Teksti ja kuvat: Janne Pappila
Kaikki alkoi siitä, kun isäni penetroi äitini noin 30 vuotta sitten… Mistä päästäänkin sujuvasti nykypäivään ja keskikesäiseen perjantaihin. Olympiastadionille alkaa kerääntyä pääosin tummaan pukeutuvaa porukkaa kaikista ikäluokista. Siitäkin huolimatta, että taas saadaan nauttia kiduttavan kuumasta ja kirkkaasta kesäpäivästä. Liekö tämän ilmiön vai pääesiintyjän syytä, mutta maastossa näkyy standardiksi muodostuneen kangasmerkkifarkkuliivin lisäksi luvattoman paljon aivan liian lyhyitä farkkushortseja. Pääosin vieläpä miesten päällä.
Tästä ja sisäänpääsyn myöhästymisestä huolimatta tunnelma on huipussaan. Viime aikoina Helsingissä on osattu järjestää erittäin kelvollisia musatapahtumia, ja tällä kertaa Stadikan parkkipaikka muistuttaa jo minifestaria paitakojuineen ja muine viihdykkeineen. Eri puolilta kenttää kuuluu randomaalisia ”MAIDEN! ÖRRRRRR!” -huudahduksia. Musakaupan bussi huudattaa illan pääesiintyjän ja myös vierailevan tähden Alice Cooperin vanhempaa tuotantoa. Olutalue viilentää päivänvarjoineen ja antimineen mukavasti. Paskemminkin on heinäkuun 8:tta tullut vietettyä.
Yhtäkkiä kello onkin about 20.30 ja pääesiintyjän määrä aloittaa. Äänentoistosta kajahtavat käyntiin ensitahdit UFOn Doctor Doctor -klassikosta. Kyseessä on tietysti Iron Maidenin tulkinta, joka toimii kuin tauti! Jengi on aivan pähkinöinä jo tässä vaiheessa – pian suomalaisyleisön odotus palkitaan 23. kerran.
Varsinaisena introna toimii uuden levynkin aloittava progempi pläjäys, Satellite 15 videoruutujen välityksellä. Ja kuten myös levyllä, tätä seuraa Final Frontier, jolloin ukot pamahtavat lavalle kukin omalta taholtaan. Energiaa riittää ja yleisö kiittää! Vietetty välipäivä näkyy lavalla ja akkuja on saatu ladattua.
Ei voi kuin ihmetellä, millainen valtava kontakti yleisön ja bändin välillä on! Steve Harris tuntuu käyvän ”ilmalaulamassa” ja soittamassa bassollaan pienen pätkän jokaiselle eturivin Maiden-perheenjäsenelle. Muutenkin jo 36 vuotta kasassa olleen bändin pomo hallitsee koko 35 000 -päistä stadionia juuri sillä auktoriteetilla, joka maailman suurimpiin lukeutuvalle bändille kuuluukin. Bruce Dickinson ravaa mikrofoninsa kanssa pitkin lavasteita kuin duracellpupu, ja kitaristit Dave Murray, Adrian Smith ja Janick Gers tekevät sitä minkä parhaiten osaavat.
Homma jatkuu uudemmalla matskulla vielä yhden biisin, El Doradon, verran. Joka ikinen fani lähtee liikkeelle, joko omatoimisesti tai muiden liikehdinnän johdosta, viimeistään 2 Minutes to Midnightin intron kitarariffin voimasta. Tämän kasarikulta-ajan muistutuksen jälkeen palataan uuden levyn materiaaliin ja biisiin The Talisman. Yhdeksänminuuttisen eepoksen reippaiden instrumentaaliosuuksien aikana Brucekin ehtii käydä lepäilemässä.
Sitten onkin aika päivän ensimmäisen välispiikin. Jaksetaan kummastella Suomessa iltamyöhään paistavaa aurinkoa. Siirrytään siihen, miten 2010 Sonispheressä ei ollut varsinaisesti keli kohillaan, ja yleisö saa valtavaa kiitosta siitä, että jäi paikan päälle luonnonvoimista huolimatta. Vähän kehnosti onnistuu pelottelu, että kyseessä olisi viimeinen Iron Maiden -levy ja -kiertue. Mutta mukavahan se on bändiltä itseltään kuulla, että loppua ei todellakaan ole näkyvissä.
Seuraavana biisinä on uuden levyn hieman rauhallisempi Coming Home. Taitaa olla taktinen veto, että saavat soittajatkin vähän haukata happea. Sitähän ei käy kieltäminen, että sedät ovat jo vanhoja ja kroppa ei pelaa tahdonvoimasta huolimatta samalla tahdilla kuin muinoin. Dickinson hoitaa kuitenkin tonttinsa maininnan arvoisesti, niin liikkeen kuin laulun puolesta. Iän myötä äänihuuletkin vaurioituvat, mutta vielä mennään kovaa ja korkealta täysin vaivattomasti. Lievistä lauluäänentoistoteknisistä ongelmista huolimatta.
Rauhallisempaa musiikillista osastoa jatketaan vielä puolikkaan verran kappaleesta Dance of Death, mutta kun Gersin folkahtava kitarariffi lähtee käyntiin, koko stadion räjähtää mukaan pomppien ja laulaen. Myös bändi löytää aivan uuden vaihteen, ja nyt mennään taas täysillä.
Kun aplodit saadaan laantumaan riittävästi, yleisön kuvaannolliset inkkarit pudotetaan lopullisesti kanootista; The Trooper siivittää fanit ja bändin silmittömään hurmokseen. NYT ON MAIDEN LAVALLA! Ei voi kuin ihmetellä, miten bändi itsekin jaksaa olla niin innoissaan vuosikymmeniä toistetusta materiaalistaan. Hurmos jatkuu vielä, vaikkakin karvan verran lievempänä Wicker Man -kappaleen ajan.
Tätä seuraa illan toinen välispiikki, jossa skabaillaan vähän yleisön eri puolten välillä, kauhistellaan Japanin järistystä ja kiitellään, miten Maidenillekin on tullut ympäri maailmaa viestejä ja tarinoita aiheen tiimoilta. Parin mutkan kautta myös jedit saavat oman mainintansa rauhanomaisuutensa, oikeudenmukaisuutensa ja sen ansiosta, että kyseessä on ainut uskonto, jota kukaan ei vihaa. ”Ei ole mitään väliä, minkä värinen, rotuinen tai uskontoinen olet, eikä myöskään sillä, millä planeetalla asut, koska me olemme kaikki veriveljiä.” Seuraava biisi siis Brave New World -levyn Blood Brothers.
Veriveljeyden jälkeen palataan uudelle levylle ja laitetaan käyntiin levyn päättävä, allekirjoittaneen mielestä jopa Fear of the Dark -klassikon ainekset omaava Where the Wild Wind Blows. Koska kyseinen raita on sekin astetta rauhallisempi, on taas aika heittää löylyä kiukaalle, ja sitähän saadaan soittamalla The Evil that Men Do. Tämän vuoden 1988 Maiden-vakion aikana itse Eddiekin astelee lavalle modernissa ulkomuodossaan. Tällä kertaa kaveri nappaa kitaran kouraan ja vetää parit showriffit herrojen seurassa.
Loppukeikka mennäänkin sitten täysin tutulla reseptillä eli vanhojen hittien voimalla. Fear of the Dark aloittaa legendaarisine yleisönhuudatusalkuineen, jota seuraa Iron Maiden hulppean koko lavan mittaisen, vilkkuvasilmäisen Eddie-rintakuvan noustessa rumpukorokkeen takaa. Kyseisen vedon jälkeen kuullaan muodolliset kiitokset ja sanotaan, että nähdään taas.
Eihän homma tähän voi jäädä, ja encorea ei tarvitsekaan odottaa kovinkaan kauan, kun käyntiin lähtee The Number of the Beastin alkuspiikki. Pedonluvun perään starttaa Hallowed be Thy Name, jonka puolivälin jälkeisen mäiskeen aikana saavutetaan keikan kliimaksi. Dickinson huutaa: ”Scream for me Helsinki!” Ja yleisö vastaa täydellä voimalla kuin hypnotisoituna. Viimeisenä biisinä kuullaan Running Free, jonka aikana esitellään orkesterin jäsenet. Niin kuin he mitään esittelyjä kaipaisivat…
Lopuksi tulevat ne oikeat kiitokset yleisölle ja lupaukset jälleennäkemisestä noin vuoden päästä. Tai no, ehkä puolentoista vuoden päästä. Yksitellen bändiläiset katoavat lavasteisiin, ja koko keikan jemmassa tolkuttoman rumpuarsenaalinsa takana ollut Nicko McBrain jää viimeisenä heittelemään yleisölle kapuloitaan ja rannenauhojaan. Aurinkokin on sopivasti laskenut ja kansa alkaa poistua omiin rientoihinsa.
Lipunhinnoista voi taistella vaikka maailman tappiin asti, mutta kyllä tälläkin kertaa jäi palveltu olo. Kiitos.