En ollut ajellut naamaani pariin viikkoon, kun lähdin Yo-talolle kuuntelemaan, millaisia elämyksiä neljän bändin pörinäiltama tarjoaisi.
Vähän arvelutti lähteä sen näköisenä kylille, mutta perillä äkkäsin, että ratkaisu auttoikin sulautumaan joukkoon. Edellisestä parranajosta taisi olla suurimmalla osalla paikallaolleista miehistä vierähtänyt tovi.
Perjantai-ilta Overbuzzin, Huminoiden, The Fërtility Cültin ja Mother Susurruksen seurassa jätti erinomaisen fiiliksen.
Overbuzz aloitti kertakaikkisen tiukalla ja groovaavalla soitolla. Homman nimi oli ensimmäisestä riffistä lähtien selvä: nyt rokataan ilman sen kummempaa konstailua.
Nelikko ei esittänyt mitään ihmeellistä tai yllättävää, mutta painava riffittely horjumattomalla otteella riitti aivan hyvin. Harvoin olen kuullut yhden kitaran bändeissä yhtä isoa kitarasoundia, tästä pisteet.
Laulaja Rodilla on selvästi äänivaroja enemmän kuin kotitarpeiksi, mutta sävyjä ja tulkintaa hänen suoritukseensa olisi kaivannut lisää.
Oululainen Huminoita lastasi lavan täyteen pedaaleita. Ennalta täysin tuntematon bändi osoittautui häkellyttävän kovaksi. Kaveri luonnehti yhtyettä musiikillisesti harvinaisen sivistyneeksi, mikä pitää paikkansa. Tyyliskaala ulottui hentoisesta akustisesta helinästä metalliseen surinaan.
Huminoita sai aikaan hypnoottisen tunnelman kasvatteluineen ja himmailuineen. Esimerkillistä haltuunottoa. Basistilaulaja Ville Mäkisen erheetön instrumentinhallinta ja vähäeleinen karisma kannattelivat esitystä, mutta koko viisikko oli kyllä todella tasapainoinen.
En muista, koska olisin törmännyt viimeksi Jonne Ketolan kaltaiseen rumpuvirtuoosiin. Multi-instrumentalisti Matti Salo täydensi kappaleita milloin akustisella kitaralla, milloin saksofonilla.
Minä en olisi kaivannut bändin kappaleisiin laulua lainkaan, en edes sitä murinaa. Joku kehui epävireisiä stemmajollotuksia sympaattisiksi, mutta minusta ne vain leikkasivat biisien tehoa. Huikea esitys joka tapauksessa.
The Fërtility Cült on tampereen keikkalavoilla jo tuttu nimi, ja levynjulkaisukeikka antoi odottaa vahvaa, raskasta setillistä. Ikävä kyllä tällä kertaa ei ihan lähtenyt.
Suurin harmi liittyi miksaukseen. Artie Gimmlerin kitaraa ei käytännössä kuulunut koko keikan aikana lainkaan. Vaikka Kailashan bassottelua oli kiva kuunnella, esitys jäi kokonaisuutena vajaaksi.
Asiaa ei auttanut sekään, että Ill Larry pudotteli saksofonimikkiään ehtimiseen. Mies manasi sitä jossain vaiheessa itsekin.
Antti Loponen koskettimissa oli varmasti äänimaiseman puolesta tervetullut täydennys, mutta mies on kyllä olemukseltaan niin eri puusta veistetty kuin muu bändi, että hänen läsnäolonsa lähinnä hämmensi.
Parempi onni ensi kerralla. Tiedän bändin pystyvän aivan maagisiin keikkoihin. Harmi että tällä kertaa kohdalle osui heikompi veto, suurimmaksi osaksi ilman bändin omaa syytä.
Viimeksi Jex Thothia Yo:lla lämpännyt Mother Susurrus kääri ehtoon pakettiin lyijynraskaalla alaviresurinallaan. Saumatonta yhteispeliä, tarkkaa soittoa ja vankkumatonta läsnäoloa.
Tapahtuman nimen ja bändin nimen veroista musiikkia.
Hieman esityksessä oli sellaista dieselmoottorin ominaisuutta, että meininki lämpeni hitaasti. Pari biisiä meni tunnelmaa rakennellessa, ja urku aukesi kunnolla vasta puolivälin paikkeilla.
Tyylilaji on siitä vaarallinen, että laahaus käy nopeasti epäkiinnostavaksi, jos siihen ei saada rakennettua kontrasteja ja sävyjä. Mother Susurrus osoitti, että sovitusymmärrystä riittää muuhunkin kuin tuuttaukseen. Vahva esitys.
Joka bändille oli muuten askarreltu oma tausta-animaationsa. Hienoa viitseliäisyyttä.
Teksti ja kuvat: Vilho Rajala