Sunnuntai 6.8.2023
Jo rutiiniksi muodostunut aamuinen Hanen ahtaaminen sujui autopilotilla. Lähdimme rundin ensimmäisen aidosti hyvinnukutun yön jälkeen kohti Czechiaa, tuota oluen ja jääkiekon luvattua paratiisia. Ylittäessämme rajan Puolasta Tsekkiin harhauduin auttamatta pohdiskelemaan vastikään menehtynyttä Brnossa syntynyttä kirjailijaa, Milan Kunderaa. Alankomaissa opiskellessani luin ensimmäistä kertaa “Olemisen sietämätön keveys” (1984) -teoksen. Ahmin kirjan päivässä. Teos aiheutti minussa pakenemattoman fyysisen reaktion. Viimeisen lehden suljettuani lähdin eksistentiaalisen pakokauhun vallassa asunnostani harhailemaan pitkin Maastrichtin katuja. Ostin askin tupakkaa ja menin baariin juopumaan. Muutako nuori parikymppinen osaa, kun turvaton olo iskee. Helvetin hienoa, ollapa nuori. Kirja kulki ajatuksissani viikkoja, ahdistuksen ja valaistumisen rajamailla. Tarinan jokaiseen hahmoon voi samaistua uskottavasti. Vaatii uskomatonta taitoa luoda teos, joka samanaikaisesti surutta riisuu ja häpäisee lukijansa, takoen ihmisen uuteen muotoon. Kehitys riutuneesta kituvaksi on positiivinen, sillä tunne lisääntyy.
Tähän kunderamaiseen vapauden kahlitsevaan sykliin pääsin hetkeksi uudestaan käsiksi katsellessani vanhaa Tsekkosslovakian rajaa. Yleisen hyvinvoinnin turvaamiseksi rundilla – niin kuin muissakin elämän loukuissa – on ahdistuksen yltyessä tarpeellista hetkellisesti siirtyä henkisesti jonnekin täysin muualle. Toinen kävelee, toinen juo. Masturboimisestakin olen kuullut. Omalla kohdallani edellä mainittu turvaton kirjallisuuden muistelon aikamatka harhauttaa ja puhdistaa mielen. Harras hetki jonkin kauniin äärellä keventää. Unelmoi ja unohda. Heräsin ajatuksistani todellisuuteen, jossa olimme Hanen kyydissä matkalla Brnohon, emme kirjan tapahtumien Prahaan. Slovakiankin läpi ajaisimme vasta ylihuomenna. Kunderakin on kuollut.
Brnon venue Kabinet MÚZ. Kuva: Ville Vitikka
Kabinet MÚZ olisi tämäniltainen venuemme, seurana tsekkiläinen Heiden ja slovakialainen Besna. Odotukset olivat isot, sillä lämppärit olivat paikallisesti suhteellisen kovia nimiä. Besna oli vetänyt edellisenä päivänä festareilla monisatapäisen yleisön. Kabinet MÚZ on iso, puhdas ja auttamattoman ammattimainen venue. Täysi vastakohta edellispäivien turvekorsuille. Miksaajan vikkelät liikkeet ja häiritsevän yksityiskohtainen tekniikan tunteminen valoivat meihin petollista uskoa. Soundcheckin aikana jäätävät bläkykaiut puhtaissa hoilotuksissamme saivat meidät toden teolla uskomaan. Sunnuntai-iltamme showsta Brnossa voisi tulla kiertueemme toistaiseksi paras. Hurmioituneet fanit huutaisivat jo venuen ulkopuolella bändin nimeä. Jotkut repisivät paitansa vain, jotta voisivat ostaa uuden tilalle. Tussista loppuisi muste, kassasta tilavuus.
Lopulta 250 ihmistä vetävälle venuelle saapui neljäkymmentä ihmistä. Lipputuloista jäi käteen tuhkat ja paitojakin myytin yksi. Kiitos Brno.
Hane umpeen ja kaasu pohjaan. Ajaisimme yön läpi Krakovaan. Puimme Brnon taloudellisen kuohinnan halki, poikki ja pinoon. Olimme yksimielisesti sitä mieltä, että vaikka lipputulot jäivät torsoksi, soitannollisesta näkökulmasta keikkamme oli kiertueemme parasta laatua. Isohkolla lavalla, laadukkaan PA:n takana soittaminen, sekä yleisesti siistit tilat ja hienot ihmiset antoivat henkistä voimaa. Sekä Heidenin että Besnan pojat olivat sanalla sanoen loistavaa seuraa ja erinomaisia muusikoita. Baarin henkilökunta oli ammattimaista ja mukavaa kuin herkkutatti sappitattien seassa ikään. Ja vaikka yleisöä ei sunnuntai-illan konserttiin saapunutkaan toivottua määrää, niin tukka pyöri ja jalka naputti tuttuun tyyliin. Musiikistamme aidosti tykättiin. Päällimmäisenä mieleen tsekkiläisestä yleisöstä jäi se, että taputukset ja huudot biisien välissä eivät loppuneet ennen kuin uusi biisi alkoi. Tällä kertaa aidosti, kiitos Brno.
Maanantai 7.8.2023
Päivät alkoivat jo sulautua yhteen. Olut maistui kaikkialla samalta. Rautaa kun takoo, niin kipinää lentää. Joukkomme sisällä ainoa muuttuva asia oli kärsivällisyyden eksponentiaalinen väheneminen. Kaatuneet juomat, paskat sommartiden-biisivalinnat ja tulenkatkuiset kaasut eivät enää naurattaneet. Ne vituttivat. Koti-ikävä kasvoi ja väsymys alkoi painaa. Sitä ei nopealla silmäyksellä ymmärrä, mutta tien päällä kärsimyksen normalisoituminen on pitkässä juoksussa helvetin pelottavaa; kotiin tuotu ahdistus ja itseinho ovat kauniiden alusvaatteiden sijaan oikea syöpäläisen tuliainen – lutein koristeltu ruusukimppu.
Brnon keikan jälkeen laulajamme ajoi meidät urhoollisesti yön siivillä takaisin Puolaan. Brnossa koetun pienehkön osallistujamäärän jälkeen paineet seuraavaa keikkaa kohtaan kasvoivat. Uskomme alkoi jälleen horjua. Sielunvihollinen tuijotti peilistä. Eilisen kehu unohtui huomisen pelon kasvaessa. Kevytkenkäisyys kohdistui pelkkään toiveeseen yksinäisyydestä. Anna rauhaa, älä aisaa. Hauduimme koko yön Hanen nuhjuisilla penkeillä kuin hillosipulit sokeriliemessä ikään. Selkärangat mutkalla, jalat toistemme suussa. Yritä siinä Ruususen unta, kun toisen varvassilsa hivelee viiksiä.
Krakovan utuinen aamu toivotti pohjoisen väsyneet soturit tervetulleiksi. Paikallinen hotellimme muistutti enemmän neuvostoparakkia kuin Hiltonia, mutta näissä olosuhteissa se on sänky kuin sänky. Uni tuli tarpeeseen. Nukuimme reippaasti puolen päivän nurjalle puolelle. Herättyämme alkoi hidas vaellus kohti kaupungin keskustaa. Joimme rundin ensimmäiset laatukahvit tsaarinaikaisten kermakuorrutettujen leivosten kera. Puimme yhteen rundin tapahtumia ja laskimme päiviä. Tulevia, emme menneitä. Bändin kesken vallitsi itsemurhavitsien kuorruttaman hiljaisuuden vahvistama rauhallinen ilmapiiri.
Venuen vielä kiinni ollessa päädyimme naapuriin juomaan hienostuneita oluita ja pelaamaan kääntöpokeria. Söimme jotain. Sen jonkin söimme jossain. En enää tässä vaiheessa kokenut olevani oikein missään. Lopulta mahat täynnä erkanimme omille teillemme. Päätin soittaa kotiin. Oli turvatankkauksen paikka. Henkisen pahoinvoinnin ja turmion aikaansaaman pelon vuoksi oli tarkistettava olisihan koti kotona vielä silloinkin, kun sinne aikanaan palattaisiin. Olisi se, vakuutti puoliso. Uskoin.
Kääntöpokeria Krakovassa. Kuva: Eemeli Haarala
Viiden pintaan alkoi load-in. Ajoimme auton venuelle ja leuat loksahtaen laskeuduimme toistaiseksi kosteimpaan ja pienimpään korsuun, mitä karvas reissumme oli eteen tiputtanut. Tuoksu toi mieleeni isovanhempieni perunakellarin. Ero edellisiin kosteisiin kaivoksiin oli se, että tämä loukkio oli oikeasti kostea ja oikeasti pieni. Omistaja sytytti samanaikaisesti tupakan ja suitsukkeen. Miehen verestävät silmät paljastivat hänen kätensä jo ennen blindeja. Tulen puhdistavan vaikutuksen hän kuvitteli peittävän säälimättä oman häpeänsä. Savukkeella krapulan, suitsukkeella homeen.
Venue vetäisi pikaisella vilkaisulla viisikymmentä ihmistä. Miksauspöytä oli säälimättä repinyt eilisiltana märkää omistajansa kanssa toverillisesti vieri vieren. Talolla oli tarjota kahdeksan kanavaa – neljä XLR:ää ja neljä plugia. Splitterimme puskee ulos tavallisesti kaksitoista XLR:ää sisältävän viuhkan. Kyllä tulisi mukavaa. Antauduimme välimallin kompromissin. Neljä lauluamme karsittaisiin kahteen. Basso kytkettäisiin linjan sijaan lämppärin bassotaajuuksia etäisesti huokailevaan vahvistimeen. Kuuntelussamme olisi toinen kitara, kaksi laulua ja klikki. Jiihaa. Vanhana hevosurheilumiehenä sanoisin että voihan perse. Tämä olisi tulikoe, jonka hinta olisi taloudellisesti varmaan puolen tuhannen edestä dieseliä. Mitä mainioin maanantai-ilta Krakovassa. Alkurundimme itsevarmuus oli liftaamassa puolimatkassa Hollantiin. Tulisiko ketään paikalle?
Illan avaisi Meta Menardi. Uusien ystäviemme englannin kielen taito hipoi jopa Puolan mittareilla pohjamutia. Musiikkia emme tunteneet ennalta lainkaan. Soundcheckistä päätellen pojat veivaisivat jonkinlaista progressiivistä kahden markan Iron Maidenia. Rintaa kalvoi ajatus, että olisi kenties ollut parempi ajaa suoraan Brnosta Budapestiin ja jättää tämä Puolan ekskursio kokonaan välistä. Kairatessamme paikallisia juottoloita oli illan venue, Pub Pod Ziemia, selvästi tunnettu, mutta siitä puhuttiin lähinnä säälivä hymynkare poskella. Kaupungin rockmusiikin viimeinen linnoitus. Unohdetun alamaailman syntinen pesä. Tämä oli se paikka, jonne rokkarit tulivat kuolemaan. Mutta toisaalta, miksi valittaa? Tästä rappioromantiikastahan rokkenrollissa on pohjimmiltaan kyse. Uskaliaina sotureina laittaisimme kaiken likoon. Rokki soimaan ja tukka pyörimään.
Lämppärin soittaessa seisoskelimme katutasossa seuranamme kolmikymmenpäinen nahkatakkirykelmä. Iltaa he olivat tänne selvästi tulleet viettämään, jonka todisti maksetut leimat käsissä. Jostain syystä sisätila ei paikallista pitkäpiiskaa vielä kiinnostanut. Liekö syynä paikallinen Dickinson. Ihmiset viihtyivät kadulla ja pian olisi meidän vuoro nousta lauteille. Paskat naamaan, saappaat jalkaan ja keikka käyntiin. Pubi täyttyi ja sarvet nousivat ilmaan jo ennen ensimmäistä biisiämme. “Suomi-Finland-Perkele” ja “Kouta” -huudot täyttivät hikisen ilman. Eturivissä riehui koko keikan äijä, joka oli tullut meitä Hollannista asti katsomaan. Karju oli iskussa, humalassa ja haisi hillosipuleilta. Ylpeää tässä oli työtä tehdä, vaikka alku näyttikin epävarmalta. Rautaesiripun itäpuolella soittamisen ehdottomia hyviä puolia on se, että kunhan bändin nimen perässä lukee (FIN), on yleisö taattu ja laatuun luotetaan jo kuulematta ainuttakaan säveltä. Kiitos jättiläiset, joiden harteilla saamme seistä illasta toiseen.
Teknisistä kompromisseista huolimatta keikka sujui merkillisen laadukkaasti. Pienen venuen moshpit on nautinnollista katsottavaa. Laseja kaatuu ja luita murtuu. Jostain syystä ihmiset söivät kädestämme ja vielä nauttivat illallisesta. Raakaa lihaa ja pikkelöityjä rinnakkaisia kvinttejä. Illan premissit tietäen olisin vedonlyöjänä pelannut bändiämme vastaan ja onnekseni hävinnyt. Musiikki upposi ja folkkibläkymme sai ihmiset humppaamaan toden teolla. Paitaa, levyä ja kirosanoja myytiin kuin saippuaa keskiajan markkinoilla. Puolalaiset arvostavat pohjoista kansaamme, sen kieltä ja kulttuuria. Vannoutuneimmat osasivat suomea paremmin kuin savolaiset. Krakovan keikka oli tunnelman puolesta yksi parhaista, jota ei lähtötilanteen tuntien olisi ikimaailmassa uskonut.
Uskoimmeko? No totta helvetissä uskoimme. Olisi aika siirtyä tuntemattomalle maaperälle. Euroopan sekasorron ja sivistyksen kehto kutsui meitä luokseen. Seuraavana Budapest.
Tiistai 8.8.2023
Krakovasta Budapestiin vie oikeastaan vain yksi tie. Rohanin aukko on tunnetusti suljettu; enhän ollut enää sama yksinäinen matkustaja, joka ratsasti Rautapihan ohi Imladrisiin. Moriakin reittinä on vähintäänkin epäilyttävä. Valitsimme siis luonnollisesti Caradhrasin vuoristotien. Ajovuoron arpa sattui minulle. Tunkeuduimme läpi Slovakian vuoriston Hanen muhjuuntuneiden renkaiden päällä. Pimeä oli tie, vaan kauniina siinsivät horisontin ääriviivat. Hätäiset rekat painoivat ohitse, mutta kiire ei meitä pakottanut.
Aamun sarastaessa Budapest paljastui eteemme. Hetkessä oli hartautta. Edellisen illan karaistamina soimme itsellemme luvan hengähtää. Kukkuloiden syleilyssä sijaitsevaa kaupunkia katsellessa pysähtyneisyys otti vallan. Tuonne me pian laskeutuisimme. Tuon solan me vielä vallottaisimme. Tiesimme, että Unkarin kaunotar ei taistelematta meille antautuisi. Olimme kuitenkin valmiita vastaamaan sen häikäilemättömään haasteeseen. Antaa mennä kun on alamäki.
Murjottajat Budapestissa. Kuva: Arttu Pentikäinen
Osa rykmentistä nukkui melkein koko päivän auringon kärventämässä autossa venuen edessä, samalla kun osa vaelteli pitkin kulttuurikaupungin katuja. Juustolla ja voilla täytettyä taikinaa, fernetin eri muotoja muistuttavia metropysäkkejä ja rakkuloita jaloissa. Sitä piti sisällään päivämme Budapestissä. Ruokailimme ja nautimme muutamat oluet. Paikalliset juomaravintolat tarjoilivat parastaan. Kaupunki teki lähtemättömän vaikutuksen. Ferrarikauppaan ei näitä luteiden syömiä ryysyläisiä päästetty sisään. Kaiketi arvasivat epäpyhät aikeemme. Lidliin onneksi pääsimme sisään ja kuin kostoksi italialaisille pohatoille söimme hevosenlihamakkarat kalliin autoliikeen edessä. Kirotut porvarit.
S8 Underground ei katkaissut venueidemme perinnettä. Paikka oli kostea ja sijaitsi maan alla. Edellisillan dystooppiseen kaivokseen verrattuna paikka kuitenkin pursusi toivoa. Tilaa riitti niin edessä kuin takanakin. Liikaa kehumatta voi sanoa, että olemme rundilla suorittaneet jokaisen loadin täysin ajallaan ja olleet soundcheckissäkin niin nopeita, että kelloa voitelevat hikipisarat ovat siirtyneet kättelemättä suoraan lämppäreille. Nytkö ne jo on valmiina? Näin myös Budapestissa. Pitkästä aikaa koin aitoa jännitystä ennen keikkaa. Jo checkissä lämppäribändin keijot pittasivat biiseillemme. Hullua porukkaa. Olisi tänään sitten kai isoteltava ihan tosissaan.
Shapes of Distortion ja Breath of the Dying vetivät vakuuttavat esitykset ja oli meidän vuoromme nousta lavalle. Päätimme antaa kaikkemme, sillä seuraavan päivän palkintona odottaisi vapaapäivä Prahassa. Päätöksemme piti ja kaikkemme annoimme. Keikan aikana pitti pyöri ja yleisö pyöritti piiskaa uskottavasti. Joku työnsi käteeni kaksi olutpulloa kesken spiikin ja en voinut vastustaa kiusausta. Vedin Stone Cold Steve Austinit. Mylvinnästä ei meinannut tulla loppua. Maanvihan a cappella -lopetuksemme sai aikaan niin raikuvat aplodit, että lupauduin vastaamaan yleisöstä huudettuun Unicum-haasteeseen pelotta. Virhe, jonka ymmärtäisin vasta huomenna. Merkkaritiskille valui yleisön tuomaa kaljaa ja yrttiviinaa. Ei tässä voinut perääntyä. Kuin kukkoina tunkiolla päätimme antaa paikallisille loppasuille rehellisesti turpiin, niin kauan kuin merkkaa vain menisi. Ja sitähän meni.
Lavan purku, kamojen roudaus ja auton pakkaus jäi muille. Uni maistui autossa ja Hanen nokka kääntyi kohti Prahaa.
Keskiviikko 9.8.2023
Vettä tuli luvattoman paljon, kun kurvasimme aamuiseen Prahaan. Hotel Anetten väki ihmetteli, kun autosta kömpi ulos kaivostyöläisten näköinen mustanaamainen joukkio. Olivat antaneet meidän huoneemme pois, kun kuulemma eilen olisi jo pitänyt checkata sisään. Olisimme voineet valistaa heitä rokkielämän lainalaisuuksista, mutta pysyttäydyimme väsyneessä kohteliaisuudessa. Valitse taistelusi. Se et ole sinä, Anette. Saimme huoneet ja aamupalat. Vuorossa suihku ja pari tuntia unta.
Puolen päivän jälkeen herätessäni oli aurinko taistellut tiensä tummien pilvien läpi. Selvästi kuuma päivä tulossa. Rundin ainoasta vapaapäivästä emme olleet sopineet muuta kuin sen, että suunnitelmia oli turha tehdä. Nyt oli lupa rentoutua. Tämä säännötön kehotus rentoutua koituisi myöhemmin yhden sotilaan kohtaloksi, mutta siitä lisää myöhemmin. Kun muut vielä nukkuivat, lähdin yksin aamuiselle kävelylle vanhaan kaupunkiin. Morotin tuttua kelloa, mutta turistien ylitsepääsemätön määrä ajoi minut pakokauhun vallassa pois kaupungin ytimestä.
Hyvä ystäväni, jonka kanssa opiskelin vuosia sitten Alankomaissa, asui nyt Prahassa. Velipoikansakin oli sattumoisin kyläilemässä, joten päätimme porukalla lähteä kiertämään kaupunkia. Toisin sanottuna ostimme matkakaljat kilometrin matkalle ja menimme ystäväni kantikseen istuskelemaan. Seinällä oli metsäsuksia ja paikka täynnä murjottuja sieluja. Vessassakin kaksi tuhkakuppia. Osa bändistä liittyi tässä vaiheessa seuraamme. Töykeän oloinen baarimikko otti tsekkiä puhuvalta ystävältäni uuden tilauksen vastaan. Viisi olutta. Ystäväni vakuutteli, että paikallinen Voivalvatti ei ollut epäkohtelias. Amerikkalaiset tekohymyt ja luotaantyöntävät ylikorostetut tervetulotoivotukset eivät vain kuuluneet tsekkiläiseen kulttuuriin. Maa vaikutti toistaiseksi helvetin mukavalta.
Päivä kääntyi iltaan ja söimme ravintolassa aitoa paikallista ruokaa. Sekä tartar että ankankoipi mykyineen olivat suussasulavan herkullisia. Vegaaninen laulajamme söi ranskalaisia. Omapa on Via Dolorosansa. Muutama tuopillinen vaahtoa täyteen pumpattua olutta sai minut hetkeksi unohtamaan. Valuin ajatuksissani takaisin Vihreään lohikäärmeeseen vanhan Gamgeen kanssa jalat pöydällä tupruttelemaan piippukessua. Havahduin hereille. Muut olivat jo lähteneet ravintolasta. Ravitsemuksen jälkeen suuntasin hotellille lillumaan kylpyammeeseen ja soittamaan puhelun kotiin. Muistutus oikeasta elämästä tuli taas tarpeeseen. Kotiinpaluu läheni päivä päivältä. Kotiinpaluu, jotenkin. Lilluessani posliiniammeessa, lähti muu joukko vielä iltaiselle vaellukselle.
Nimeltämainitsematon bändimme jäsen oli päättänyt tutustua tsekkiläiseen leivontakulttuuriin pikaista silmäystä tarkemmin. Paikallinen päihdelainsäädäntö oli muutama vuosi sitten muuttunut järkevämpään suuntaan ja bändin sisäinen kehotus rentoutua oli selkeästi mennyt perille. Eikä rentoutumisessa mitään vikaa. Päinvastoin. Mutta jos rentoutuminen tarkoittaa kahta kokonaista purkillista keksejä, yhtä pullollista öljyä ja Herodeksen miekkaa muistuttavaa tuuttia vielä tasaamaan, niin ongelmia saattaa syntyä. Nukuin itse tämän Jedin paluun ohi, mutta episodi oli kuuleman mukaan ollut melkoinen. Aamu toisi mukanaan jonkinlaisen katatonisen Ozzy Osbournen ja T-rexin lehtolasta muistuttavan miehen raakileen. Mies oli kuin närpiöläinen tomaattikauppias näytteet päässään. Kylläpä alkoi taas tuttu ja turvallinen pelko kalvaa rintaa. Mitenhän huomisen keikan kävisi. Aamulla odottaisi ajo läpi Saksan pohjoiseen, erääseen Puolan satamakaupunkiin. Seuraavana Szczecin.
Teksti: Arttu Pentikäinen
