Teksti ja kuvat: Mikko Hakkarainen www.metaltown.se
Perjantai
– Ei se ihan vieressä ole, vaan varmaan parikymmentä minuuttia pitää ajaa, toteaa taksiseurueeseemme sattunut Pagan Rites -orkesterin Desekrator eli tuttavallisemmin Simon.
– Toissa vuonna festari oli vielä kaupungin keskustassa satamassa, hienolla paikalla sillan kupeessa. Metelistä tuli kuulemma valituksia.
2004 ensimmäistä kertaa järjestetty Metaltown-festivaali ei tosiaan tätä nykyä ihan vastaa nimen antamaa lupausta. Kun paikkakunnan mukaan nimetään kokonainen genre, Göteborg toki jos jokin on todellinen metallikaupunki, mutta nyt festivaali sijaitsee keskellä peltoa Göteborg Galopp –laukkaradan alueella parinkymmenen kilometrin päässä urbaanista keskustasta. Tässä myös syy taksireissuun, ilmaisbussijonot olivat nimittäin melkoiset perjantaina alkuiltapäivästä paikalle ehdittyämme.
Metaltownin yleismeno on suomalaiselle tuttu: samat telttailumestat, krääsä- ja kebabkojut sekä valitettavasti myös kaljakarsinat, Ruotsin häppälaki kun ei ole meikäläistä sallivampi. Harvinaisempaa sen sijaan on jonojen vähyys tai suorastaan olemattomuus, oli sitä menovettä sitten ostamassa tai poistamassa. Tästäpä mallia erityisesti surkuhupaisalle Jonos- ei kun siis Sonispherelle.
Taiteellinen tarjonta ei kalpene vaikkapa Tuskan rinnalla: Bathorya kunnioittaen nimettyjen Blood-, Fire- ja Death-lavojen sekä ruotsalaisen alan median sponssaaman Close-Up-stagen esiintyjäkaarti on sen verran tasokas ja monipuolinen, että päällekkäisyyksiltä on mahdoton välttyä. Muutenkin on vaikea ehtiä kaikkeen kiintoisaan. Elämä on valintoja, niin myös festivaalielämä.
Kyuss Lives! olisi ilman muuta kuulunut valintoihin, muttemme valitettavasti ehtineet todistamaan junttaustansa kuin ainoastaan parin viimeisen biisin ajan. Vaadimmekin kokoonpanolta pikaista uutta visiittiä Suomeen, vanhan liiton stoner-/desertmättöä ei tule näinä päivinä liikaa vastaan. Saapumistamme edeltävistä ryhmistä Trivium sai kuuleman mukaan suurimman suosion ja ainakin kolme pittiä pyörimään.
Machine Headin äskettäinen Helsingin-veto tuntui Kalasataman orastavassa viimassa lähinnä pitkästyttävältä, eikä meno Metaltownissa ollut aluksi sen pirteämpää. Sika kuitenkin paransi juoksuaan pienemmän mutta kovasti innostuneen yleisön edessä. Ruotsalaiset tuntuvat tykkäävän ihan suomalaisten lailla siitä, että juoppoilukykyämme kehutaan oivalliseksi. Skål på den saken.
Heritageen tympääntyneille Opeth-faneille ilouutinen: huhut Mikael Åkerfeldtin örinättömyydestä ovat perusteettomia. Keikka alkoi uudella tuotannolla, mutta esimerkiksi Grand Conjuration ja Deliverance esitettiin aivan samalla intensiteetillä kuin ennenkin. Odotetun hilpeissä välipuheissa muun muassa muisteltiin 22 vuotta kasassa olleen bändin vaiheita ja kunnioitettiin Ronnie James Dioa. Åkerfeldt kertoi ylpeänä saaneensa nappulana kerran jalkapalloansioistaan palkinnoksi laatikollisen banaanijätskiä. Hän myös pyysi yleisöä headbangaamaan täysin äänettä – ja onnistui! Hiukset vain piiskoivat ilmaa, tunnelmallista kerta kaikkiaan.
Kevyempään sekä silmämääräisesti arvioituna myös reippaasti nuorempaan makuun tarjolla oli Within Temptationia. Sharon den Adelia on kieltämättä vaikea pitää erityisen vastenmielisenä, mutta musiikillisesti bändi on kyllä aina edustanut jonkinlaista köyhän naisen Nightwishiä. Lamb Of God sen sijaan on onnistunut kehittymään köyhän miehen Panterasta varsinaiseksi katujyräksi. Walk With Me in Hell sai aikaan ensimmäisen päivän siihen mennessä kovimmat huutomyrskyt ja hiuslingot.
Ikävimpiä päällekkäisyyksiä olivat Hypocrisyn ja Vaderin samanaikaiset vedot vierekkäisissä teltoissa. Peter Tägtgrenillä oli Pain-keikkakin vielä aikaisin lauantaina edessä, mutta yhtään hän ei kyllä säästellyt. Hypocrisyn esitys oli perjantain aggressiivisimpia ja tehokkaimpia. Vader ei tosin juuri jäänyt peetteriä pahemmaksi, vaan teltassa oli ahdasta ja hikistä kuin saunassa.
Kotikenttäedusta nauttinut In Flames oli sijoitettu perjantain pääesiintyjäksi, mitä tosin tuntuivat kritisoivan etenkin kaupallisempaan materiaaliin pettyneet kanssafestaajat. Valtavien valoscreenien edessä liivissä ja kauluspaidassa keikan alun itseksensä syntikkasäkätyksessä keekoillut Anders Fridén toi kieltämättä mieleen jotain depechemode-tyyppistä eikä suinkaan menestynyttä raskasmetallibändiä festivaalia huipentamassa. Kun tähän lisättiin vielä samoihin aikoihin alkanut kaatosade ja kaupunkiin palaamisen hankaluus, poistumiskynnys ylittyi.
Lauantai
Lauantain ensimmäisenä tavoitteena oli ehtiä ihmettelemään Skitargin pelleilyä. Huumorimusiikki on vaikea laji, eikä se välttämättä toimi, vaikka kuinka lavalla jättidildojen seassa urpoiltaisiin. Krapulaiseen/nousupöhnäiseen svedukansaan meno tuntui kuitenkin uppoavan kuin jenkkityyppinen core-soitanta nuorisoon, mistä puolestaan Adept antoi päälavalla näytteen. Candlemassin vanhakantaisempi puserruskin veti mukavasti puoleensa kaikenikäistä kansaa.
Sitten vinkki suomalaisille festarijärjestäjille! Ottakaa standup-esiintyjiä messiin, toimii metallikekkereissä kuin perheleka Sheriffiä – ainakin jos jutut ovat yhtä härskejä, rima matalalla ja vauhti hurjana kuin torontolaisella Jason Rousella, joka räkätytti kansaa siihen malliin, että harvoin näkee. Myöhemmin päivällä jutellessamme Mr. Rouse kertoi käyneensä Suomessakin jokusen kerran ja itse asiassa suunnitelleensa Pekka Jalavan (RIP) kanssa yhteistä proggista, joka valitettavista syistä ei koskaan toteutunut.
Kun Anthrax astuu lavalle, sillä on tapana nuorruttaa vanhoja ja suorruttaa koukkuselkiä. Niska kieltämättä kipeytyi ainakin tällä 80-luvun nuorella ilotulituksessa: Caught in a Mosh, Indians, I am the Law ja niin edelleen. Black Sabbath -cover Neon Knights oli ideana hyvä, muttei kantanut ihan loppuun asti. Fistful of Metalin eli ensimmäisen levyn ensimmäinen biisi Death Rider taas oli hauska muutenkin kuin kuriositeettina. Kyllä siitä vaan tulee hyvälle tuulelle, kun lapsuuden sankarit ovat yhä voimissaan.
Mastodonin pauhua ja Gojiran energisyyttä olisi tehnyt mieli todistaa täysipainoisemminkin, mutta valitettavasti lauantain pahin päällekkäisyys osui juuri heihin. Lavalta toiselle juoksennellessa tuli myös kiroiltua epäloogisesti myönnettyjä kulkuoikeuksia, kun edes fotopassilla ei saanut oikaista suorinta reittiä. Tilanne vaati hengähdystaukoa.
On parhautta, on ylivoimaa ja sitten on Slayer. Vähäiset vastoinkäymiset kaikkosivat päästä saman tien, kun South of Heavenin introriffi ryhtyi ämyreistä raikaamaan. Nyt kuunnellaan Tomppaa, Kerryä, Davea ja yhä toipilaana olevan Jeffin sijasta Exoduksesta lainassa olevaa Garyä! Vanhojen herrojen hittikimaraan kuuluivat tällä kertaa muun muassa ikivihreät War Ensemble, Die by the Sword, Mandatory Suicide, Jesus Saves, Seasons in the Abyss, Hell Awaits, Postmortem, Angel of Death, Dead Skin Mask ja – tietenkin – Raining Blood. Jokaisen metallitietoisen ihmisen pitäisi kokea ainakin tämä viimeksi mainittu edes kerran elämässään festariversiona kuulaassa kesäyössä ystävien ympäröimänä. Peräti katarttista. Livet är härligt, tack och adjö.