Teksti: Vilho Rajala Kuvat: Mikko Pylkkö
Ihmisten juhlan vetovoima on kesästä toiseen niin kova, että sinne tulee mentyä melkein bändeistä välittämättä. Tänä vuonna Seinäjoella tarjoiltiin kaiken maailman konehumpan ja Dannyn seassa sen verran maukas paketti raskaampaa kamaa, että Inferno katsoi parhaaksi mennä paikan päälle jälleen kerran.
Ensimmäinen havainto oli, että onpa täällä väljää. Vaikutelma ei siitä hälventynyt kolmipäiväisen bakkanaalin aikana lainkaan. Poissa olivat jonot ja tungos. Mikäs siinä toisaalta, viihtyisämpää se vain oli, mutta toivottavasti festariorganisaatio ei nyt ihan hirveästi ottanut tästä takkiinsa. Järjestelyistä jälleen kolmensadankuudenkymmenen asteen kiitos Selmulle. Näillä juhlilla hommat toimivat.
Perjantai
Reportterinne astellessa alueelle saarilavalla tilitti Herra Ylppö & Ihmiset. Ylppö oli oma dekadentin romantiikan kuorruttama itsensä ja bändi hyvässä iskussa. Nyt vasta tajusin, että perhana siellähän on bassossa nykyään Janne Joutsenniemi. Keikkailu vissiin maistuu hemmolle edelleen, vaikkei bändielämä muuten maistuisi.
Peukku ylös Ylpölle ja kohti päälavaa, jossa Amorphis latasi totutulla karismallaan. Bändi on niin lukemattomien festarikeikkojen marinoima, että aika tasan tarkkaan tietää mitä saa. Ensiluokkaista osaamista on hieno seurata. Joutsenen aikaista materiaalia maustettiin vanhemmilla biiseillä, joista Vulgar Necrolatry toimi nyt erityisen komeasti.
Ihan koko Amo-keikkaa ei voinut katsella, sillä Rumba-lavalla mellasti samaan aikaan Jyväskylän punk-sensaatio Räjäyttäjät. Laulaja Rapa mekkaloi tietenkin ilman housuja, mutta se ei menoa haitannut lainkaan. Jytämenoa ammuttiin lavalta kovalla antaumuksella ja raivolla. Soundikin oli asiaankuuluvan puuroinen. Kyllä tätä pitää arvostaa!
Seuraavaksi haarukkaan osui niin ikään Rumba-lavalla operoinut ja jyväskyläläinen Ghost Brigade. Ja nyt täytyy sanoa, että johan jumalauta toimi! Olen bändin keikkoja toki aiemminkin nähnyt, mutta jotkut ylimääräiset reseptorit olivat nyt niin herkkinä, että tunnelmointia ja riffimöyryä täydellisen tyylitajuisesti yhdistelevä ryhmä teki erittäin syvän vaikutuksen. Manne Ikosen lavahahmo on kaikessa vähäeleisyydessään käsittämättömän karismaattinen, eikä muukaan bändi Wille Naukkarisen johdolla kauaksi jää. Fantastinen esitys.
Päälavalle nousi sitten perjantain suurin nimi Nightwish. Melkoinen sirkus sieltä tuli, kuten odottaa sopikin. En voi väittää, että bändin musiikki olisi erityisen lähellä sydäntäni, mutta väkisin tällainen show saa hyvälle päälle. Kun Tuomas Holopaista katselee urkujensa takana, on pakko uskoa… johonkin. Hittiputki sai myös vakuuttuneeksi siitä, että tässä ollaan tekemisissä poikkeuksellisen melodiatajun kanssa. Imaginaerum-leffaa odotellessa.
Ja vielä saarilavalle, jossa Jesse Hughes viiksineen nousi stimuloimaan humalaisen festarikansan paritteluhaluja. Mies on kuin mikäkin hyvän meiningin saarnamies, mutta Eagles of Death Metalin biisit ovat harmillisen epätasaisia.
Välillä tulee silkkaa timanttia, välillä taas mitäänsanomatonta vääntöä. Tämän puutteen Hughes tosin kompensoi sillä kuuluisalla läsnäololla. Vaikea näin helvetin hauskaa bändiä on oikeasti haukkua.
Lauantai
Seinäjoen leirintäalueella on vuodesta toiseen niin perkeleen viihtyisää, että otti iltaseitsemään ennen kuin pääsin taas festarialueelle. Rise Against oli yleisen vaikutelman mukaan suurin piirtein festarin odotetuin esiintyjä, ja päälavan kenttä olikin yllättävän täynnä.
Mutta ei se nyt oikein koskettanut. Periaatteessa tällainen tosikkopunk voisi toimia oikein hyvin ja energiaa oli yllin kyllin, mutta nihkeä ja vähän liian sisäsiisti olo siitä jäi. Paha kyllä.
Seuraavaksi oli koko festivaalin kenties kiinnostavin esitys, nimittäin Kyuss Lives! Bändi on ollut otsikoissa sen tähden, että Scott Reeder ja Josh Homme ovat haastaneet porukan oikeuteen ilmeisesti nimen käyttöön liittyvistä asioista. Olisiko niin, että nykyään kaikille muusikoille leivän pöytään tuova merchandise-myynti olisi tässä se kova ydin?
Keikka kärsi soundiongelmista oudolla tavalla, koska välillä toimi todella hyvin ja välillä taas ei yhtään. Anyway, silloin kun toimi, kuulosti juuri siltä kuin pitikin. John Garcia on hieman pöhöttynyt 1990-luvun päivistä (yllätys), mutta ääni on ihan hyvin tallella. Huomattavasti nuorekkaampi Brant Bjork oli settinsä takana kuin mikä lie neo-hippi.
Koko keikan ajan oli pieni kysymysmerkki, että onko tämä nyt jotenkin väsähtänyt kuvio vai ei. Mutta ne biisit, ne biisit! Voi perseen suti, että Kyuss oli kovimmillaan kova bändi. Henki meinasi lähteä jossain One Inch Manissa tai Green Machinessa.
Sen verran piti hypätä metalligenrestä ulos että käväisin katsomassa Ristoa Rumba-lavalla. Ylihärsilällä on esiintyessään kieltämättä harvinaisen kova fokus. Harvoin näkee artistia, joka on yhtä vilpittömästi lavalla juuri siinä hetkessä, nyt. Kaikkine assosiaatioineen, outouksineen, kaikkine ristiriitoineen ja rivouksineen juuri nyt tässä. Arvostan.
Sitten vähän Stam1naa saarilavalla. Bändihän toimittaa aina, tällä kertaa yllään maaseutuhenkiset vetimet ja Hyrdellä kaupanpäällisiksi vahvahko silmämeikki. Jostakin syystä Kyuss Lives!in keikalla alkaneet saarilavan soundiongelmat eivät Stam1nallakaan vielä hälvenneet. Harmitti, kun kaikki ei erottunut niin hyvin kuin voisi. Silti, kiitos Lemi taas kerran.
Tämän jälkeen tein kardinaalimunauksen enkä mennyt katsomaan Saraa Rumba-lavalle. Saatanan saatanan saatana.
Pyöriskelin aikani ihmettelemässä PMMP:n kohellusta, kunnes viihtyisä leirintäalue kutsui jälleen.
Sunnuntai
Provinssin päätöspäivänä ei enää tullut tsekattua kuin kolme artistia. Kun ei se Danny nyt oikein kiinnostanut. Hebosagil kyllä olisi kiinnostanut, mutta kello yksi sunnuntaina ja sitä rataa. Ei näemmä onnistunut.
Viisikymppisiään viettänyt Michael Monroe osoitti olevansa edelleen ensiluokkaisessa vedossa. Vaikka en ole luvalla sanoen koskaan perustanut Hanoi Rocksista tai Monroen soolomateriaalista pätkääkään, ei tätä miestä voi olla kunnioittamatta. Kyllä tässä vissiin on itselläkin ihan hyvä siivu tehokasta peliaikaa jäljellä, jos 50-vuotiaana lähtee rock’n’roll tuohon malliin.
Mastodonin keikan alku viivästyi puoli tuntia, koska lento oli myöhässä. Kun bändi lopulta nousi saarilavalle, kaikki oli hyvin. Ihan samanlaiseen fantastiseen tykitykseen ei tietenkään ylletty kuin alkuvuodesta Pakkahuoneella, mutta kyllä tämä bändi on helvetin kova.
Edelleen huvittaa, miten Mastodon-yleisöä viehättävät paitsi kiharaiset riffit, myös ruutupaidat ja paksusankaiset silmälasit ja korvareikälaajennukset. Mutta mikäs siinä!
Sitten Slayer. Settiä jouduttiin Mastodonin myöhästymisen takia lyhentämään, muttei se miksikään tyngäksi jäänyt. Yleisöä oli kyllä sunnuntain viimeiseksi bändiksi todella, todella vähän jos vertaa vaikkapa viime vuoden System of a Down -tungokseen tai varsinkin vuoden 2008 Foo Fightersiin. Mutta onhan se nyt selvää, että tämä bändi on marginaalissa, olkoon metalligenressä millainen jättiläinen tahansa.
Ensimmäiseksi täytyy sanoa, että Dave Lombardolla on nykyään aivan tolkuttoman tyylikäs Ludwigin Vistalite-setti. Ja Lombardo on edelleen rumpali, joka on ymmärtänyt rumpujensoitosta jotain paljon enemmän oikein kuin ehkä kukaan muu.
Exodusin Gary Holt tuurasi hämähäkinpuremasta toipuvaa Jeff Hannemania erittäin tyylikkäästi. Mies jätti suosiolla suuremman roolin Kerry Kingille ja hoiti ruutunsa kuten varamies parhaimmillaan hommat hoitaa.
Tom Arayan ääni tuntui olevan paremmassa kuosissa kuin vähään aikaan. Vai eikö mies vain tällä kertaa säästellyt? Joka tapauksessa tarvittava käskevyys saavutettiin.
Altar of Sacrifice oli settilistan mieluisin pala, muuten bändi liikkui varsin ilmeisillä tai tutuilla linjoilla. Taisi olla yhdeksäs kerta kaiken kaikkiaan kun tätä herkkua näin, mutta siinä ei ole yhtään kertaa liikaa. Kuten ei ole kahdessatoista Provinssissakaan.