Tänä kesänä Tuskassa oli yksi asia, joka yhdisti kaikkia. Slayerin viimeinen keikka Suomessa. Tämä veti Infernonkin toimituksessa mielen ja sydämen herkäksi. Paikalla olleet Markus Laakso, Tomi Pohto ja Eetu Järvisalo kirjaavat tuntojaan rakastamastaan bändistä nyt, kun jäähyväiset on sanottu.
Markus:
Tutustuin Slayeriin vuonna 1991, kun vierailin liimanhaistelua ja muuta yhtä tervehenkistä harrastaneen kaverini luona. Hänen pikkumankasta pyöräyttämänsä Seasons in the Abyss (1990) kolahti välittömästi. Ja lujaa.
Kävin sittemmin lainaamassa Kuopion kaupunginkirjastosta Seasonsin, South of Heavenin (1988) ja Hell Awaitsin (1985) nuottikirjat, jotka monistin kannesta kanteen toisen ystäväni lentokonehangaarin kokoisella kopiokoneella. Kappaleita tuli hangattua tabulatuureista innolla ja intensiteetillä. Slayer oli kovin.
Enpä olisi uskonut, että istun viitisentoista vuotta myöhemmin Slayerin keikkabussissa Jeff Hannemanin (1964–2013) kanssa. Lämminhenkiseksi ja maanläheiseksi osoittautunut kitaravelho iski ensitöikseen tavaramerkkioluensa, Heinekenin, kouraani. Olen aina rakastanut erityisesti hänen sävellyksiään Slayerissa.
Ehdin nähdä Slayerin lavalla ehkä 6–7 kertaa. Jokainen veto oli silkkaa murhaa. Oli ilo ja kunnia jättää jäähyväiset bändille, joka nykäisi jälleen lauantaina niin tulisen vedon, ettei internetissä riitä tila ylisanoille. Kiitos, Slayer. Kiitos niin maan perusteellisesti.
R.I.P. Hanneman
R.I.P. Slayer
R.I.P. kaverini, joka tutustutti minut Slayeriin.
Nuori Jeff Hanneman keikkabussissa. Kuva: Markus Laakso.
Tomi:
Juhannus 1998 Nummirockissa, huh sentään. Ajoimme Suomen halki, autossa raikasi tuore Slayer-levy Diabolus in Musica. Eksponentiaalisesti humaltuva takapenkki moshasi ja fiilisteli innoissaan kiroillen sitä, mitä pian olisi luvassa. Auton sisätilan äänimaisemassa sekoittuivat nautaeläimellinen huuto, nauru ja väärin lausutut biisien sanat.
Ja niin saavuimme perille. Hurmosta ei varsinaisesti vähentänyt se, että samoilla kinkereillä soittaisivat lisäksi Pantera ja Dream Theater. Eikun metsään teltanpystykseen, pohjia kiskomaan ja hyttysiä tappamaan. H-hetken lähestyessä ilmassa velloneen odotuksen saattoi suorastaan maistaa. Ja sitten olivat Slayer-ukot lauteilla. Katsopa vaan, Tom Araya oli pukenut päälleen saman paidan, jonka olin hetki sitten itsekin hommanut merkkaritiskiltä.
Koruttomassa lavarakennelmassa ja päivänvalossa tykittänyt kalifornialaisnelikko soitti runsaasti tuoreen levynsä verkkaisempaa materiaalia. Vaikka levy jäi heittämällä edeltäjänsä jalkoihin, painettiin gruuvimmat uudet biisit silti voimalla nousuhumalaiselle juhannuskansalle. Kolea ja pilvinen sää ei latistanut tunnelmaa ja sleikkalaiset silminnähden nauttivat soittamisesta. Araya naureskeli yleisön alastomille miesvartaloille.
Bändi soitti lopulta varsin mehukkaan sekoituksen uutta ja vanhaa tuotantoaan. Keikan jälkeen olo oli kuin olisi pyörinyt tunnin betonimyllyssä. Juuri siinä hetkessä se tuntui parhaalta tavalta juhlistaa keskikesää.
Slayer vm. 1998. Kuva: American Recordings.
Eetu:
Slayer oli pääsyyni lähteä Tuskaan tänä vuonna, sillä kyseessä oli tiettävästi ja hyvin todennäköisesti bändin viimeinen Suomen keikka. Vaikka samanlaista markkinointia oli viime joulukuun jäähallikeikasta Helsingissä, tällä kertaa uskon asian todella olevan näin. Perustan ajatukseni sille, kuinka bändi kiertää kesäkiertueellaan samoja Euroopan maita kuin areenakiertueellaan viime vuoden lopussa. Suomi ei siis ole poikkeus, ja bändin alkuperäinen tarkoitushan oli kiertää koko maailma vielä kertaalleen perusteellisesti. Tämän kesän jälkeen keikkoja Euroopassa ei enää ole, vaan viimeiset on merkitty bändin kotimaahan tämän vuoden syksylle.
Jännitystä, odotusta ja innostusta oli totisesti ilmoilla, kun thrash metalin jättiläinen nousi viimeistä kertaa lavalle Suomen kamaralla. Ja kyllähän asetetut odotukset täyttyivätkin vaivattomasti. Tanner tärisi niin musiikin kuin hullaantuneen yleisön paineesta, kun hittiä tykiteltiin yksi toisensa jälkeen ilman suurempia taukoja.
Bändi näytti vielä kerran liekkimerien keskellä, miksi se on maailman paras lajityypissään. Yhtyeen pitkäaikainen kokemus ja esiintymisensä rautainen hallinta näyttäytyi murskaavana. Luulot otettiin pois ja pöytä putsattiin niin hyvin kuin bändin klassikkokappaleilla vain on mahdollista. Jos alkuperäisjäsenet, laulaja-basisti Tom Araya ja kitaristi Kerry King, olivat liekeissä tontillaan, sitä olivat myös kitaristi Gary Holt ja rumpali Paul Bostaph – taattuja ammattilaisukkoja hekin.
Kun keikan päättänyt ikoninen Angel of Death taukosi, olo oli tyhjä ja haikea. Hieno ja liikuttava keikanjälkeinen hetki koettiin, kun Tom Araya jäi muun bändin lähdettyä vielä yksin seisoskelemaan lavan reunalle ja hymyili lempeästi yleisölle. Tuota kuuluisaa sulattavaa Arayamaista hymyä, tiedättehän? Mies jätti selvästi jäähyväisiä tällekin esiintymismaalle. Luulenpa, että samaisen lopetusrituaalin mies tekee myös monella muista jäähyväiskeikoista. Kertakaikkisen hieno ja aito mies ja muusikko.
Tom Araya, Tuska 2019. Kuva: Markus Laakso.
Palasin keikan jälkeen muisteluksissani aikoihin, jolloin kuulin Slayeriä ensimmäistä kertaa. Biisi oli War Ensemble ja levy Seasons in the Abyss, joka on yhä suosikkijulkaisuni yhtyeeltä. Tämä oli muistaakseni alakoulun loppupuolella. Olin silloin vasta hiljattain aloittanut raskaan musiikin kuuntelun, ja Slayerin huikea intensiteetti ja riffivyöry vei mennessään.
Olin katsonut paljon livevideoita bändin hurjista keikoista, eikä kulunut aikaakaan, kun pääsin todistamaan tätä mahtavuutta isoveljeni kanssa vuonna 2008. Se oli nuorelle mielelle silloin ja on yhä yksi tiukimpia ja tajuttomimpia keikkoja, joita olen nähnyt. Tämän jälkeen näin bändin lavalla vielä uudestaan sekä alkuperäisjäsenistöllä että tällä viimeisimmällä kokoonpanolla. Jokainen kyseisistä vedoista jäi pysyvästi mieleeni, ja niin käy myös Tuskan jäähyväisvedon kanssa. Kiitos kaikesta, Slayer. Tyhjäksi ja haikeaksi vetää mielen ja hattu nousee päästä.
Kerry King, Tuska 2019. Kuva: Markus Laakso.