Kouta Itä-Euroopassa, kiertuepäiväkirja osa 1: ”Todellisuuden armoton rouva paljasti meille tutut pimeät kasvonsa”

Torstai 3.8.2023

Viimeiset treenit soitettu. Auto pakattu. Koti hyvästelty. Turhamaisen kunnianhimoinen, suodattamaton ja kuolleena syntynyt yrityksemme valloittaa itäeurooppalaisten pakanaveljiemme sydämet oli alkanut.

Aikaisen aamutuulen saattelemana kattoa myöten täyteenahdettu Hyundaimme “Hane” liu’utti joukkiomme Tampereen kotipesästä kohti itäisen Euroopan kuoppaisia teitä. Nousemalla punaisen viikinkilaivan teräksistä ramppia pitkin hyytävän meren syleilyyn alkoi Kouta-orkesterin Under the Pale Skies -kiertue.

Kello koitti kaksitoista, eikä yhtäkään alkoholiannosta oltu vielä nautittu. Matkaa suunnitellessa joukkueemme yhteinen päätös oli, että pitäisimme reissun vähäalkoholisena –  mielenterveytemme turvaamiseksi. Ajatus viidestä tuhannesta kilometristä, kymmenestä päivästä ja kahdeksasta keikasta ahdisti varmasti jokaista. Olimme kauhuissamme, mutta se ei vielä saanut näkyä. Ei tässä vaiheessa vielä saisi murtua. Jumalauta, olimme tehneet matkaa vasta neljä tuntia. Ei niskan vielä kuulu kumartua, saatika katketa. Ja silti, juodessani muulta rykmentiltä onnistuneesti pershivakassa piilottamaani pikku-Fernetiä yläkannen invavessassa, hikoilin kuin huora kirkossa.

Alun pehmennys lienee sallittua, jotta väistämättömät vastoinkäymiset eivät tuntuisi niin ahdistavalta. Perisuomalaista; ahdista itsesi jo etukäteen, niin tuleva ahdistus ei tunnu niin ahdistavalta. Parempi täyttää pikkutuhma takavarasto uudella piilopullolla. Aaltojen jyskyttyessä teräksistä keulaa laivan käheä-ääninen ja selvästi kokenut sotaratsu mumisi mikkiin jotain epämääräistä. Saapuisimme Tallinnaan.

Sade – tuo julma valtiatar – piiskasi matkaamme Tallinnasta Riikaan. Ja vaikkei sitä varsinaisesti tulikasteeksi voinut vielä kutsua, kesti Hane matkan moitteetta. Usko matkan onnistumiseen kasvoi hetki hetkeltä. Pääsisimmekö sittenkin matkamme ensimmäiseen etappiin ongelmitta? Rustiikkisen karkeat peltomaisemat, usvaiset huoltoasemat ja tarpeettoman kohteliaat rekkakuskit koristivat ensimmäisen taipaleen etenemistä. Tien turruttamat perseemme orastavine peräpukamineen harhauttivat meitä. Jopa kannustivat unohtamaan. Olo oli kevyt. Unohdimme.

Riian sulavalinjaiset moottoritiet veivät meidät vanhaan kaupunkiin Central Park Rooms- hostellillemme. Keikkapaikalle vaivaiset puolitoista kilometriä. Päätimme lähteä tarkastamaan tämän paheiden pesän, Republikan. Taivas paljasti parhaansa ja vaikka pettymykseksemme huomisen venue oli kiinni, tunsimme kollektiivista voimaa. Olimme valmiita. Uskoimme.

Todellisuuden armoton rouva paljasti meille kuitenkin tutut pimeät kasvonsa. Täysin yllättäen ja arvaamatta yhteen puhelimistamme kilahti viesti. Plim. Tuottajamme Hessu oli Riiassa hetken mielijohteesta syntyneellä moottoripyörämatkalla. Oliko tämä korpimetsien tunnetuin sadomasokisti ja peltomaisemien sutenööri varjostanut meitä? Uskoimmeko yhä? Ei jumalauta.

Jos uskoo Jumalaan, uskooko silloin kaiken kattavaan kaikkivoipaisuuteen? Jos uskoo kohtaloon, ovatko elämän tapahtumat täysin oman tahdon ulkopuolella? Ja jos uskoo vapaan tahdon leijailevan kaiken tämän ontologis-eettisen tuhinan kantilaisessa välimaastossa, niin voiko uskoa Hessuun? Me uskoimme. Ja niin joukkoomme luikerteli käärme.

Sovimme tapaamisen erään riikalaisen ostoskeskuksen liepeille. Ostettuamme muutamat vaivaiset Herraa häiritsemättömät nicotiniata- ja alcoholicatuotteemme, lähdimme etsimään viimeksi Posion kliinisessä studioympäristössä tapaamaamme tuottajaa. Jos joku ihminen voi olla kuin kreikkalaisen jumalan marmoriveistos tai kuin uusi sinkku Love Islandilla, niin sitä Hessu ei ollut. Pitkätukkainen, viiksetön ja parraton kaunisleuka, jonka ulosanti muistutti hyvinhöylätyn kakkosnelosen sijaan lahonnutta pärekattoa. Sitä itseisarvoista olemusta eli, hengitti ja saarnasi tuottajamme Hessu.

Pari tuhatta turhaa askelta ympäri Riian vanhankaupungin toivat meidät lopulta ravintolaan, joka tarjosi laadukasta ruokaa ja litratorneittain paikallista olutta. Ja myönnettävä se on. Hessun väkivahva magnetismi sai meidät luopumaan tavoitteestamme alkoholittomuuden suhteen. Ja vaikka kritiikki hivakkaani kohtaan olisi tässä vaiheessa ollut todennäköisesti vaaraton, päätin pitää salaisuuden itselläni. Eivätpä paskiaiset siitä ainakaan hörppyä saisi.

Söimme sikaa jokaisessa muodossa. Kylkeä ja potkaa. Kivestä ja korvaa. Illan edetessä vegaaninen laulajammekin humaltui kuin 2010-luvun trendikäs IPA. Liekö syynä ollut lihan sietämätön määrä vai janoinen tuottajamme – tuo Pohjanmaan suuruudenhullu jäärä? Aloimme pikkuhiljaa ymmärtää, että savinen maa jalkojemme alla alkoi muuttua mudaksi. Olimme kusessa. Huominen keikka häämötti vääjäämättä edessä ja estradille 24 tunnin päästä pääesiintyjänä ensimmäisellä oikealla kiertueella asteleva joukkomme muistutti lähinnä ryhmää eksyneitä marjastajia. Olutta oli koneistossa. Kello oli jo reippaasti yli puolenyön. Seuraavana päivänä oli lunastettava pääesiintyjän spotti riikalaiselle yleisölle. Uskoimme. Vaan uskoisimmeko enää huomenna?

Perjantai 4.8.2023

Karun ja riutuneen mielenmaiseman hyvä puoli on hiljaisuus. Kun ihmiset ovat väsyneitä ja alkoholin jälkivaikutusten kurittamia, he eivät liikoja puhu. He suorittavat. Lämpimän veden jakelussa oli majoituksessamme pienoisia ongelmia, joten hyvästelimme hotellin jääkylmien suihkujen voitelemana.

Päivä Riiassa sujui leppoisasti, hiljaisuudessa agony walkia suorittaen. Porukka jakautui jo aikaisessa vaiheessa kahtia. Toinen puolisko herkutteli tunnetussa FTD -pizzeria-panimossa, kun toinen puolisko tyytyi kahviin ja juustokakkuun. Eilisen turmiolliseen hurmioon nähden mieliala oli luottavainen.

Saavuimme viiden pintaan Republikan eteen, jossa toinen lämppäribändeistä jo odotteli. Kohteliaita poikia, auttoivat roudaamisessa. Republika on miellyttävästi kosteudelta haiseva sokkeloinen luolasto, jonka pohjimmainen viinikellaria muistuttava holvikattoinen tila on itse keikkapaikka. Löimme kioskit pystyyn, saimme checkin tehtyä ja alkoi jokaiselle tuttu odottaminen. Tunnelma oli kutkuttava. On kiertueen kannalta tärkeää, että ensimmäinen keikka on edes joillain mittareilla menestys, koska se määrää pohjavireen tuleville keikoille. Kolotunin ja Urskumugin väki oli tätä keikkapaikkaa jo aiemmin kairannut ja he vakuuttivat meidät siitä, että ihmisiä varmasti tulisi paikalle.

Ihmisiä valuikin tasaisesti venuelle, sisään ja sen läheisyyteen juopottelemaan omista pulloistaan. Ihanaa paikallista avoimuutta. Yllättävällä kohteliaisuudella ihmiset olivat varustautuneet suomalaisten folkmetalbändien paidoilla. Kertoivat että meitä olivat tulleet katsomaan. Kohteliaita valehtelijoita. Paitamyynnin yskivä alku kalvoi pelkoa sieluumme. Lähtisikö yleisö paikallisten lämppärien jälkeen nauttimaan kauniista perjantai-illasta johonkin muualle ja saisimme soittaa keikkamme miksaajalle? Keikka lähestyi. Maskit naamaan ja sotisovat päälle. Showtime.

Täräytimme keikan käyntiin ja yleisöä valui paikalle niin, että melkein koko kellari oli täynnä. Helvetti. Valehtelija olinkin epäuskossani minä. Alun teknisistä ongelmista huolimatta keikka meni loistavasti. Ihmiset hoilottivat mukana tutuimmissa biiseissä ja onnitellessamme Latviaa Tampereella saavutetusta MM-pronssista, kuului pitkään myös “Latvija! Latvija!” huutoja. Viimeisen kappaleemme “Maanvihan” a cappella -osion jälkeen jäivät myös huutamaan bändimme nimeä. Voi veljet. Ensimmäinen keikka onnistuneesti takana ja paitatiskilläkin jonoa. Uskoimme.

Kamat Haneen ja helvettiin, sellaista lempi on. Ajoimme lähimmälle huoltoasemalle nauttimaan ansaitut hampurilaiset ja alkoi yön selkää myötäilevä matkamme kohti Varsovaa. Laulajamme ja toinen kitaristeistamme ottivat kuskeina ensimmäisen luodin. Kuin sillit purkissa yritimme nukkua vaan nukkua emme kyenneet. Jalkatilan uupuminen kovilla penkeillä teki jo ensimmäisenä matkayönämme selväksi sen, että öiset siirtymät tulisivat koitumaan kohtaloksemme. Yritin muistella, miksi olin alunperin suostunut tälle reissulle. Pimeä tie, hyvää matkaa.

Lauantai 5.8.2023

Porukkamme alkoi heräillä koomaisesta epäunesta ylittäessämme Puolan rajan. Joku katseli epävarmasti länteen todeten, että tuolla se Kaliningrad on. Ei ole kaukana. Ettei perkele itäveli punoisi siellä katalia juoniaan. Kauniit peltomaisemat auringonsäteiden helliminä reunistivat Hanen etenemistä. Bläkyä ja Miley Cyrusia kuunnelleen saavuimme Varsovaan. Majoituimme lentokentän lähellä sijaitsevassa WAW-hotellissa. Ilmastoitu, puhtailla lakanoilla ja suihkulla varustettu viiden hengen huoneemme sai osan joukosta unelmoimaan päiväunista ja ansaitusta levosta. Aikaa ei lajityypillisesti tähänkään luksukseen riittänyt. Load-in lähestyi ja turtuneet mielemme ajoivat ryytyneet kehomme multikansallisen hampurilaispaikan kautta venuelle.

Warsaw Metal Cave on teollisuushallien kellarissa sijaitseva kostea luola. Olimme paikalle täsmällisesti kellonlyönnillä, jota myös baarin ketjussa tupakoiva omistaja ihmetteli. Kannoimme ja kannoimme. Lämppärinä toimivan Ortsulin pojat saapuivat paikalle, pian jälkeemme. Suoraan linjaan menevän mallintavien multiefektipedaaliemme armeija höystettynä langattomalla korvamonitorointisysteemillä aikaansaa sen, että checkit ovat helppoja – oma kuuntelumme kun on jo säädetty kotona treeniksellä. Aikaa jää joka venuella siis runsaasti siihen tärkeimpään. Odotteluun.

Koska ensimmäinen keikkamme oli sekä lipunmyynnin, merkkarimyynnin että vastaanoton osalta odotettua suurempi succeé, oli Varsovan keikkaan miellyttävää suhtautua. Paineet olivat poissa. Metal Cave on selvästi paikallisten suosima kapakka ja väkeä saapui pitkin iltaa paikalle kiitettävästi. Bäkkäritilan puuttuessa pörräsimme puolalaisen pakanakansan seassa luontevasti ja jo ennen keikkaa koimme kuuluvamme porukkaan. Show on aina miellyttävämpi vetää, kun on ennalta yhteys yleisöön. Lämppäri soitti taidokkaasti tasokasta bläkyä ja yleisö alkoi lämmetä. Tänään soisi rokki. Ja kovaa.

Keikan ensitahdeista lähtien eturiviin paukki kokeneita tukanheiluttajia. Vauhdikkaimmissa biiseissä pitti pyöri lavan edessä ja yleisö otti puhtailla lauluilla höystetyn folkkibläkymme erinomaisesti vastaan. Lavalla oli kuuma, niin kuin asiaan kuuluu. Satunnaista hoilottamista biisiemme mukana kuului ja tukka pyöri, lavalla ja yleisössä. Keikan jälkeen merkkaritiskille muodostui lauma puolalaisia, jotka hehkuttivat Suomea maailman hienoimpana metallimaana. Suomalaisetkin kuulemma mahtavia ihmisiä ja kieli kaunista. Tiedä häntä. Muutama ryhmäkuva fanien kanssa lavalla ja lihakset esiin. Kanna, kanna.

Lähtiessämme keikkapaikalta meitä kalvoi ylitsepääsemätön nälkä. Tietyömaiden häpäisemä Varsova yhdistettynä tekoälyttömään karttasovellukseen oli lyödä bändimme jäsenten väliin kiilaa. Suuremmilta väkivallanteoilta kuitenkin vältyttiin, kun saimme murua rinnan alle. Jokaisen mielessä oli puhtaat lakanat ja suihku. Eikä aamukaan ollut mahdottoman aikainen. Seuraavan päivän rengasralli kohti Tšekin Brnota oli huomisen murhe. Lepäsimme. Uskoimme.

Teksti: Arttu Pentikäinen