Kuusisaaren bändimaraton – raportti ja kuvagalleria Jalometallista

Jalometalli – 7.–8.8.2015 Oulu

Kuva: Eija Mäkivuoti

Ei ole montaa metallitapahtumaa, jota odottaisi yhtä innolla kuin Oulun Jalometallia. Toimiva organisointi, loistava kattaus bändejä ja elokuun tunnelmalliset olosuhteet ovat näyttäytyneet yhdistelmänä vailla vertaa. Festivaali jättää yleensä myös haikeat fiilikset, sillä se päättää monien festivaalikesän – meikäläisen ainakin.

Tapahtuma palasi tänä vuonna Kuusisaareen, missä se sai 13 vuotta sitten alkunsa. Täytyy sanoa, että paikka on idyllisyydessään varsin mainio. Myös väkeä oli onnistuttu vetämään paikalle ihan mukavasti eri puolelta Suomea ja maailmaa. Itselleni oli hiljattain oululaistuneena helpompaa, kun ei tarvinnut matkustaa satoja kilometrejä ja nukkua pusikossa edellisvuosien tapaan.

Perjantai

Ensimmäinen festivaalipäivä käynnistyi osaltani kotimaisen kuolon merkeissä. Hiljattain uuden Raunioissa-albumin julkaissut Sotajumala on ollut tämän kevään ja kesän ajan paljon tien päällä. Takuuvarmaa, sotaista tykitystä ja tilitystä saatiin nytkin.

Vaikka yleisöllä kesti hetki syttyä, yhtye suoritti alusta asti täysillä. Eihän tämä bändi itse asiassa koskaan pelkästään suorita, vaan elää myös lujaa mukana. Erityisesti monessa hääräävä vokalisti Mynni Luukkainen on tästä mahtavan asenteellinen esimerkki, kerta kerran jälkeen. Koskaan ei voi myös liikaa ihailla yhtyeen jämptiä, parrakasta tykittäjää nimeltä Timo Häkkinen. Setti painottui tälläkin kerralla uuteen levyyn, mutta myös vanhemmat täsmäiskut, kuten Panssarikolonna ja Kuolinjulistus saatiin totutusti kasvoille.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day1_3_CradleofFilth_02

Sää muuttui Sotajumalan aikaan pilvisen harmaasta todellisen aurinkoiseksi. Tämä oli sinänsä sopivaa seuraava yhtye, brittiläinen Hell huomioon ottaen. 1980-luvulla kulttimainetta nauttinut ja 2008 uudelleen aktivoitunut horror heavy metal -kokoonpano oli teatraalinen tapaus. Monelle bändi vaikutti olevan jopa tapahtuman odotetuimpia vieraita. Itse en saanut touhusta erityisempiä kiksejä.

Kun yhtyeessä vaikuttaa niinkin kokeneita soittoniekkoja kuin Andy Sneap, soiton kulkeminen oli melko selvää. Ulosanti yhdistettynä okkultistiseen saatana-teemaan ei kuitenkaan oikein jaksanut puhutella. Jos ei ”näytelmällinen hevi” muutenkaan uppoa, esitys näyttäytyi lähinnä kliseiseltä. Ymmärtänen hypen, mutta ei ole minun pala kakkuani. Täytyy silti myöntää, että näyttelijänäkin kunnostautuneen David Bowerin elehdintä ja laulanta kuulokemikkiin olivat aika hauskan näköistä.

Ulkolavojen aktien jälkeen oli paikallaan poiketa pienen sisälavan edustalle tummemman mäiskeen merkeissä. Niitteihin, panosvöihin ja mustiin kajaaleihin sonnustautunut turkulainen Obscure Burial on varmaa ryöpytystä jokaiselle likaisemmasta black- ja death-metalista pitävälle. Yhtyeen paholaismaisessa vimmassa on paljon kotimaista Flameä ja Urnia, toisaalta myös aussibändi Deströyer 666:n tarraavuutta. Bändin meininki on kauttaaltaan varsin pätevää, mutta ei aivan edukseen erottuvinta kuitenkaan. Kaiken kaaoksen keskeltä on välillä vaikea löytää koukut.

Vanhan brittiheviveteraani Satanin esitys meni aika samoilla mielillä Hellin kanssa. Useasti telakalta palannut, jo yli 30-vuotias kulttibändi oli juurikin sitä itseään. Paatuneimmat vanhan liiton diggarit ja varhaisempi fanipolvi olivat varmasti innosta ymmyrkäisinä bändin autenttisen perinnehevin edessä. Omaan pirtaani sisältö oli lähinnä tavallista kamaraa. Saatan olla liian nuori ymmärtämään tai sitten vain vaadin heviltäni jotain enemmän. Mene ja tiedä.

Lienenkö ollut koskaan festarilla, jossa on näinkin monta brittibändiä samaan aikaan. Cradle of Filth edustaa kauhulajissaan toisenlaista ilmaisua, mutta vaikutteita on varmasti napattu edellä mainituilta esikuvilta. Jo neljännesvuosisadan blackin, deathin ja goottimetallin välimaastoissa kulkenut bändi näytti ja kuulosti itseltään – erityisesti keulahahmo Dani Filth.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day1_3_CradleofFilth_03

Yhtyeen kokoonpano on elänyt useasti. Filthillä vaikuttaisi kuitenkin olevan tällä hetkellä kaikin puolin osaava porukka bändissään. Olin jopa hieman ihmeissäni, kuinka hyvältä esimerkiksi syntikka ja naistaustalaulut kuulostivat. Filthiltä itseltään taas lähti tutut ääntelyt ja omintakeiselta sekä koomiselta kuulostavat kirkaisut kuin aina ennenkin. Uutta Hammer of the Witches albumia promonnut keikka tarjosi myös yhtyeen vanhoja klassikoita, kuten Her Ghost in the Fogin.

Päivän kovimmasta meiningistä ja groovesta vastasi yhdysvaltalainen vanhan liiton death metal jyrä Obituary. Lähes 30-vuotisen uran tehnyt yhtye paiskoi tavalla, joka ei jättänyt selittelyille sijaa. Kun tämä bändi louhii keskitempoista kuolometalliaan, tietää aina, että se on autenttista – niin lavalla kuin levyillä. Pitti pyöri, päät kävivät ja yleisö oli death metal -hurmoksessa.

Tardyn kivenkovan veljeskaksikon johtamassa bändissä on totisesti jotain alkukantaista kuolon ydinhenkeä, jonka toivoisi säilyvän aina. Ilahduttavinta oli kuulla useampikin kappale debyyttilevy Slowly We Rotilta. Eritoten kyseisen levyn nimikkokappale ei olisi voinut päättää keikkaa mainioimmalla ja nostalgisemmalla tavalla.

Viekoitteleva ”shokkirockyhtye” Alfahanne on vaikuttanut levykuuntelussa ihan kiinnostavalta aktilta. Bändin livekokemus sisälavalla hieman latisti tuota kuvaa. Musiikki on trippi ruotsiksi tulkittua punkkia, black metalia ja rokkia, josta on vaikea olla mieltä. Apokalypsistä toitottava ruotsalaisbändi ei saanut heilumisestaan ja yrityksestään huolimatta kovin vakuuttuneeksi missään kohtaa. Meikattujen soittajien esiintyminen toi jossain määrin mieleen maanmiehensä Deathstarsin.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day1_5_Saxon_05

Festivaalin neljännellä ja viimeisellä brittiyhtyeellä, Saxonilla oli oikeus päättää perjantai päälavan osalta. Maanmiehiinsä nähden veto olikin ehkä sujuvin ja hyvämeininkisin. Tälläkin vanhan kaartin heavy metal -yhtyeellä on ikää jo miltei 40 vuotta, mutta niin vain homma toimii. Bändi nauttii ja yleisönsä sen mukana. Jos virheitä tehtiinkin, niitä ei mukaansatempaavassa riffisyötössä huomioinut. Yhtye osasi vetää oikeista naruista niin kirvoittavilla välispiikeillään kuin kappalevalinnoillaan. Esimerkiksi klassisimmat hittirallit oli säästetty loppupuolelle huipentamaan keikka loisteliaaseen päätökseensä. Näin toimii kokenut, arvonsa tietävä bändi.

Keskiyön viimeinen huki oli jätetty kuopiolaisorkesteri Jess and the Ancient Onesille. Pienellä sisälavan yleisöalueella olikin tiivis tunnelma. Kyllä huomaa, että bändi on saanut nimeä. Etenkin yhtyeen kolme vuotta sitten viimeksi nähneenä muutos oli huomattava. Laitoin myös merkille, ettei kolmatta kitaraa aiemmin soittanut Antti Boman näyttäisi kuuluvan enää yhtyeen kokoonpanoon.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day1_7_Jess&theAncientOnes_03

King Diamondiakin kiertueella viime vuonna lämmitellyt poppoo veti ammattimaisesti, keskittyneesti ja hyvällä fiiliksellä. Vedosta on vaikea keksiä varsinaista moitittavaa – mitä nyt välillä jouduttiin virittelemään vähän soundeja kohdilleen. Maittavalla Sulphur Giantsilla käynnistynyt keikka tarjoili hienoa psyykevirtaa ja okkultistisen rokin maalailuja keskiyön tunnille. Yhtye on ansainnut asemansa lajissaan.

Lauantai

Huolimatta edellispäivän varsin myöhään venyneistä bakkanaaleista, onnistuin kankeamaan itseni festivaalialueen tuntumaan jo ennen porttien avaamista. Muitakin oli jo ehtinyt kerääntyä nurmikolle ryhmittymään, sosialisoitumaan tai eristäytymään. Tuttavallinen tölkkien sihahtelu ja pullojen narahtelu kaikui ilmassa, joten noudatin esimerkkiä.

Noin muutaman tunnin juopottelun jälkeen koin suotavaksi ilmaantua lavan edustalle. Siellä aloitteli settiään Kanadan thrash metal -ylpeys Annihilator. Olen ollut yhtyeen materiaalin toimivuudesta montaakin mieltä, mutta lavalla toiminta oli mukavan pirteän näköistä.

Esityksestä kävi nopeasti selväksi, kuka on bändin kovin ja kokenein äijä. 30-vuotiaan yhtyeen ainoa alkuperäisjäsen ja perustaja, kitaristilaulaja Jeff Waters on lajissaan keulakuva vailla vertaa. Niin pätevästi kuin muu bändi soitantaa komppasikin, päämies oli riffiryöpyttelyssään ja eläytymisessään suvereeni ilmiö. Waters on sekä raudanluja ammattilainen että tekemisestään aidosti nauttiva ja hyväntuulinen veikko. Mukaansatempaava thrash metal teki hyvin tehtävänsä. Lavalla kävi pyörähtämässä kitaran varressa yhden kappaleen ajaksi myös Andy Sneap.

”Porometalli” on luonnehdinta, joka istuu mielestäni hyvin pohjoisen vanhan kaartin thrash metal -parroille A.R.G:lle. Bändin koohotus ei sisällä sinänsä mitään tyylilajipoikkeamia, mutta ei tällainen olemuksellisuus tartu nuoremmilta. Porukka on sekä miellyttävän perinteinen että pohjoisen karskilla tavalla oivallisesti kapinoiva. Vaikken laske bändiä vieläkään luukutuslistalleni, äijien esimerkillisestä paahdosta on annettava isoa tunnustusta. Mahtavaa, että sedät jaksaa heilua.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day2_1_Shining_05

Depressiivisen ja itsetuhoisen ruotsalaisen black metal -bändi Shiningin tekemisiä on tullut tarkkailtua vuosien aikana jo hyvän verran. Vaikka levyt tuntuvat pitävän tasonsa, lavameininki näyttäytyy vinkkeliini jatkuvasti ala-arvoisempana. Kaikki tämä ilmentyy yhtyeen epävakaisessa sielussa ja perustajassa, laulaja Niklas Kvarforthissa.

Veren sylkeminen ja läträäminen, rankka dokaaminen ja huumeiden ylistys kuuluvat toki bändin elämää vihaaviin teemoihin. Kvarforth kuitenkin heittää homman oheistoiminnan kautta liian läskiksi, joka tekee touhusta lähinnä naurettavan. Bändin lujat, suomalaisistakin ammattimiehistä – Euge Valovirrasta ja Rainer Tuomikannosta – koostuvat jäsenet veivaavat kyllä aina keikan kotiin, mutta keulahahmon överöinti laskee väistämättä livekokemusta. On kovin vaikea povata bändille Kvarforthin puolesta järin pitkää ikää.

Tutustuin Kolumbialaiseen kahden miehen black metal -projekti Inquisitioniin viime vuoden Steelfestillä. Yhtye on itselleni tämän hetken mystisimpiä ja mielenkiintoisimpia mustan metallin akteja. Suurin ihmetykseni on se, miten pelkkä kitaristivokalisti ja rumpali voivat saada näin kieroa, rikasta, pohtivaa ja täyteläistä äänikuvaa aikaiseksi – niin keikoilla kuin levyillä. Äänimaailmakin on hämmästyttävän vahva.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day2_2_Inquisision_04

Vaikkei auringonpaiste ollut ehkä sopivin osatekijä maalinaamaisen kaksikon esitykseen, veto oli voimallinen. Hienointa on se, kuinka hyvin bändi hallitsee esiintymisen ja saa kuulijansa puolelleen niin vähillä eleillä. Rumpali Incubus tykittää patteristoaan kuin kone ja pääjehu Dagon kieroilee kitarallaan hillityn tyylikkäästi ja pelkistetyn show’maisesti. Myös miehen flegmaattisesti ja saatanallisesti pulputtavat vokaalit ovat ensiluokkaisia. Laittavat ne tosin myös hymyilyttämään, koska tulkinnassa on niin paljon samaa Immortalin Abbathin kanssa. Oli miten oli, jokin pirullinen, musta koukuttavuus tässä bändissä on. Vähemmän on enemmän ja niin edelleen.

En ole ollut koskaan ruotsidoomin jättiläisen, Candemassin suurinta fanikantaa. Bändin merkittävyys huomioon ottaen sen näkeminen oli silti kiinnostanut jo pitkään. Yhtyeeltä saatiinkin varsin sujuva veto, vaikka ainoa alkuperäisjäsen Leif Edling ei ollutkaan päässyt terveyssyistä paikalle.

On ollut monia kiistoja, kuka on bändin ainoa oikea laulaja. Mielestäni väittely on tarpeeton niin kauan, kun mikin varressa on Mats Levénin kaltainen osaaja. Mieheltä taittuu aika lailla kaikki bändin laulusuorituksiin vaadittavat korkeudet. Vielä kun muu jäsenistö hoitaa tonttiaan 30-vuotisen bändin varmuudella, huonoa sanottavaa ei keksi ainakaan ei-fanipojan näkökulmasta.

Kiihkeän ruotsalaisen thrash metal -kolmikko Tyranexin livetempaisulle oli annettava jälleen suitsutusta. Tärisyttävän kova into, adrenaliini ja tekemisen meininki ovat asia, joka on vissi tämän bändin kohdalla. Eritoten kitaristilaulaja Linnea Landstedt on melkoisen hurja mimmi lavalla, joka johtaa bändiään kehuttavan asenteellisella ja osaavalla otteella. Yhtye on kaikkinensa maittavan rehellistä metallisotaa.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day2_4_Tribulation_04

Itselleni eittämättä festivaalin odotetuin vieras oli länsinaapurin Tribulation. Raa’alla death metalilla aloittanut ja sittemmin progressiivisempiin, tummempiin ja monipolvisempiin taajuuksiin siirtynyt bändi heitti hyvän, muttei aivan kattavimman keikan.

Setti oli keskittynyt eniten hiljattain julkaistuun, upeaan Children of the Night -uutuuteen. Edellislevy The Formulas of Deathiltä kuultiin myös muutama rykäisy, mutta debyyttilevy The Horror sivuutettiin täysin. Pidän bändin nykyisestä, taiteellisemmasta suunnasta ja mielestäni yhtyeen nuoret muusikot ovat aivan liian lahjakkaita keskittyäkseen yksinomaan death metaliin. Toivoisin silti, että bändi säilyttäisi juurensa myös vanhimpaan materiaaliinsa.

Mitä esiintymiseen tulee, yhtye eli ja hengitti tummaa raskasmaalailuaan varsin kiitettävästi. Pidin näkemästäni. Soundipolitiikka olisi voinut olla toki ajoittain selvemmällä tolalla, mutta asia ei olekaan sinänsä bändin vika. Suitsukkeiden katkussa heiluneet, paholaismaisiin kajaaleihin sonnustautuneet soittajat irrottelivat tavalla, joka synkälle metallibändille kuuluu. Erityisesti kitaristi Jonathan Hultén oli soittaessaan melko demonisen ja eläimellisen näköinen. Tällä sakilla on varmasti vielä paljon mielenkiintoista annettavaa.

Elokuun hämärtyvä ilta oli kääntynyt nopeasti pimeäksi, tunnelmalliseksi yöksi, ja oli aika päivän pääesiintyjän. Jos perjantai oli brittimetallin juhlaa, lauantai oli kokonaisuudessaan otanta ruotsalaista raskassarjaa. Sopivan, viimeisen niitin tälle antoi Göteborg -soundin melodisen death metallin pioneeri Dark Tranquillity.

EijaMakivuoti_Jalometalli2015_Day2_5_DarkTranquillity_07

Keikka tarjosi varman ja vakiomallisen DT-pläjäyksen. Kappaleet käsittivät riittävän monipuolisesti niin vanhaa kuin uutta, vaikka viimeisin Construct-albumi olikin pääosassa. Bändille ominaista tyylikkyyttä edustivat audiovisuaalisuus utopistisine video- ja kuvamateriaaleineen sekä laulaja Mikael Stannen karismaattinen esiintymistyyli ja -olemus. Mies muistikin kiitellä vilpittömästi ja paljon suomalaista yleisöä, faneja ja bändejä. Jo kuopattu paikallissuuruus, Sentenced, sai tilanteeseen sopivasti erityisen ylistysmaininnan.

Olin kuullut merkillistä huhua, ettei bändissä olisi enää lainkaan basistia mutta uusi naislaulaja kyllä. Kumpikaan ei pitänyt ainakaan tällä keikalla paikkaansa. Putkeen menneen keikan ainoat kauneusvirheet olivat Stannen satunnainen sanojen unohtelu ja soitinten vastaanottimien ajoittainen rätinä. Loistavaan Misery’s Crown hittilohkaisuun päättynyt veto jätti täyttyneen fiiliksen. Keikan loputtua Stanne palasi vielä lavalle tyhjentämään olutpullon ykkösellä alas. Kerrassaan hieno mies.

Keskiyön ja Jalometallin viimeisistä, lanaavista tahdeista vastasi Joensuun huputettu uhka Hooded Menace. Olin tässä kohden jo vähän turhan väsynyt visvaamaan päätäni hitaan mutta sitäkin jyräkämmän doom/death metalin tahtiin. Vain kyllähän homma kuitenkin toimi. Runttaavan jyräävät kitaravallit ja basisti-laulaja Markus Makkosen mutainen örinä jytisivät päässä ja munaskuissa. Vaikka porukan anti ei ole sellaista, jota jaksaisin kuunnella päivittäin, bändi on lajissaan ehtaa laatua. Ei paha.

Sellaiset olivat Jalometallit tällä kertaa tästä katsantokannasta. Latteasti vielä mainittakoon, että suuri osa esiintyjistä oli nautittavia ja ihmisistä siedettäviä. Palataan asiaan, kun palattavaa on – mieluiten taas Kuusisaaressa.

Klikkaa kuvaa suuremmaksi ja navigoi nuolin. Kuvat: Eija Mäkivuoti