa. Bändin groovaava metalcore ei valtavasti puhuttele itseäni, mutta jätkien tiukkaa otetta ja kaikkensa antamista täytyy ihailla. Asioita on tehty oikein, kun alkuillan suomalaisyleisö saadaan noin kovaan liikkeeseen keskellä viikkoa. Hattua päästä.
Tasan seitsemältä ämyreistä kajahtaa Pat Travers Bandin juurevan letkeä Snortin’ Whiskey. Se on varma merkki siitä, että pian lauteilla olisi illan kovin yhtye. Executioner-nimisenä vuonna 1984 aloittaneen yhtyeen kokoonpanosta peräti kolme viidesosaa on alkuperäisukkoja: kitaristi Trevor Peres sekä Tardyn veljekset, eli laulaja John ja rumpali Donald.
Instrumentaalijuntta Redneck Stompilla startannut keikka kesti vain hikiset 40 minuuttia, mikä on luonnollisesti aivan liian vähän legendaarista Florida-kuoloa. Vedon pituus oli toki odotettavissa, kun lämppärihommissa ollaan liikkeellä. Obituary oli kunnossa. Simppeli ja ajaton death metal vyöryi päälle ihanasti. John Tardyn oksuvoksut toimittivat laadukkaasti. Maistuvaa, niin maistuvaa.
Obituary oli illan outolintu, ja se näkyi myös yleisön puolella. Permannon kuhina hyytelöityi vaimeahkoksi tuijotteluksi. Asiantuntijat huutelivat Slowly We Rotia ja Find the Arisea. Kumpaakaan ei nyt kuultu. Vanhin veto oli keikan sinetöinyt The End Completen (1992) I’m in Pain. Tai siis periaatteessahan iäkkäin biisi oli Celtic Frost -laina Circle of Tyrants.
Obituaryn kaltaiselle raskaan luokan kuolopioneerille toivoisi Suomeenkin taas tolkun mittaista keikkaa, eikä pelkkiä lämmittelypestejä. Slayerin ”viimeisen Suomen-keikan” tynkäveto on tuoreessa muistissa. Nyt mentiin näin, ja toki parempi vähän Obituarya kuin ei Obituarya ollenkaan.
Floridan veteraanien jälkeen lavalle asteli Saksan Heaven Shall Burn, joka on sekin tehnyt jo pitkän päivätyön metallin merkeissä. Melodisen kuolon ja core-hommien yhdistelmää on veivattu ysärin loppupuolelta saakka. Obituaryn aikainen suvantovaihe oli ohi, ja jengi heittäytyi pitin pyörteisiin. Yleisö oli liekeissä, ja laulaja Marcus Bischoff löi lisää bensaa kehiin. Bändi todellakin otti yleisönsä.
Heaven Shall Burn operoi oman mukavuusalueeni ulkopuolella, mutta ei niin kaukana kuin aiemmin oletin. Yhtye, joka coveroi Edge of Sanitya ei voi olla kovin paha tapaus. Black Tears lähti nätisti. Ainakin livenä bändi oli enemmän melodeath kuin metalcore, ja sehän sopi vallan mainiosti. Paketti oli napakasti kasassa, ja yhtyeen ja yleisön yhteispeli oli ihailtavaa. Silmiä ja korvia avaava kokemus.
Illan itseoikeutettu pääbändi Trivium on modernin metallin isoja nimiä, joka hyppyyttää valtavia festariyleisöjä. Nyt hyppi Kulttuuritalo. Jos Malevolence ja Heaven Shall Burn lämmittivät porukkaa huolella, niin Trivium suorastaan liekitti sen. Olipa yhtyeen musiikista mitä mieltä hyvänsä, niin laulaja-kitaristi Matt Heafyn taukoamattomasta innostuksesta täytyy antaa täysi tunnustus. Heafy kunnioitti puheissaan myös Children of Bodomia ja edesmennyttä Alexi Laihoa. Hieno ele.
Triviumilla toimi kaikki, mutta erityisen hienoa oli tarkkailla rumpali Alex Bentin toimitusta. Bent veteli suvereenisti ja tyylikkäästi. Triviumin nykymetalli on monipuolinen cocktail, jossa hunajaiset melodiat ja kylmien väreiden stemmalaulut saavat kavereikseen vihaiset blastit ja rivakat rässit. Bändi on hionut tyylilajinsa timantiksi, ja on helppo ymmärtää fanaattisten fanien innostusta.
Triviumin keikka ei ollut vain modernin metallin juhlaa, vaan ennen kaikkea yhteisöllinen kokemus. Alkuun tuntui jotenkin, noh, pöhköltä, että innokasta yleisöä lietsottiin aina vain kovempaan suoritukseen. Eikö mikään riitä? Mutta niin vain Heafy sai nostatettua hurmoksen ylimmille penkkiriveille asti. Moshpit rullasi, käsimeri velloi, ja ihmiset lauloivat antaumuksella mukana. Hieno päätös hienolle illalle.