Kun rakkaus ja kuolema syleilivät viimeisen kerran – HIM-finaalin arvio ja kuvagalleria linjoilla

Helldone: HIM, Jimsonweed – Helsingin Tavastia, 31.12.2017

Kuva: Markus Laakso

Siinä se sitten oli: HIMin ura paketissa. Ja se päättyi sinne, mistä se alkoikin: loppuunmyydylle Tavastialle.

Bändin ura on ollut huikea: 26 vuotta, yli 10 miljoonaa myytyä albumia, platina- ja tuplaplatinalevyjä Suomesta, kultalevyjä Euroopasta, ensimmäisenä suomalaisena yhtyeenä kultaa USA:sta, listaykkössijoituksia Saksasta, Suomesta ja Itävallasta, jättimäistä radiosoittoa ympäri maailman, loppuunmyytyjä areenoja, loppuunmyytyjä kiertueita, Emma-palkintoja, lukuisia arvostettuja kansainvälisiä pystejä ja niin edelleen. Lista on loputon.

HIMin suurimpia ansioita ei kuitenkaan mitata mammonassa ja pokaaleissa, vaan oman lajityypin kehittämisessä ja musiikkiaan suuremman globaalin ilmiön synnyttämisessä. Bändistä tuli monille kuin uskonto – kirkko, jonka katolla välkehti pentagramin ja sydämen yhdistävä Heartagram-symboli.

Tämän lahkon tärkeimmät vuosittaiset herätyspäivät järjestettiin Helsingin Tavastialla nyt 17. kertaa. Vuonna 2005 Helldone-nimen saanut tapahtuma houkutteli aina katsojia ympäri maailman ja myi tälläkin kertaa loppuun sekunneissa. 

Olin itse ollut Helldonessa kaksi kertaa ennen HIMin hautajaisia: raportoimassa Rumbaan vuonna 2006 ja soittamassa vuonna 2014. Ensimmäisestä kerrasta paloi muistiin eritoten se huudon, kirkumisen ja ilmaan nousseiden kännykkäkameroiden käsittämätön määrä, kun bändi asteli lavalle. En muista todistaneeni vieläkään vastaavaa missään. Toisesta jäi mieleen kunnia ja hämmennys soittaa HIMin yleisölle, jonka sukupuolijakauma oli täysin päinvastainen kuin keikoillamme yleensä, mikä oli tietty hienoa.

HIM valitsi viimeisen kiertueensa lämmittelijäksi Jimsonweedin, jonka kanssa se pyöri enemmän tai vähemmän tiiviisti uransa alkuaikoina. Kulttimainetta nauttinut kalliolainen psykedeliarockryhmä toimi vuosina 1994–2003, kunnes aktivoitui jälleen vuonna 2016.

Nykykokoonpano on täynnä kovia hemmoja, joilla on aiempaakin Jimsonweed-taustaa: laulussa Suho Superstar, kitarassa Sami Yli-Sirniö (Kreator, Barren Earth), kiippareissa Santeri Kallio (Amorphis), rummuissa Pätkä Rantala (Sleep of Monsters, ex-HIM), bassossa Ville Pelkonen ja vierailevassa kitarassa Aki Mäki-Kuhna. Soitto ja esiintyminen oli sen mukaista: ammattitaitoista, rentoa ja itsevarmaa – mitä nyt välillä piti aloittaa jo aloitettu biisi uusiksi.

Kallio kertoi keikan jälkeen, että HIM-rundi on mennyt nappiin niin soitollisesti kuin henkilökemiallisestikin. Hän vitsaili, että koska hän, Yli-Sirniö ja Superstar ovat olevinaan niin rocktähtiä, he pyrkivät kepittämään lavalla toisensa suohon, mikä on tsempannut koko ryhmää antamaan parastaan. Sen huomasi Tavastiallakin, vaikka yleisön reaktio oli vain kohteliaan positiivinen. HIMin lämmittelijäslotti ei ole helpoin mahdollinen.

Tupaten täysi Tavastia hohkasi lämpöä, kuten arvata saattaa. Osa faneista oli odottanut ensin sisäänpääsyä tuntitolkulla pihalla ja sulloutunut sitten venaamaan pääesiintyjän aloittamista neljäksi tunniksi. Eräs pidemmän kaavan jonottajista, saksalainen naisfani, pyörtyi jalkoihini ennen HIMin keikan alkua. Hän ei ollut kuulemma syönyt eikä juonut mitään koko operaationsa aikana, ja kuumuus teki tehtävänsä.

Kun Tavastian pomo Juhani Merimaa saapui pitämään perinteisen puheensa, suorittamaan lähtölaskennan vuoteen 2018 ja toivottamaan pääesiintyjän lavalle, eturivi näytti onneksi pysyvän pystyssä.

HIM aloitti aikataulun mukaisesti kello 0.01 Buried Alive by Lovella. Nuuskamuikkusmaisen hatun alle piiloutuneen Migen säröbasso murisi vakuuttavasti, Linden kitarankaula nousi tämän tästä dramaattisesti kohti kattoa, Burton operoi hillitysti varjoissa, Kosmo takoi lujaa ja Valo lauloi, rääkyi ja karjui kuin, no, viimeistä iltaa.

Bändistä, etenkin Valosta, aisti jännityksen. Sen sijaan, että solisti olisi keskittynyt heiluttamaan nätisti peräsintään ja viettelemään yleisönsä, hän haki laulunsa lomassa pyyhkeen ja ryhtyi luuttuamaan lavan edustalle kaatunutta nestettä korkeassa polviasennossa. Poikamainen virne kasvoillaan, totta kai.

Mitä pidemmälle ilta eteni, sen rennommaksi ja kujeilevammaksi bändi äityi. Linde ja Burton revittelivät pitkiä sooloja Wicked Gamessä ja Valo lauloi ensimmäisen säkeistön Baddingin Paratiisia Right Here in My Armsin käynnistävän kompin päälle. Välillä bändi keskittyi vain jammailemaan, oli se sitten ennalta harjoiteltua tai ei. Välispiikit olivat harvassa, ja nekin melkein täysin suomeksi, vaikka iso osa yleisöstä oli saapunut Helsinkiin muista maista.

Ohjelmisto koostui kunkin albumi tunnetuimmista hiteistä ilman suurempia yllätyksiä, kuriositeettinaan ensimmäisen ep:n Stigmata Diaboli. Varsinaisen setin päättäneen Funeral of Heartsin lopuksi Valo huikkasi mikrofoniin ”Tää on ollut helvetillinen raidi, mut se on tehnyt gutaa” ja poistui lavalta bändin jatkaessa soittoaan.

Monen kappaleen tekstit ja nimet nivoutuivat yhteen illan lopullisuuden kanssa:

Buried Alive by Lovea, Heartache Every Momentia, Rip Out the Wings of a Butterflyta, Heartkilleriä, In Joy and Sorrow’ta, Funeral of Heartsia, Join Me (in Deathiä) ja vihoviimeiseksi säästettyä When Love and Death Embraceä kuunteli eri korvin.

Tähän kaikkeen peilaten HIM tarjosi ”vain” kovan keikan, joka ei aiheuttanut massahysteriaa eikä totaalisia romahduksia: bändi veti settinsä loppuun ja se oli siinä. Ei yhteiskumarruksia, ei ylitsevuotavia kiitoksia, ei viimeisiä valokuvia, ei kukkia haudalle. Outroksi valittu Tapio Rautavaaran Sininen uni alleviivasi tosin ikiuneen vaipumista.

Ville Valo kuvaili jäähyväisrundia Metal Hammerissa seuraavasti: ”Hopefully they’ll [fans] appreciate it. It’s not saying goodbye, it’s about saying thank you – thank you so much for having us. Hopefully we didn’t overstay our welcome.” Juuri tältä lopetus Tavastialla tuntui: se oli molemminpuolinen lämmin kiitos.

Kun yhtye poistui estradilta, halli täyttyi kosteista silmistä. HIM valitsi lopettaa uransa omaan pyhäkköönsä eikä suurelle areenalle, minkä se olisi totta kai voinut tehdä. Se lähti leuka pystyssä ja lippu korkealla optimoiduista taloudellisista voitoista piittaamatta. Tavastialla tuskin oli ketään, joka ei olisi arvostanut päätöstä.

Niin tai näin, yksi Suomen hienoimmista yhtyeistä on nyt poissa. Jäljelle jää loputon kiitollisuus ja liuta helvetin hyviä levyjä. Onneksi musiikki on ikuista.

HIMin settilista:

Buried Alive by Love
Heartache Every Moment
Your Sweet 666
Kiss of Dawn
Sacrament
Tears on Tape
Rip Out the Wings of a Butterly
Gone with the Sin
Soul on Fire
Wicked Game
Killing Loneliness
Bleed Well
Poison Girl
Heartkiller
Join Me (in Death)
Stigmata Diaboli
In Joy and Sorrow
Right Here in My Arms
Funeral of Hearts
________

Rebel Yell
When Love and Death Embrace

 

Jimsonweedin, Juhani Merimaan ja HIMin kuvasi Markus Laakso: