Kaksipäiväinen Dark Days of Helsinki käytiin läpi synkissä merkeissä – lue raportti ja katso järeä kuvagalleria

Moni metallimusiikin ystävä odotti Dark Days of Stockholm -organisaation Helsingin-laajennusta vesi kielellä ja kuola valuen. Kaksipäiväiseen sisäfestariin kun oli buukattu varsin kiintoisia nimiä. Etunenässä tuiman kolmoslevynsä tiimoilta rundaava Vallenfyre, Bolt Thrower -miehistöä sisältävä Memoriam sekä uutta kierrosta vetävä brittikuolettaja Cancer.

Memoriam
Kuva: Tomi Pohto

Dark Days of Helsinki – Nosturi, Helsinki, 22–23.9.2017

Tomi Pohto ja Tami Hintikka kävivät väijymässä meininkiä Nosturin hämyssä. Tässä rässiliivimiesten tuntoja ja tunnelmia vuoropuhelun muodossa.

PERJANTAI:

Tami: Oman Dark Days -viikonloppuni avasi ruotsalainen IXXI. Yrityksestä ja rumpalin kapuloidenpyörittelystä huolimatta bändi jätti viileäksi. Sounditkaan eivät olleet terävimmät mahdolliset, ja se vaikutti toki myös asiaan. Bändin mustaa metallia oli kuuntelemassa vain pieni kourallinen ihmisiä, mikä hieman hämmästytti. Asiaan ei tullut illan mittaan juurikaan parannusta, mikä herätti ihmetystä.

Illan seuraava orkesteri olikin sitten aivan jotain muuta. Ranskalainen Cult of Occult vyörytti sellaisen hidastelusetin ettei paremmasta väliä. Dronen ja funeral doomin maisemissa askeltava musiikki ei ole livenä sitä helpoimmin seurattavaa sorttia. Mustahuppariset huppupäät vetivät kuitenkin pisteet kotiin laulajan väkevällä örinällä ja yhden kitaran ja basson murskaavalla vallilla.

Tomi: Koko keikan ajan mustahuppuista droneilua korosti punainen, staattinen valaistus. Vasta rumpalin loppurevittelyn aikana valomies ilmeisesti heräsi ja yleisö yritettiin sokaista hereille valkoisin kohde- ja strobovaloin. Tehokeino sekin.

Vallenfyre

Tami: Perjantai-illan pääakti Vallenfyre kärsi myös harvinaisen rankasta yleisökadosta. Missä olivat kaikki metallioliot? Perjantai kuitenkin!

Tomi: Joo, ihme meininki. Jengiä seistä potrotti siellä täällä ja ennen keikkaa oli hiljaista kuin pääsiäismessussa. Ei siinä paljoa huvittanut alkaa käynnistellä kahden miehen wall of deathia…

Tami: Heh, niinpä. Kyllähän siellä pari tyyppiä vähän yritti virittää tönimistä – emme me – mutta tuloksena oli maailman pienin ja lyhytkestoisin mosh pit. Lätsännosto silti kyseisille henkilöille. Mutta Vallenfyre hallitsi totaalisesti! Soundi oli musertava ja Waltteri Väyrysen komppi tukeva. Paradise Lost -kitaristi Greg Mackintoshista on kuoriutunut ehta punkkari. Ainakin ulkoisesti, sisäisesti hän on varmasti ollut sitä koko ajan. Musta irokeesi, niittiliivi, voimallinen örinä ja lavan haltuunotto – Greg on tekijämies ja loistava keulahahmo.

Tomi: Murskaavaa oli. Vaikka välispiikkien aikana oli vaivaannuttavia hiljaisia hetkiä ja Greg terävästi tilannetta kommentoikin (”Olin täällä pari vuotta sitten Vallenfyren kanssa ja porukkaa oli enemmän. Ehkä bändikin oli tuolloin parempi?”), välittyi lavalta hyvillä mielin tarjoiltu laatukuolo. Keikka oli Greg-Waltteri -show, siinä määrin nämä kaksi tyyppiä olivat tilanteen päällä. Väyrysen, sanon sen taas, tyylitajuinen ja napakka soitto istui täydellisesti perinteiseen britti-deathiin.

LAUANTAI:

Tami: Lauantai olikin sitten yleisömäärän puolesta aivan toiselta planeetalta edellispäivään verrattuna. Näin siitä huolimatta, että Amorphis soitti samaan aikaan toisaalla Helsingissä. Porukka alkoi olla Amputoryn ja Foreseenin jäljiltä jo hyvin lämmitettyä lihaa. Siihen päälle vielä kylmät juomat tekemään tehtäväänsä, niin tunnelma kohoili kohti Nosturin kattohökötyksiä. Ja mikäpä kohoillessa, kun ilta pantaisiin pakettiin kolmen kovan toimesta. Tomi, vannoutunut Cancer-fani, mitä mieltä keikasta?

Cancer

Tomi: Canceria ei tiettävästi ole maassamme koskaan nähty ja kaltaiselleni, teini-ikäisestä saakka bändiä luukuttaneelle ilta oli odotuksia täynnä. Kolmikko asteli lauteille debyyttilevynsä kokoonpanossa Walker-Stokes-Buchanan. Ensiksi lähti, luonnollisesti, Cancer Fucking Cancer. Silloin selvisi, että odotuksille saataisiin täyttymys. Setti painottui kahden ensimmäisen levyn, To the Gory Endin (1990) ja death/thrash -klassikko Death Shall Risen (1991) biiseille. Homma hoidettiin kotiin kokemuksella, taidolla ja huolettoman oloisesti. Carl Stokesin jykevä, joskin yksioikoinen rummutus oli vanha ehta itsensä, eikä kitaristi-vokalisti John Walker ollut menettänyt vuosien kuluessa tulkinnastaan rohaustakaan. Basisti Ian Buchanan viskoi antaumuksella rastojaan ja tunnelma oli sopivan vanhaliittoinen.

Ainut mitä oikeastaan jäin kaipaamaan, oli soolokitaristin puute. Walker joutui suoriutumaan yksin liidihommista. Etenkin Death Shall Riselle ikonisen ranteenjälkensä tallentaneen James Murphyn soolot eivät tänään Walkerin toimesta ihan aina maaliin osuneet. Ja tällöin luonnollisesti riffittelykin katkesi, tai jäi basisti Buchananin pomputtelun varaan. Äänimaailman tukevuushan tässä hieman kärsi. Cancerissa Murphyn vierailun jälkeen vuosia sooloillut Barry Savage ei syystä tai toisesta kuulunut nyt kokoonpanoon. Miestä kun on näillä paluukeikoillakin aika ajoin lavalla nähty, joten sikälikin oli Cancer-nörtti ihmeissään.

Turha tässä on silti silti detaljeista nillittää: Cancer otti ja omisti hiljalleen täyttyvän Nosturin koko kolmen vartin settinsä ajan.

Kun se Hung, Drawn and Quartered viimein lähti, lähti kitusistani samalla huutamisesta puolet. Mahtava keikka, edelleen tiukka bändi. Tehkää nyt se uusi levy!

Tami: Jeps, ”Känser” toimitti krumeluurittoman, mutta toimivan setin. Nokkamies Walkerin lavaolemus ei kenties ollut sieltä yleisöä kosiskelevimmasta päästä, mutta eipä tuonne mitään lässytystä menty kuuntelemaankaan. Kuolorässiä haluttiin, kuolorässiä saatiin. Tai miten Cancerin musiikin sitten tahtookaan määritellä. Paneskelitko muuten merkille, että vetivät omien biisien seassa myös Celtic Frost -laina Dethroned Emperorin, tuon Obituarynkin levyttämän klassikkoviisun?

Tomi: Toki paneskelin! Komeasti Ceeäffät tyypeiltä irtosikin. Huh, olen tyytyväinen. Tervetuloa takaisin, Känsä!

Memoriam

Tami: Ja sitten Memoriam. Huh huh!

Tomi: Sanopa muuta. Tai minä sanon sen verran, että siinä vaiheessa kun vokalisti Karl Willetts tallusti lavalle ja morjesti virne naamallaan yleisöään, tajusi viimeinenkin salin perukalla nuokkuva olmi, että nyt on sitten legenda lauteilla. Memoriamin soundit olivat lähdöstä murhaavat, vaikka pieniä teknisiä ongelmia alkukeikasta ilmenikin. Ne hoidettiin ammattiukkojen tapaan naurahduksella: kun kitaristilta katosi ääni ämyreistään ja palasi taas, huikkasi Karl nauraen lennosta ”and he’s back!” ja jatkoi biisiä kuin mitään omisi tapahtunutkaan. Mitäpä Tami tuumaat biisivalinnoista, yllätyksiäkin kuultiin?

Tami: Joo, ja iloisia sellaisia! En ollut vilkuillut edellisten keikkojen settilistoja etukäteen, koska tahdoin täyden yllätyksen. Ennakko-odotuksiahan toki oli, ja pieni toive jostain Bolt Thrower -lainasta. No, lainoja saatiin kaksi – ja minkälaisia! Kun ensimmäistä kertaa Suomessa soittanut legendaarinen Andy Whale iski Spearheadin tomikomppi-alun liikkeelle, niin siinä alkoi itsekin liikuttua. Kyllä tuolla hetkellä lavalla oli tavallaan Bolt Thrower, ei vain Memoriam, ja kananliha oli todellisuutta. Hieman yllättävämpi – joskin tasan yhtä kova – BT-laina oli Mercenary-levyn (1998) Powder Burns. Yllättävä siksi, että Whale ei soittanut kyseisellä kiekolla. Yhtä kaikki, taianomainen hetki jälleen. Keikalla kuultiin myös brittiläisen raskaan punkin legendan Sacrilegen The Captive -cover. Memo-basisti Frank Healyhän soittaa nelikielistä nykyään myös Sacrilegessä. Ja täräyttipä Memoriam vielä aivan uudenkin kappaleen. Nothing Remains kertoo dementiasta, ja Willetts omisti sen omalle äidilleen. Pieni, koskettava hetki kesken keikan, ja biisi täyttä Memoriam-laatua.

Tomi: Karl Willets kanavoi saliin sympaattisuutta, rakkautta ja hyvää mieltä. Joo, meni hipiksi, mutta näin kuulkaa on. Tuo pieni vuorenpeikko myhäili jatkuvasti, heitti huulta bänditovereidensa kanssa ja jaksoi jutustella faniensa kanssa. Lopulta lähti paitakin päältä ja brittikuolon kivijalka hyppäsi kuvaajakarsinaan heittämään onnellisen hämmentyneille kannattajilleen ylävitosia. Sitten ukkeli oli taas lavalla ja murina maailmansodista sai jatkua. Kerrassaan rakastettava hahmo!

Tami: Erittäin sympaattinen veteraani! Eläytyminen ja läsnäolo, kontakti ja ulosanti – maailman kenties paras death metal -murina lähtee hyväsydämisen ja asialleen omistautuneen herran sisuksista. Elämää todellakin juhlistettiin kuolometallin kautta.

Entombed AD

Tomi: Illan paketoi nimikiistasotkuissa marinoitunut Entombed A.D. Tukholmasta. Mutta mitä välii nimestä, kunhan tappaa vitusti! Vara-Enska vastasi nimittäin näiden karkeloiden suurimmasta yllätyksestä.

Verhot repäistiin syrjään, ja Stokiksen kukot päästettiin pullistelemaan. Stagelta tulvi itsevarmuus, röyhkeys ja silkka taito. Vokalisti-legenda L-G Petrov puhkui elementissään. Tai siis, usein ääniongelmista kärsinyt multaturpa äityi vaikka minkälaisiin suorituksiin ja jopa Wolverine Bluesin teknisesti hankalammat vedot karjuttiin täysillä ja säästelemättä. Bändin paahdosta paistoi ”on tässä ennenkin ruotsikuoloa soiteltu” -asenne ja huomasimme nyökyttelevämme Tamin kanssa toisillemme syvän kunnioituksen ja hyväksynnän merkiksi.

L-G oli hyvällä tuulella ja jaksoi jutustella ja vitsailla tölkki kourassa vastaanottavaiselle yleisölleen. Ukko moshasi alati harventuvaa kuontaloaan sellaisella vimmalla, että rakkautensa metallia kohtaan ei jäänyt kenellekään epäselväksi. Biisien väleissä lähti säännöllisesti ja selkeällä suomella ”No NIIN!” Ja eikun uutta klassikkoa ilmoille.

Bändikin kun oli huippuiskussa, oli settiin hyvä mahduttaa tarkeimmät biisit Left Hand Pathilta (1989), Clandestinelta (1991) ja Wolverine Bluesilta (1993). Illan aikana soivat ainakin Eyemaster, Chaos Breed, Living Dead, Supposed to Rot, Revel in Flesh, Left Hand Path…ymmärrätte kyllä, millä klassisuuden tasolla liikuttiin. Kuultiinpa toki uudempaakin Enskaa, kuten I for an Eye Morning Starilta (2001). Keikan lopulla lätkäistiin vielä todella harvoin kuultu Serpents Speech Hollowman ep:ltä (1993) sellaisella virtuositeetilla, ettei Nicken, Uffen tahi Alexin perään uskaltanut edes haikailla. Tami, lähtikö sinulle?

Tami: Nimittäin lähti! Ja kyseessä todellakin yllärikova keikka. Olin tavallaan dumannut Entombed A.D.:n oman mieleni synkissä syövereissä joksikin turhakkeen kaltaiseksi L-G ja pojat -viritelmäksi, joka vain tekohengittää Entombed-perinnön avulla. Kuinka väärässä olinkaan. Irvistelevä ja köpöttelevä L-G nappasi Nosturin kokeneen kuolokarjun otteeseensa, ja siinä pysyttiin loppuun saakka. Soundit olivat timanttisen mureat, bändi iskussa, ja L-G tosiaan täysin voimissaan. L-G Petrov ja Karl Willetts ovat kumpikin leppoisia ukkoja, joiden touhusta huokuu kokemus ja lämpö, ja miesten saappaat ovat tukevasti ruohonjuuritasolla. Sellaisia lempeitä legendoja, jotka ottavat yleisön täydellisesti huomioon.

Ah, olipa ihanata kuulla vanhoja Enska-klassikoita verevinä versioina. Levyllä Aadeetombed ei ole liikauttanut, mutta elävänä homma toimi täydellä teholla. Vaisun perjantain jälkeen oli hieman outo olo, mutta kun Entombed A.D. oli puristanut itsestään ja yleisöstä viimeisetkin hikipisarat, oli fiilis upea. Helsingin Dark Days jätti hyvän maun suuhun. Toivotaan, että tämä ei jäänyt vain yhden kerran ihmeeksi, vaan että Pimeistä Päivistä saataisiin nauttia vielä tulevaisuudessakin.