Ilo, into ja ilmiö – Amorphis vieraineen Huvilateltassa

Amorphis, Under the Red Cloud – An evening with friends – Helsingin juhlaviikot, Huvilateltta 27.8.2016

Kuva: Tomi Pohto

”…siihen laativi pesänsä, munii kultaiset munansa: kuusi kultaista munoa, rautamunan seitsemännen”

Tuulet toisiinsa törmäilivät, kun taistelin puhuria vastaan kohti edessä häämöttävää Huvilatelttaa. Pian siellä soittaisi erikoisvierailla iltaa varten vahvistettu Amorphis. Oviaukon virkaa toimittavan telttakankaan avautumista odotellessani huomaan, etten suinkaan ole ainut rantaan lehähtänyt hevihuuhkaja. Silmämääräisesti arvioiden ja harmaahiuksisten rässiliivisetien ja varttuneiden tätien perusteella veikkaisin yleisön keski-iän olevan kepeästi päältä kolmenkymmenen. Tämä yhtye on ollut jo tovin olemassa eikä kannattajakuntansa ole sitä unohtanut.

Helsingin juhlaviikoilla on aina tarjottavanaan jotain jännittävää ja erilaista. Usein se tarkoittaa eri musiikkityylien huippumuusikoiden kohtaamista samalla lavalla. Niin tapahtuisi tänäkin ehtoona. Illan teemana on Under the Red Cloud – An evening with friends. Ensiksi musisoidaan akustisesti, sitten vietetään tunnin tauko ja loppuunmyydyn Huvilateltan rakenteet joutuvat koetukselle, kun Under the Red Cloud -levy soitetaan kokonaisuudessaan. Luvassa on siis monta ensimmäistä kertaa. Jännittyneen ilmapiirin voi miltei maistaa.

Helsingin kuuden kultamunan joukkoon on ilmestynyt kolmella huippumuusikolla täyttynyt rautamunonen. Lavalle astelevat jouhikkoshamaani Pekko Käppi, Piirpauke-legenda Sakari Kukko moniaisine puhaltimineen ja aina yhtä lumoavan ihastuttava laulajatar Anneke Van Giersbergen, tuo The Gatheringista tuttu lumoajatar.

”Harvoin yhtehen yhymme, saamme toinen toisihimme näillä raukoilla rajoilla, poloisilla Pohjan mailla.”

Ensin lavalle saapuu Sakari Kukko ja yleisö puhkeaa kunnianosoituksellisiin aplodeihin. Miehen omintakeinen, alisista ylisiin improava poikkihuilumelodia aloittaa illan. Yhtye astelee yksi kerrallaan soittimilleen, myös Pekko Käppi istahtaa pääkallolla koristetun jouhikkonsa ääreen keskelle soittajajoukkoa. Siitä käynnistyy Enigma. Silent Waters -levyn (2007) nuotiolaulumainen kappale on erinomainen konsertinavaus. Kukon ja Käpin soittimet tuovat siihen valtavasti syvyyttä, ja Tomi Joutsen laulaa herkästi, huolellisesti ja ilmeillään nyansseja aksentoiden. Yleisö tuijottaa hiljaa keskittyen.

Salisoundi on täydellinen. Onneksi en tunkenut Peltoreita korviini, sillä jokainen soitin erottuu tarkasti ja ne toistuvat juuri sopivalla äänenpainolla. Rumpusoundeista erityiskiitos, bassarin isku on kuin ystävän hellä taputus rintapieleen. Joutsen mainitsee, että särövallin uupuessa olo ”on kuin soittaisi ilman vaatteita”. Naisenkiljahdus halkoo vielä seesteistä Huvilatelttaa. Seuraavaksi soitettu Far from the Sun on yhtäläisen komea esitys. Jouhikko tukee kauniisti aaltoilevaa laulumelodiaa, Kukko lurittaa ihanat lurinansa. Vähälle huomiolle jäänyt Pasi Koskisen ajan kappale herää kuin sotka soidinliitoonsa.

”Lyökämme käsi kätehen, sormet sormien lomahan, lauloaksemme hyviä, parahia pannaksemme, kuulla noien kultaisien, tietä mielitehtoisien, nuorisossa nousevassa, kansassa kasuavassa”

Silent Waters soitetaan rutiinilla, eikä seuraavaa voi tällä kookonpanolla sivuuttaa. Se on My Kantele, tietysti. Joutsen tulkitsee Elegyn (1996) klassikon silmät kiinni ja permannon yleisö alkaa huojua. Kylmät väreet nostavat ihokarvojen lisäksi illan ensimmäisen pisaran silmäkulmaan.

Yhtye kääntää säröt päälle ja nakkaa hevikeihäät olalleen. Joutsen vapautuu selkeästi. Pitkään listalta uupunut Alone (Am Universum, 2001) kuullaan nyt pysäyttävänä versioina. Kitaristi Esa Holopainen ja Käppi loihtivat vuorotellen valaanääniä soittimistaan, sitten alkaa se kuuluisa delaykitara. Rumpali Jan ”Snoopy” Rechberger polkaisee rallin liikkeelle. Edessäni olevat tytöt tanssivat silmät kiinni, liikkeensä ovat herkkiä. Jos ne irrottaisivat väriä, ne muodostaisivat ilmaan pyöreitä kuvioita. Pitkät hiukset liikkuvat musiikin tahdissa kuin veden alla. Tässä vaiheessa unohdan mitä olin tekemässä ja suljen luukut itsekin, antaa musiikin tulla. Joutsen kiittää yleisöä loistosuorituksesta ja mainitsee olevansa ilmiliekeissä itsekin. Adrenaliini, jännitys ja illan erikoislaatuinen luonne tekevät vokalistiin tehtävänsä: hän spiikkaa The Wandererin olevan uusimman levyn ensisingle. Hän kysyy varmuudeksi tästä vielä kitaristi Tomi Koivusaarelta, joka vahvistaa tiedustelun. Tomina ymmärrän, ettei kaikkea voi muistaa.

Ehkä jännitys johtuu siitä, että seuraavaksi duettoparikseen saapuu Anneke Van Giersbergen. Her Alone lauletaan puoliksi ja… niin. Kun Anneke heläyttää ensimmäiset voimanuottinsa, joudun kokoamaan itseni. Tuijotan vain tyhmänä lavalle, suunikin taitaa olla auki. Mykistävää. Kaksikko pelaa yhteen kuin tuuli ja vesi ja yhtye taustalla kuljettaa kuulijoita tyrskyjen yllä.

”Virttä toista tuulet toivat, meren aaltoset ajoivat. Linnut liitteli sanoja, puien latvat lausehia.”

Rauli-myrsky alkaa leppyä Töölönlahdella, kun runoilija/taiteilija Pekka Kainulaisen runoperformanssi avaa illan viimeisen osion. Näyttöruudulla vuorottelevat upeat kuvat Suomen vuodenajoista, kun Kainulaisen ääni runoaa maailmain syntyjä. Lavan reunalta saapuu hiljaa Metsän Henki ja ensin yleisöstä kuuluu hölmistyneitä naurahduksia, sitten outo hiljaisuus. Runo päättyy raikuviin aplodeihin.

Amorphis saappuu lavalle soittamaan viimeisimmän Under the Red Cloud -levynsä. Tunnin verran lämmitellyt bändi on huippuvedossa. Nyt Joutsenkin suorastaan uhkuu silkasta voimasta. Monitorin päällä kukkoillen, hauikset ja posket pullistellen murisee mikkiinsä. Yleisö syö kädestä, suorastaan mylvii biisien välissä. Rivakka Death of the King on selkeä yleisön suosikki ja siitä soitetaankin pitkähkö huudatusversio. Uskon, että kappale tulee jäämään Amo-settiin pysyvästi, onhan se yhtyeen parhaita biisejä.

White Night lopetti varsinaisen setin. Sen aikana olisi pitänyt vierailla Aleah Stanbridge, mutta keväällä laulajatar kuoli syöpään. Koko kappaleen ajan taustaprojektiolla pysyi Stanbridgen kuva ja yhtye esiintyi hillitymmin. Neljä tunteikasta minuuttia; lopulta illalle saatiin iloinen, riehakas päätös.

Kun levy on soitettu, yhtye poistuu nopeasti lauteilta. Yleisö alkaa tampata jaloillaan lattiaa. Puupermannosta lähtevä ääni vavisuttaa poskia. Pumppu palaa takaisin, mukanaan Anneke. Hänen kanssaan soitetaan vielä House of Sleep (2006). Huvilateltta, minä mukaan lukien, laulan onnesta muikeana kertosäkeen mukana. Ilta päättyy valtaviin suosionosoituksiin ja ryhmäkumarrukseen. Samalla selviää, ettei Amorphis ei ole enää pelkkä heviyhtye. Tänä iltana se on ilo, into ja ilmiö.

Amorphis on instituutio.

Amorphis – An Evening with friends, biisilista:

Part 1 with friends: Enigma / Far from the Sun / Silent Waters / My Kantele / Silver Bride / Sampo / Alone / The Wanderer / Her Alone feat. Anneke Van Giersbergen

Part 2: Under the Red Cloud kokonaisuudessaan

Encore: House of Sleep feat. Anneke Van Giersbergen