21.–24.6.2017, Nummijärvi, Kauhajoki
Nummirock tuntuu vähän kuin kodilta, jonka uniikkiin ilmapiiriin on aina ilo palata. Toinen keskeinen syy tähän on tietenkin bändit, joiden hankinnassa tapahtuma kunnostautuu vuosi toisensa perään. Tällekin vuodelle oli saatu kasaan sekä kiintoisia ulkomaan kiinnityksiä että pomminvarmoja kotimaisia nimiä. Kotimaisista isoimpia olivat esimerkiksi Insomnium, Wintersun, Korpiklaani ja Ensiferum. Ulkomaisista yhtyeistä yleisöä veti puoleensa sen sijaan Rhapsodyn, Epican, Raised Fistin ja DevilDriverin kaltaiset yhtyeet.
Järjestyksessään 31. Nummirock könyttiin läpi kahden Infernon raportoijan voimin. Näyttävästä kuvapuolesta vastasi Anniina Saarela. Hoidan suurimman osan bändiraportoinneista kollegani Joni Juutilaisen toimiessa avustajana. Perkaamme seuraavaksi festivaalin mielestämme täsmällisimmät esiintyjätärpit torstaista lähtien.
Torstai:
Alankomaalainen Carach Angren kiilasi takavasemmalta ja onnistui yllättämään aivan mielettömällä show’lla. Olin saanut yhtyeen sinfonisesta ja avoimen kauhuteemaisesta black metallista levykuuntelussa jopa hieman kornin kuvan. Nyt täytyy kuitenkin pyörtää sanomisensa, sillä bändin esitys oli hallintaa niin soitannollisesti kuin visuaalisesti. Vähintäänkin yleisönsä se piti pihdeissään loppuun asti.
Yhtyeen sinfonisesta ilmaisusta voisi vetää viivoja esimerkiksi Cradle of Filthin, Fleshgod Apocalypsen ja Dimmu Borgirin suuntaan. Olisi kuitenkin vääryys verrata yhtyettä suoraan näihin bändeihin, sillä kyllähän tässä täysin uusiakin temppuja taidetaan. Materiaalin nurinkurista teknisyyttä ja vääntyilevää äkkipikaisuutta katsellessa oli sekä vaikuttunut että hymy herkässä.
Keikan aikana tuli selväksi, että yhtyeen jäsenet ovat soitannollisen taituruuden lisäksi myös melkoisia esiintyjiä. Määrätietoiset lavaliikkeet, -eleet ja -heilumiset osuivat kohdillaan juuri eikä melkein. Parhaana esimerkkinä tästä toimi pirullisen kapellimestarin elkein elämöinyt solisti, Seregor. Voisi luulla, että mies on ammatiltaan näyttelijä. Sen verran teatraalisesti tyyppi osasi taiteilla ja elämöidä musiikkinsa parissa. Vielä kun keikan soundipuoli oli kokonaisvaltaisesti oikein tikissä, bändin esitys ansaitsee täydet pisteet.
Viimeiseltä näkemältäni Anaal Nathrakhin keikalta Tuskasta joku vuosi sitten jäi positiiviset muistot. Valitettavasti livetaso ei tuntunut olevan samalla tasolla Nummirockissa. Bändin esityksestä jäi liika rutiinisuorittamisen maku. Vaikka bändin hyväntuuliselta vaikuttikin, se ei ollut missään nimessä tiukimmillaan, eikä saanut räjähtävää kaaostaan kunnolla valloilleen.
Erityisesti laulaja Dave Hunt oli hieman pöhnäisen oloinen, eikä onnistunut tuomaan raivoisan tummanpuhuvaan grindgoreen riittävästi puhtia. Myös livebasistin myllytystä tukevat paniikkirääkymiset kuulostivat enemmän koomisilta kuin vakuuttavilta. Muun muassa edellä mainituista syistä brittiläisten esitys livahti päivän pettymyksen puolelle.
Kotimainen ysärikuolometallin kulttinimi, Abhorrence, tarjosi torstain takuuvarman onnistumisen. 90- ja 80-lukujen taitteessa vaikuttanut yhtye julkaisi parin vuoden olemassaolonsa aikana ainoastaan pari lyhytsoittoa. Viitisen vuotta sitten bändi aktivoitui lavoille ja on tehnyt siitä asti säännöllisen epäsäännöllisiä nostalgiakeikkoja. Voisi sanoa, että jonnet eivät tätä bändiä muista.
Bändin kuolojytinässä ei kuulu uusi ja omaperäinen, vaan rehti ja ehta vanhan liiton ote. Yhtyeen soundiltaan mätä ja kalmainen esitys muistutti, mistä death metallissa on ollut alkujaan kyse.
Keski-ikäisten ukkojen jääräpäisen lujia otteita oli miellyttävä katsella ja kuunnella. Myös porukan ainoa nuorempi jäsen, nykyään Paradise Lostissakin kannuttava Waltteri Väyrynen on vähintäänkin taitava kaveri paikallaan. Keikan virallinen osuus hurahti läpi kompaktisti, ja lopuksi yhtye repäisi vielä coverit Bolt Throwerilta ja Morbid Angelilta – omilta vaikuttajiltaan. Kyllä näin uskottavasti toimitettua vanhan liiton dödistä sopisi löytyvän minkä tahansa metallifestarin ohjelmistosta.
Perjantai:
Perjantai valkeni kelin osalta ensimmäisenä lähes siedettävänä Nummirock-päivänä, ja tarjosi myös hyvän kattauksen keikkoja, joista ensimmäisenä riensimme katsastamaan hieman ennen kolmea startanneen kotimaisen Battle Beastin.
Bändistä on kouliintunut vuosien saatossa melkoisen hyvä ja viihdyttävä lavaesiintyjä, joka sekoittelee meiningissään oivasti 1980-lukulaisen hardrockin ja osittain jopa popinkin kliseitä modernimpaan metalli-ilmaisuun. Usein kuulee sanottavan jonkin yhtyeen olevan oikeassa paikassa oikeaan aikaan, ja näin oli myös Battle Beastin kohdalla – ja vaikka musiikkinsa ei liiemmin kotikuuntelussa säväyttäisikään, on porukka mitä mainiointa liveseurattavaa.
Battle Beastin pirteydelle ja hauskanpidolle toi vastapainoa kotimaisen synkistelymetallin ykkösnimiin kuuluva Swallow the Sun. Bändin musiikki tunnetaan ennen kaikkea laahaavasta raskaudestaan, mutta yhtyeen selkeästi toimiva bändikemia ja taitotaso onnistuvat kaivamaan kappaleista esiin myös säväyttävää energisyyttä, mikä korostui konkreettisimmin yhtyeen uran huippuhetkiin luettavien New Moon- sekä Swallow (Horror pt. I) -kappaleiden muodossa.
Edellisestä todistamastani Swallow the Sun -keikasta lienee aikaa piakkoin vuosikymmen, ja olin hieman yllättynyt, kuinka bändin nykykunto veti hyvällä tapaa hiljaiseksi. Päivänvalossa soitettu show olisi kaivannut tietysti synkemmät puitteet ympärilleen, mutta musiikin väkevä tunnelma leikkasi syvälle sieluun kaikessa vähäeleisyydessäänkin.
Nummirockin vaihtoehtoisempaa artistitarjontaa edusti vasta hiljattain itsensä tunnetuksi tehnyt Huora, jonka musiikissa yhdistyvät energinen punk ja metalliset sivujuonteet, joiden ansiosta yhtye eittämättä Nummijärvellä esiintyikin.
Bändin esiintyminen olikin täysin paikallaan tasoittamassa liikaa metalliähkyä, eikä laulajatar Anni Lötjösen hektistä ja levotonta lavapersoonaa voi kuin ihailla. Laulun tarkkuuden kanssa on vähän niin ja näin, mutta eipä tuosta ole suurtakaan haittaa, kun pienet puutteet jäävät merkittävämpien asioiden jalkoihin. Oma suuri palasensa bändin toimivuudessa on myös rumpali Saku Sahlstedtin painavalla takomisella, joka rakensi kappaleisiin tukevan selkärangan. Itse biiseissä on toki vielä parannettavaa, mutta Huoran suunta vaikuttaisi olevan oikea.
Huora pääsi yllättämään useammankin skeptisen festarikävijän, ja mikäli bändin ”kaikki uuniin” -lohkaisusta ei tullut viikonlopun aikana lentävää festarilausetta, niin ei mistään.
Punkin ja metallin parissa piehtaroi myös paikkansa jo vuosia sitten vakiinnuttanut ruotsalainen hardcoremetallilegenda Raised Fist, jonka esiintyminen oli odotetusti melkoista audiovisuaalista pommitusta.
Pieni skeptisyys yhtyeen musiikin sopimisesta Nummirockin maisemiin katosi nopeasti, koska yhtye todellakin tuntuu antavan joka keikalla kaikkensa. Millintarkkaa soittoa ryyditetään ponnekkaalla lavaliikehdinnällä, ja porukan komentajana kireän äänensä kanssa riehuva Alexander Hagman on henkeen ja vereen showmies, eikä Flow’n tai Friends and Traitorsin kaltaisilla kappaleilla voi yksinkertaisesti epäonnistua.
Raised Fistin rypistyksessä yhdistyvät oikealla tapaa tiukka ammattimaisuus sekä poikamainen kohkaaminen, mistä kertoo juhannusjuhlien humaltuneelle yleisölle tajoiltu Ei tippa tapa -hupailu – virtaahan kitaristi Jimmy Tikkasen suonissa selkeästi täkäläistä verta.
Raised Fistin musiikki (ja erityisesti Hagmanin lauluääni) jakaa selkeästi mielipiteitä, mutta yhtyeen tehokkuudesta Nummirockissa ei ollut epäilystäkään. Ihminen tunsi todellakin elävänsä entisen Dark Funeral -kannuttajan Matte Modinin bassorummun takoessa rintakehää moukarin lailla.
Lauantai:
Vaikka torstain ja perjantain kelit olivat pysyneet koleina ja tuulisina, sadetta ei ollut saatu vielä kunnolla niskaan. Lauantaina Suomen kesä huolehti myös jälkimmäisestä puolesta maksimoimalla täten kovasti juhlineen festarikansan pöhötyksen. Ei ollut muuta vaihtoehtoa kuin kivuta vielä kertaalleen kohti ylhäisiä hekumoita.
Kivenkovan uutuuslaatan, Embers of a Dying Worldin, alkuvuodesta julkaisseella Mors Principium Estillä oli vaikea varhaisen iltapäivän soittoaika. Hieman vaikea tai ainakin etäinen tuntui olevan myös porilaisyhtyeen keikka, joka suoritettiin puoliksi lainamiehistöllä. Yhtyeen varsinaisista jäsenistä paikalla oli ainoastaan vokalisti Ville Viljanen ja basisti Teemu Heinola. Toisekseen katsomoon ei ollut kyennyt paikalle kuin kourallinen möllöttäjiä.
Itse veto ei ollut varsinaisesti pettymys, mutta kyllä siihen jäi kaipaamaan enemmän pontevuutta. Etenkin vokalisti Ville Viljanen veti ehkä liiankin yksitotisesti, vaikka suorittaminen muuten varmaotteista olikin. Yhteissoiton ajoituksissa sen sijaan oli toisinaan pientä tökkimistä. Vaikea sanoa, oliko bändillä ollut kovinkaan paljon aikaa treenata livesettiä kuntoon kyseisellä lainamiehistöllä. Yhtyeen pirullisen kova kappalemateriaali melodista death metallia on kuitenkin parhaimmillaan niin vahvaa, että pelkästään se pelasti paljon. Kaiken kaikkiaan keikasta jäi käteen melko varma perussuoritus.
Jari Mäenpää ja Wintersun ovat pysytelleet viime aikoina metallikansan huulilla, noin lievästi sanoen. Katsauksessani yhtyeen Nummirockin keikasta en kuitenkaan aio keskittyä bändin joukkorahoituskampanjaan oman studion rakentamisesta – en myöskään Mäenpään suuruudenhulluuteen. Pääpainon pidän täysin musiikissa ja visuaalisuudessa. Näiltä osin Wintersunin keikka olikin jopa vähän yllättäen päivän ja koko festivaalin parhaimmistoa.
Tuntui oudolta katsoa bändiä lavalla viisihenkisenä ilman Mäenpään toimimista kitaristi-vokalistina. Vaan eipä asia haitannut, sillä yhtye oli rautaisessa vedossa ja päämies kovassa draivissa. Kitarasta vapautumisen myötä Mäenpään livevokaaleissa oli jotenkin aiempaa enemmän syvyyttä. Tämän lisäksi mies jaksoi nostatella ja huudattaa yleisöä tämän tästä. Kitaristiksi Mäenpään tilalle pestatun Asim Searahin täsmällisestä työskentelystä ei jäänyt siitäkään moitittavaa. Myös rumpaliguru Kai Hahtoa tuurannut, entinen Sotajumalan tykistömestari, Timo Häkkinen, pisteli kompit kotiin ammattimaisella viileydellä.
Keikan aloituskappaleena kuultiin uuden The Forest Seasons -albumin ensimmäinen kappale, Awaken From The Dark Slumber (Spring). Muuten ratsastettiin debyyttilevyn hittien voimalla sekä parilla Timen (2012) sävellyksellä. Vastaanotto yleisössä oli intomielistä ja jopa hurmoksellista sateen piestessä tunnelmallisesti Nummirockin yössä lähes koko keikan ajan. Yhtyeen mahtipontisuuteen kurkottava sinfonis-eeppinen metalli pääsi hyvin oikeuksiinsa. Jos bändin musiikilliset ja esitykselliset näytöt pysyvät jatkossakin näin laadukkaina, millään ulkopuolisilla asioilla ei ole itselleni väliä.
Harmittavan moni oli lähtenyt alueelta pois Wintersunin jälkeen ennen festivaalin viimeistä esiintyjää, Insomniumia. Kylmyys, ähky tai änkyrä oli todennäköinen syy tähän. Paikalle jääneet saivat kuitenkin Nummirockin esiintyjäkatraalle varmasti arvoisensa lopun. Joensuulaislähtöisen bändin tasaisen väkivahva esitys osoitti jälleen, kuinka hyvältä melodinen death metal voi kuulostaa livenä.
Yhtye sahasi tälläkin keikallaan läpi monisyisen Winter’s Gate -mammuttisävellyksensä koko 40-minuutin mitassaan. Toinen settipuolisko taas oli pyhitetty vanhoille klassikkoveisuille. Winter’s Gate on ollut itselläni niin kovassa kuuntelussa, että se herätti meikäläisessä melkeinpä eniten fiiliksiä. Toki kaikki kuulosti mielekkäältä näin kokeneen ja taitavan porukan esittämänä.
Runsaat savutehosteet ja monipuolinen valopaletti toivat keikkaan runsaasti näyttävyyttä, joiden keskellä jäsenten tasatahtiset pään heilutukset näyttivät komeilta. Laulaja-basisti Niilo Seväsen Seväsen yleisölle toistamat ”jaksaa, jaksaa” -huudatukset olivat asiallisia, mutta nostivat myös hymyä huulille. Moni festarikävijä ei nimittäin tässä vaiheessa enää ymmärrettävästi meinannut pysyä tolpillaan. Itselleni veto oli joka tapauksessa mieleenpainuva lopetus tämän vuoden Nummikarkeloille. Sen jälkeen oli vielä sopivaa päätyä lämmittelemään rantaleirintään pykätyn juhannuskokon ääreen sateisessa ja tuulisessa juhannuskelissä.
