Tuska vuosimallia 2024 juhlittiin aurinkoisessa Helsingin Suvilahdessa, jonne kokoontui kesäkuun viimeisen viikonlopun aikana 60 000 kävijää. Lauantaina tehtiin Tuskan kaikkien aikojen yhden päivän kävijäennätys, jolloin 23 000 metallipäätä vaelsi raskaan musiikin lähteille Helsingin sydämeen. Joukossa olivat myös Infernon Tami Hintikka ja Tomi Pohto, jotka kertovat nyt viikonlopun tapahtumista omasta näkövinkkelistään. Kuvista vastaa puolestaan Olli Leino.
Perjantai
Tomi:- Tämän vuoden Tuska aloitettiin perjantaina käristävässä helteessä. Pääportin viereinen rinne on jo alku-iltapäivästä tuttuun tapaan täynnään festareille valmistautuvasta juhlakansasta. Tämän vuoden karkeloihin on buukattu rehevä kattaus eri genrejen edustajia neofolkista thrashiin ja perinneheavysta aina brutaaliin death metaliin saakka. Mutta suurinta osaa bändivalikoimasta edustavat nyt ah niin muodikkaat metalcorebändit. Niiden helposti lähestyttävä, mutta kohkaava ja räähkäävän energinen toimitus uppoaa etenkin nuorempaan festariyleisöön, miksei niillekin, jotka ottavat ensiaskeleitaan raskaamman musiikin suuntaan. Täytyy todeta, etten ymmärrä metalcoren päälle, en sitten mitään. Siksi en osaltani juuri pureudu näiden yhtyeiden keikka-arvioihinkaan.
Tami:- Rehellistä tunnustaa tosiasiat heti reportaasin alkuun, heh. Ja voin toki helposti yhtyä edellä mainittuun, eli metalcore variaatioineen on muiden, MONIEN muiden, teekupponen, mutta ei omani. Tästä johtuen tämän vuoden Tuska-kiksit haetaan jostain muualta. Tarkkailen kyllä esimerkiksi Bring Me the Horizonin pomppimista hetken, mutta sitten ymmärrän siirtyä vähin äänin yhä loitommalle ja loitommalle, kunnes löydän itseni Tiivistämön syövereistä The Abbeyn mainion tuomiometallin ääreltä. Siitä ja sen hyvyydestä tajuan jotain. Näillä lähtökohdilla Infernon naavakaksikko siis liikkeellä Tuskan kesäisessä kuhinassa.
Alestorm
Tomi:- Skotlannin “piraattimetal”-yhtye Alestorm on täydessä vauhdissa päälavalla. Bändin taustalla on kolme valtavaa kylpyammeankkaa. Miksi kumiankat? Miten ne liittyvät merirosvoihin? Sitten luulen ymmärtäväni. Tässä lienee kyse merirosvofantasiasta, jota leikitään ammeessa kylpiessä. Mutta skotit laulavat rommin ylikuluttamisesta…ehkä kyse on sittenkin delirium-visiosta? Kitaristilla on kuitenkin komea vihreä kitara, bändillä sarjakuvamainen pikahevi tiukasti hallussa ja puhallettavia merirosvomiekkojaan heiluttelevalla yleisöllä näyttää olevan kivaa. Sehän riittää!
Tami:- Alestorm on puujalka- ynnä silmälappuhevin Tankard. Huumori edellä kohkataan, ja kaikilla on hauskaa. Ei tätä osastoa levyltä oikein jaksa, mutta hitto kun lopulta toimiikin viihdyttävästi. Päälava, auringonpaiste, riemukas juhlaväki ja hykerryttävä merirosvometalli on kombinaatio, joka vääntää suupieliä väkisinkin ylöspäin. Keltaiset kumiankat ja räikeän vihreät värivalinnat oikein korostavat sitä, että nyt ei, jumankauta, nyrpistellä.
Kerry King
Tomi:- Sitten ei kumimiekkoja heilutella: suuri taustakuva lävähtää päälavan backdropiksi. Slayerin Kerry Kingin logo on kopioitu Judas Priestiltä ja siihen on ympätty tuntemattomaksi jääneestä syystä risti väärinpäin. Sitten kovan luokan jehua lauteille ja meno on taattu. Mutta kun ei ole. Se on sanalla sanoen lattea. Kingin oma kappalemateriaali on yhdentekevää kakkoskorin Slayeria. Sikälikin on elämä ihmeellistä, että Slayer on tehnyt yllätyspaluun ja King louhii nyt siis kaksin kortein. Vaikka lavalla soittaa Mark Oseguedan, Phil Demmelin ja Paul Bostaphin nimisiä koviksia, eivät parit Slayer-lainat pelasta ummehtunutta yleisvaikutelmaa. Sounditkin ovat kaurapuuroa. Vokalistin oma yhtye, Death Angel olisi sopinut päälavalle pirteämmin, “King’s Slayerin” olisi voinut ympätä telttakeikalle pullistelemaan. Päälava oli tälle projektille aivan liian suuri.
Tami:- En voi olla eri mieltä. Vaikka Kingin debyytti From Hell I Rise osoittautui muutamia täyteraitoja lukuun ottamatta aivan oivaksi, joskin geneeriseksi, thrash-levyksi, ei homma kanna livenä. Tämä on harmi ja pienoinen yllätys. Kokoonpanossa ei todellakaan ole moitteen sijaa. Siksikin on hieman hämmentävää, että ei toimi. Mutta siis, se on se kappalemateriaali ja sen kovuuden puute. Teltassa intensiteetti olisi taattu, mutta päälavalla Kingin rässi laimenee entisestään. Death Angel -keula Mark Osegueda päästelee loistokkaasti, ja todellakin olisi ollut hyvä kokea ukko pääbändeineen lauteilla tämän sijaan.
Suburban Tribe
Tomi:- “Subbarit” tekivät paluun Tuskassa. Mikäpäs siinä, onhan Primitive-debyytistäkin vierähtänyt sopivasti 30 vuotta. Nykyisen Tuska-hefe Jouni Markkasen taannoin luotsaama helsinkiläisbändi perustettiin aikoinaan Stonen ja Airdashin telakoiduttua. Meininki oli ja on edelleen kaukan speed metalista. Ensi alkuun bändi soitti grunge-vaikutteista, mutta melodista alternativen, metallin ja rockin sotkevaa musiikkia. Markkasen vokalistivuoron aikoina taiteiltiin keveämmän ja kokeellisemman materiaalin parissa. Kun lauluniekka vaihtui Ville Tuomeen, ankaroitui ilmaisukin pari pykälää. Bändi sai piristysruiskeen uralleen, kun uudet kappaleet soivat tehorotaatiossa 2000-luvun alun rock-radioiden soittolistoilla. Tuska-paluu rakennettiin Shining-kitaristi Euge Valovirran täydentämän viimeisimmän kokoonpanon ympärille. Ensin havahduin siihen, että oliko tämä materiaali tosiaan näin hitaanpuoleista, jopa laahaavaa tempoiltaan? Bändi toki kuulosti täysin omalta, ammattimaiselta itseltään eikä Tuomi ole kadottanut tippaakaan karismastaan, saati rahtuakaan äänestään yhtään minnekään. Markkanenkin teki paluun lauluhommiin. Mutta en voinut välttyä ajatukselta, että aika on ajanut tästä kamasta pikkuisen ohi. Se on silti liian tuoretta ollakseen “hyvää retrokamaa”, toisaalta se palautti mieleeni monipuolisen hirveät, kömpelöpuhelimiset ja DVD-kuvan rakeiset mielikuvat vuosituhannen taitteesta, jolloin emulesta imuttavat modeemit kirskuivat yöhön ja valkoinen mies pystyi vakavalla naamalla uhoamaan jotta “Rollin’, rollin’ rollin” ja läpi meni niin että pamahti. Lähes täysi teltta oli ehkä kanssani eri mieltä, bändikin näytti nauttivan esiintymisestä kotiyleisölleen.
Dimmu Borgir
Tomi:- Ai että, Dimmu! Siitä olikin vierähtänyt tovi, kun Norjan Dimmu Borgiria on tullut soitettua kuuloketoistossa. Nyt sitä sai sitten livenä. Kesäilta sen kuin kaunistuu, kun päälavan taustalle heijastettiin vuoden 1995 ensilevyn For All Tidin kansikuva. Sitten lauteille saapuu herroja hotellin kylpytakeilta näyttävissä kaavuissaan, huput päiden yli vedettynä. Silenoz, Erkekjetter, täräyttää ensisoinnut keihäästään ja bändi lähtee mukaan. Samalla selviää, että varsin yllättäenkin black metal -bändillä on näiden kemujen paras lavasoundi. Joka ikinen instrumentti erottuu edukseen, kitarat soivat mureasti ja rumpali Daray tykittää komppinsa suoraan rintapielestä sydämeen. Illan setti on täyttä toimitusta, pelkkiä komeasti louhittuja hittejä. Vokalisti Shagrathkin on huippuiskussa ja käskyttää yleisöään “Dimmy…Borgir…Dimmy…Borgir”. Bändi soittaa pakolliset Stormblåstit ja Mourning Palacet suunnattoman tiukasti ja yleisö kiittää tuhannet raivoisat nyrkit ojossa. Sitten tulee Puritanical Euphoric Misanthropian (2001) huippuavaus Blessings Upon the Throne of Tyranny. Joku voisi kysyä, kuinka kukaan kykenee suuren Nick Barkerin kappaleella kuultavaan, ylevään rumpusuoritukseen. Vaan Daray pamauttaa kioskistaan ilmat pellolle, suurella taidolla ja kunnioituksella alkuperäisesitykselle. Jumaliste, tässä on päivän helposti kovin keikka!
Tami:- Viimeisen noin 20 vuoden aikainen Dimmu ei ole puhutellut, mutta kylläpä vaan nyt lähtee livenä. Mammutti- ynnä tylsyystautia nykyään kroonisesti sairasteleva yhtye iskee alkuun debyytin Raabjørn Speiler Draugheimens Skodden, ja meno on välittömästi taattu. Bändi on tikissä ja pitkästä aikaa kiinnostava. Vanhan miehen lapsella, kylpytakki-Galderilla viikset tuttuun tapaan paikoillaan ja kieli ulkona. Hommahan toimii. Dimmu Borgir on melodisen mustan metallin veteraani, joka näyttää, miten otetaan Tuskan päälava kokonaisvaltaisesti hallintaan. Soundimaailman kirkkaus antaa toden totta voimaa koko keikalle. Tässähän joutuu jo vähän epäuskoisena miettimään, että onko Dimmu vuosimallia 2024 todella näin kova. Ja onhan se!
Lauantai
Devourment
Tomi:- Lauantai-iltapäivä alkaa silkalla supermurhalla, kun Texasin Dallasin brutaalit slam-maisterit runnovat vaikut ynnä muut sisäelimet korvista. Yksi kitara, basso, rummut ja “laulu”. Tällä kombinaatiolla saadaan aikaan näiden karkeloiden brutaalein esitys. Jo kakkosbiisin aikana telttalavan sivuistoilta alkaa Lorna Shore -paitaa valumaan ulos veden lailla. Nyt ei leikitä. Mutta ymmärrän hyvin, astutaanhan tässä nyt sisään suoraan sadomasokistisen raakaan lihamyllyyn. Siitä puheen ollen: pitti pyörii ja kasvaa kasvamistaan koko keikan ajan. Vakavahenkisen oloinen vokalisti Ruben Rosas laittaa käden sydämelleen ja vakuuttaa rakkauttaan suomalaisyleisölleen. Sitten spiikataan kappale, jonka päähenkilö harjoittaa masturbaatioita omilla sisuskaluillaan. Yleisö repeää nauramaan. “Yeah, good times”, toteaa Rosas ja taas mennään ja kurnutetaan. Kuinka ihmisestä voi lähteä tuollainen ääni? Kävelemme Tamin kanssa keikan päätyttyä takaisin valoon hölmistynyt hymy kasvoillamme, puhdistuneina. Onnellisina.
Tami:- Näin on. Devourment nielaisee hetkeksi auringon. Tunti väsymätöntä vasarointia vyöryy lavalta yleisön päälle. Tätä on brutaali kuolometallimöyhennys parhaasta päästä. Rosasin epäinhimillinen mörinämatto on levitetty. Ja tosiaan, peruslukemamies vaikuttaa aidosti kiitolliselta. Jengi ottaa alagenrensä legendat lämpimästi vastaan. Kenenkään vaatetusta disauttelematta voi sanoa, että siinä ovat renksuhousut vaan tiellä kun iso D moukaroi menemään. Alan inehmot tietävät, mitä biisejä lavalla tykitetään, muille tämä on hurmeinen hyökyaalto, jonka harjalla surffataan kauas gorelandian överiin, pikimustan huumorin ja kierojen tarinoiden täyttämään maailmaan. Totaalinen kokemus.
Tarot
Tomi:- Päälavalla todistetaan eräänlaista historiaa, kun paluutaan virittelevä heviylpeytemme nousee ilahduttamaan festivaalikansan iltapäivää. Hietalan veljesten poppoo oli kauan yhtä miestä vajaa rumpali Pecu Cinnarin siirryttyä taivaallisen laulukuoron rytmiryhmään. Suruaika oli pitkä, olihan kyseessä myös ryhmä kaveruksia. Turmion Kätilöissäkin soittavan kosketinsoittaja Janne Tolsan yhtyetoveri Antero Seppänen sai lopulta täyttääkseen suuret saappaat ja Tarot-moottori käynnistyi jälleen. Mies hoitaakin tonttinsa erittäin jämäkästi ja Tuskan lavalta kaikuu varsin jämäkkä ja konstailematon kapulointi. Marko Hietalan laulusuoritus on edelleen maailmanluokkaa, eikä yllättäen kakkosbiisinä kuullun Wings of Darknessin aikana voi välttyä päivän ensimmäisiltä kylmiltä väreiltä. Veljensä Zacharyn kitara soi murakasti, mutta valitettavasti osa miehen ansiokkaista sooloista lähtee jonnekin tuulen matkaan. Samaan suuntaan menevät myös maailman leppoisimman OLOISET välispiikit. Niistä ei saa nimittäin mitään selvää. Pumppu jutustelee keskenään ja alamme Tamin kanssa epäillä, puhuvatko ne piruuttaan väärinpäin. Sitten kun niistä jotain tolkkua ottaa, on Hietalan spiikeissä kiusaannuttavan pitkälti niihin viime aikoina ujuttautunutta maailmantuskaa, silkkaa poliittista ränttiä. Joo-o. Naapurin Iso V on ihan kakkipylly, mutta nyt ollaan kesäfestareilla.
Health
Tami:- Los Angelesin indu-ihme ottaa lauantai-illan haltuun. Tarkkoja määritelmiä ja genrerajoja pakeneva trio hypnotisoi. Isoa ja voimallista rumpusoundia, mureaa kitaravallia, elektrokilkettä ja paljon muuta kuuluu Healthin repertoaariin. Kitaristi-laulaja Jake Duzsikin kuulaat, herkkänä maalavat laulut keinuttavat lempeästi ja muodostavat murskaavan teollisuusmetallin kanssa upean kontrastin. Health on täydellisessä paikassa Radio City -teltassa. Tila on suuri, mutta bändi ottaa sen syleilyynsä. Bändi esiintyy jäänviileästi. Se ei yritä olla cool. Se on cool. Kylmiä väreitä puskee kroppaan, kananlihaa iholle. Joku Rat Wars -levyn (2023) Demigods vaikkapa – huh huh, miten tämä hallitsee. Kuumahan nyt on, mutta jostain puhaltaa kylmien katujen tuuli. Health tarjoaa toismaailmallisen kokemuksen isolla K:lla.
Amorphis
Tomi:- Amot valtaavat päälavan ammattilaisten elkein. Tomi Joutsen näyttää aina yhtä tyylikkäältä mikkinsä takana. Mies uhkuu silkkaa voimaa ja intohimoa edustamaansa taiteenlajia kohtaan. Lavasoundi on mainio ja tähän saakka suurin Tuska-yleisö näyttää nauttivan täysin siemauksin. Itse olisin odottanut hieman enemmän 30-vuotisjuhlaansa viettävän Talesin materiaalia, mutta nyt settilista painottuu uudempaan ja Joutsenen sanoin, tarttuvampaan materiaaliin. House of Sleepin aikana annetaan tila yleisölle laulaa kertosäe ja hyvältähän se kuulostaa, kun reilut 10 000 karvapäätä hoilaa mukana. Yhtye osoittaa ammattimiesten elkeensä, kun The Castawayn aikana joku äänimies kompastuu piuhaan. Lavalta ei nimittäin kuulu muutamaan sekuntiin yhtään mitään. Vahingon aikaansaama efekti on kiintoisa: kuinka hiljaista ympärillä olikaan! Kun virrat palaavat, Amorphis klaaraa paatin tyylillä rantaan ja saa Tuska-yleisöltä raikuvat suosionosoitukset. Keikka on niin onnistunut, että sitä jää kaipaamaan lisää, paljon lisää! Kiitos Amot, jälleen kerran!
Tami:- Amorphis on isojen stagejen bändi. Suvilahden suvereeni haltuunotto on tosiasia. Vuosikymmenten kokemus metallin takomisessa ja lukuisien rundien tuoma osaaminen ja itsevarmuus loistavat lavalta. Ja vaikka olenkin Amo-laulajien kohdalla ”only Koippari is real” -koulukunnan miehiä, niin eipä Tomi Joutsenen lavakarismaa ja äänenkäyttöä voi kuin ihailla. Huomioitavaa on myös se, että Joutsen pitää monesti sellaisten bändien rättiä ynnä muuta, joista suurella osalla nyky-Amorphis-faneista ei ole käryäkään – sori jos yleistän. Tällä kertaa Mana Mana ja Reverend Bizarre. Pelkästään tämä kertoo siitä, että kyseessä on oltava hieno ihminen.
Tosiaan, Tales-juhlavuosi meneillään. Olin toivonut bändiltä Tuskaa varten jotain tuhansien järvien -spessuhommaa, edes jotain pientä mahtilevyn kolmekymppisten kunniaksi. Mutta ei. Okei, saadaan pikku katkolla varustettu The Castaway ja Black Winter Day, mutta kun se tulee AINA. Loistobiisejä toki, ei siinä. En kuitenkaan jää roikkumaan Tales-pohdintaan, vaan annan Amojen viedä sillä setillä, mitä tarjotaan. Olen viihdytetty.
Sunnuntai
Nightstop
Tami:- Kesällä 2018 Tuskassa synth-veivaili Carpenter Brut. Kuuden vuoden takaisessa Infernon Tuska-raportissa heitin ilmoille ajatuksen, josko seuraavana vuonna lauteille voisi nousta kotimainen Nightstop. Ja katso, ei aikaakaan, niin Yöpysäkki saapui Tuskaan. Nightstopin kolmikko – fiittaajilla ryyditettynä – heittää välispiikittömän setin, joka pyöräyttää juhlakansan lanteet liikkeeseen – loistava aloitus ja välitön lämmitys Tuska-sunnuntaille. Radio Cityn telttalava on juuri passeli paikka synkeän tarttuvalle synthwave-poljennolle. Toisinaan raahustetaan päämäärättömästi suurkaupungin varjoisilla kujilla, joiden höyryävien viemärien kannet ovat vinossa, rikkinäiset neonvalot heijastuvat mustasta, sateen piiskaamasta asfaltista, ja laittomat toimet seuraavat toisiaan. Paikoin taas tanssitaan kuin 1980-luku ei olisi koskaan loppunutkaan. Kiitos, Nightstop!
Opeth
Tomi:- “Skandinavian pääkaupunki Tukholmasta” saapunut Opeth hoitaa päälavalla homman komeasti himaan, vaikka yleisöä on vajaa kentällinen vastassa. Nokkamies Mikael Åkerfeldtiä tämä ei näytä vaivaavan. Mies on oma äärihauska ja välitön itsensä. Välissä pohditaan speed metalin ja muiden genrejen etymologiaa, sitten todetaan yks’kantaan että on sitä kauniimmissakin paikoissa tullut soitettua. Mahtava ukko. Ai niin, Mikael päättää, että Opeth soittaa sitten “Amphetamine metalia”. Asia kunnossa. Mutta vähän hemmetin lujassa kunnossa on bändikin! Nimittäin treenattu on ja uusi rumpali, Waltteri Väyrynen vaikuttaa olevan täysin kotonaan Opethin edustamaa musiikkia soittamassa. Väyrynen rytmittää Martin Lopezin jo legendaariset rumpukuviot kuin leikiten, moshaapa kehveli vielä soittaessaan. Viilenevän illan setti on komeaa kuultavaa, sillä bändi keskittyy ainoastaan yrmympään materiaaliin. Åkerfeldtin örinöiden nykykuntoa ovat lujimmat puristit arvostelleet. Nyt ei jää nurinoille sijaa, miehen kurkusta irtoaa levytasoista kivimurskaa. Opeth päätti osaltani nämä kemut komein ja monipuolisin sävelin.
Tami:- Heh, leppoisan humoristin, Åkerfeldtin rupattelujen takia – tai ansiosta – Opeth tarvitsee kunnon pituisen festarislotin. Biisitkin tietty mittavia koukerruksia. Mutta on se vaan mainio mies! Missään vaiheessa ei hiivi tunne, että tuossa se nyt taas väkisin yrittää jotain standupia. Ei, hän on hauska ukko, joka tuntee musiikkinsa ja sen historian. Esimerkiksi Parkway Drivestä hän ei ollut koskaan kuullutkaan. Tietenkään. ”Meidän miehemme”, Waltteri Väyrynen, näyttää että progressiivisen kuolometallin soittaminen voi näyttää helpolta. Uuh, mitä toimitusta. Vaan eipä Opethin kaltaiseen taitoniekkojen ryhmään heikkoja lenkkejä hyväksytäkään. Opethin vanhan liiton setti on mukavaa kuultavaa, ja bändin soitto sekä Åkerfeldtin moitteettomat murinat ja puhtaat pistävät nyökyttämään hyväksyvästi. Musiikkinsa ei ole sieltä helpoimmasta päädystä, ja nyrkkiä puidessa uhkaa mennä koko käsi solmuun rytmikikkailuja seuratessa. Tästä huolimatta täyttä päälavakamaa koko bändi.
Teksti: Tomi Pohto ja Tami Hintikka, kuvat: Olli Leino
Lisää Tuska-kuvia löydät täältä, täältä ja täältä.
