Otetaan alkuun pieni selventävä huomautus. Allekirjoittanut ei ole mikään varsinainen äärimetallin asiantuntija ja freelancer-keikka Jalometalliin tuli otettua lähinnä Slayerin ja 3 Inches Of Bloodin takia – osittain toki myös viimevuotisen debyyttikerran lämpimien muistojen vuoksi. Tämä raportti kannattaakin lukea ennen kaikkea keskitien hevarin ekskursiona tutun mukavuusalueen tuolle puolen.
Ei noudateta tällä kertaa jäykkää kronologiaa, vaan lähdetään niistä tutummista liikenteeseen. Perjantaina päälavan kaksi viimeistä bändiä olivat mainitut 3IOB ja thrashin legenda Slayer. Ensin mainittu veti lavan välittömään läheisyyteen jopa nolottavan vähän yleisöä. Yhtye ei toki liene kauhean tunnettu Suomessa, mutta loistava, meillä ensimmäistä kertaa vieraillut yhtye olisi silti ansainnut enemmän kuulijakuntaa. Vuosien varrella kokoonpanoaan pienentänyt kanadalaisryhmä räyhää nykyisin vain yhden kitaran ja yhden laulajan voimin, mutta kylläpä sekä vanhemmat Deadly Sinnersin kaltaiset biisit että viimeisimmän levyn Metal Woman, Leather Lord ja muut irtosivat hyvin tälläkin vahvuudella.
Slayer ei petä koskaan, mutta nyt asetukset olivat erityisen hyvin kohdallaan. Jo ennen keikkaa nimittäin kävi selväksi, että Slayer oli tämänkertaisen Jalometallin ainoa esiintyjä, joka sai koko Teatrian sisäpihan, eikä pelkästään kalja-alueen, täyttymään. Tämän bändin aikana ei käydä porttien ulkopuolella välikaljoilla, kuten monien muiden yhtyeiden kohdalla tuntui olevan tapana. Tällainen intiimi ja väkeä pullisteleva ympäristö on juuri sopiva perinteiselle thrashille ja ero esimerkiksi viime vuoden sunnuntaiseen, aurinkoiseen ja krapulaväsyneeseen Provinssi-tunnelmaan oli melkoinen.
Yhtye ei sinällään tarjoile keikoilla enää mitään yllättävää. Setti painottuu Angel Of Deathin, Hell Awaitsin ja Mandatory Suiciden kaltaisiin klassikoihin ja maneeritkin ovat tuttuja. Tom Araya muikistelee kappaleiden välillä pitkiä aikoja paikallaan seisten ja yleisö huutaa kurkku suorana. Jeff Hannemanin poismenoa ei alleviivattu sentimentaalisesti, mutta hänen muistoaan kunnioitettiin muun muassa Heinekenin logoa mukailevalla Hanneman-taustalakanalla. Kitaristin korvaajana jo muutaman vuoden toiminut Gary Holt hoitaa osuutensa ehkä piirun verran edeltäjäänsä tai aisapariaan Kerry Kingiä musikaalisemmin ja muutamia soolokuvioita voisi kutsua jopa lyyrisiksi. Kaikkiaan veto oli nappisuoritus ja festivaalin järjestäjien monen vuoden tavoittelun onnistunut päätös.
Slayerin jälkeen mikään ei oikein tunnu miltään ja nyt tuohon epäkiitolliseen asemaan joutui sisälavalla päivän päättänyt Orange Goblin. Itsessään varsin mainio orkesteri rytyytti stoneriaan ja uuden A Eulogy for the Damned -levyn klassisempaa hard rockia mallikkaasti, mutta ihmismassat valuivat jo porteista ulos kohti uusia seikkailuja tai sängyn lämpöä.
Aiemmin päivällä suurimman vaikutuksen teki alle kaksikymppisten thrashmetallistien, jyväskyläläisen Lost Societyn, keikka. 18-vuotissyntymäpäiviään viettänyt laulaja-kitaristi Samy Elbannan ja kumppaninsa suorastaan pakottivat yleisön puolelleen energisellä ja taidokkaalla esiintymisellään. Suu loksahti auki hämmästyksestä, vaikka bändin musiikillinen voima olikin jo tiedossa. Keikasta tuli väistämättä mieleen Death Angel reilut 20 vuotta sitten ja toisaalta Elbanna muistuttaa habitukseltaan nuorta Tom Arayaa. Tulevaan materiaaliin vielä piirun verran omaa juttua mukaan ja maailma on Lost Societyn.
Toisaalta seuraavan päivän aloittaneen kotimaisen thrash metalin pioneerin National Napalm Syndicaten jäsenillä tuntui olevan paljon energiaa heilläkin, vaikka ikää on jo mittarissa ja festivaalivieraitakin oli paikalla vielä varsin vähän. Perjantaina sisälavalla soittaneen Hobb’s Angel Of Deathin laulaja-kitaristi Peter Hobbs taas edustaa jo pappaosastoa, mutta virkeästi häneltäkin thrashit irtosivat. Alkuinnostuksen jälkeen biisimateriaali alkoi tuntua kuitenkin hiukan geneeriseltä.
Sama ongelma on lauantaina soittaneilla Holy Mosesilla ja Tankardilla. Ensin mainitun erittäin nuorekas ja vahvaääninen laulaja Sabina Classen, 49, kyseli toistuvasti, haluaako yleisö kuulla vanhan koulukunnan saksalaista thrash metalia. Kyllähän me halusimme, mutta varsinaista ekstaasia kappaleista ei saa, niin perus-thrashia ne ovat, vaikkakin kipakimmasta päästä. Toisaalta on epäreilua kritisoida mainittu kaksikkoa geneeriseksi, kun yhtyeet ovat olleet kehittämässä koko thrash-genreä jo 1980-luvulla. Ja Holy Mosesin keikan aikana lavalle päässeet farkkuliivimiehet olivat ainakin niin innokkaasti menossa mukana, että heidän mielestään mitään kritisoitavaa ei lienekään.
Tankardin kalja-thrashissa on muutamankin asteen verran enemmän koukkuja ja silkkaa groovea, kuten vaikkapa loppupuolella soitettu Rectifier osoitti. Ei sekään silti pääse tyylisuuntansa ykkösluokan (varhainen Megadeth, Anthrax, mainittu Death Angel, näiltä juhlilta peruuntunut D.R.I.) tasolle. Kaikkiaan fiilis oli kuitenkin oikein hyväntuulinen, laulaja Andreas Geremian t-paidan alta riippuvaa härskiä kaljamahaa myöten.
Thrashistä kehittyi aikanaan death metal ja kotimainen Deathchain sekoittaa mallikkaasti molempia tyylejä keskenään. Yllättäen kuitenkin senkin lauantaisen keikan aikana sisälavan edustalla oli varsin vähän yleisöä. Laulaja Kai Jaakkolan pitikin kysellä muutamaan otteeseen, ovatko katsojat hengissä. Joillain bändin keikalla muistelen myös nähneeni runsaasti alaikäisen oloisia faneja. Nyt junioreita ei juuri näkynyt, kuten ei koko festivaaleillakaan. Kun vielä huomioi kauempana lavasta sijaitsevien kalja-alueiden selvän houkutuksen, niin voikin perustellusti kysyä, kannattaisiko Jalometalli muuttaa suosiolla K-18-festivaaliksi.
Death metalia ja grindiä jo vuodesta 1995 sekoitellut belgialainen Aborted taas aiheutti välillä jopa koomisia fiiliksiä, vaikka meininki olikin erittäin tiukkaa ja ankaraa. Laulaja Sven de Caluwé intoutuu toisinaan matalassa death-korinassaan eräänlaiseen rytmikkääseen toistamiseen, joka perjantain alkuillan nousuhumalaisissa tunnelmissa tuntui huvittavan muitakin kuin allekirjoittanutta.
Black metal oli esillä kolmen yhtyeen voimin ja niiden väliset yhtäläisyydet ja erot ovatkin mielenkiintoista pohdittavaa kaltaiselleni äärimetalli-turistille. Turkulainen Archgoat ja kanadalainen Blasphemy edustavat epäilemättä black metalin true-osastoa, jossa kielisoitinsoundien suttuisuus on itseisarvo ja kuulokuvat varsinkin live-olosuhteissa ankkuroituvat örinälauluun ja konekiväärirummutukseen. Molemmat ovat myös tehneet keskeisiä levytyksiä jo 1990-luvulla ja pitäneet toiminnassaan pitkiä taukoja saavuttaen tämän myötä kulttistatusta.
Sanon suoraan, että minun on välillä vaikea ymmärtää tämäntyyppistä black metalia musiikillisesti. Sen verran tiukkapipo olen, että haluan esimerkiksi kuulla, mitä kitarat itse asiassa soittavat. Tämän vuoksi pitkät pätkät kyseisen kaksikon keikkoja katsoessa menikin suu auki tuijotteluun ja sen miettimiseen, että näinkin voi tehdä. Joillekin se on kaikelle vitut haistattavaa kapinaa, röyhkeää asennetta, synkkyyttä, elämänasenne ja niin edelleen, minulle lähinnä menetettyjä musiikillisia mahdollisuuksia. Archgoat-trio ainakin näytti hyvältä turhaa liikkumista vältelleessä olemuksessaan, käännettyjen ristien keskellä.
No, 1989 perustettu Archgoathan vetäytyi alunperin vuonna 1993 kuvioista, koska ei halunnut assosioitua kaupallisena pitämäänsä black metal -skeneen. Heidän silmissään lauantaina esiintynyt ruotsalainen Naglfar saattaa hyvinkin edustaa juuri tuota kaupallista, itsensä myynyttä puolta. En tiedä, mutta epäilen. Jos se on kaupallista, niin sitä minulle sitten, kiitos. Naglfar on juuri sitä, mitä minä black metalilta haen. Tuijottamista maailman ja ihmisyyden pimeään ytimeen, mutta niin, että musiikki on sekä suureellista ja hyväsoundista että iskevää ja rullaavaa. Äärettömän hyvin soittaneen ja karismaattisesti esiintyneen yhtyeen kappaleet suorastaan vyöryivät myrskyaaltojen lailla yleisön päälle ja tunnelma oli samaan aikaan sekä synkeä että nostattava.
Festivaalin sisälavalla päättänyt Voivod oli Slayerin lisäksi ainoa bändi, joka sai aikaiseksi todellista massojen fanaattisuutta. Laulaja Michael Langevin ja kumppanit olivat selvästi mielissään, kun yleisö alkoi lähes jokaisen biisin jälkeen toistaa äänekkäästi yhtyeen nimeä. Alkuun solutettiin uuden Target Earthin kappale Kluskap O’Kom, mutta jo toisena biisinä kuultiin yhtyeen ehkä hienoin kappale, videoksikin asti vuonna 1988 päässyt Tribal Convictions ja siitä lähtien keikka oli yhtä progressiivisen thrash metalin juhlaa. Loppuun yhtyeen nimikkokappale ja tämän vuoden Jalometalli oli juhlittu.
Club Teatrian ja sen myötä Jalometallin paikka vaihtuu ensi vuodeksi. Tapahtumalle toivoo pitkää ikää, mutta ehkä taiteellinen laajennus hieman maltillisemman metallin ja ehkä myös astetta nimekkäämmän kattauksen suuntaan voisi tuoda enemmän katsojia – ja varsinkin niitä bändeillä omistautuneita katsojia. Nyt moni oli keskustelujen perusteella tullut paikalla lähinnä Slayerin, yleisen tunnelman, juopottelun ja kavereiden vuoksi. Ja se K-18-ehdotus kannattaa pitää mielessä.