Pimeän festivaali veti Yo-talon komeasti täyteen. Vaikka tämän sortin bändeistä puhutaan aina maanalaisina ja marginaalisina, tässä oli osoitus siitä, että kuulijakuntaa kyllä riittää, kun laatu on kohdallaan.
On tietenkin selvää, että pääesiintyjä Impaled Nazarene oli illan suurin vetonaula. Bändin edellinen Tampereen-visiitti oli tätä ennen 13.12.2003 Pakkahuoneella, joten odoteltu on. Kaikkiaan tämä oli ilmeisesti vasta bändin kolmas keikka tässä kaupungissa.
Ennen pääaktia kuultiin kolmea muuta bändiä. Desolator, Flame ja Baptism edustavat kukin omannäköistään laitaa black metalista. Täytyy tässä vaiheessa huomauttaa, että meikäläinen ei suinkaan liiku tässä genressä kuin kala vedessä, joten illan anti kiinnosti lähinnä henkilökohtaisen kokemusmaailman laajentamisen vuoksi.
Desolator avasi rähinän suoraviivaisella ja kaoottisella tuuttauksella, josta jäi mieleen ainakin vuosisadan tihein bassosärö. Esitys oli taatusti illan rupisin. Pienimuotoinen Spinal Tap -hetki koettiin, kun basisti Bestial Slaughter kadotti plektransa, eikä huomannut, kun joku ystävällinen sielu pitkään yritti tarjota hänelle uutta tilalle. No, syntyi sitä surinaa näemmä sorminkin.
Helsinkiläistrio (ei siis se samanniminen amerikkalainen versio, vaikka joku oli näinkin luullut) saatteli kaikesta huolimatta yleisön oikeanlaiseen tunnelmaan. Pimeän festivaalilla ei herkistellä vaan rienataan ja räyhätään. Pystyssä vuoroin pirunsarvet, vuoroin keskisormet.
Flame veti aivan eri kaliiperin esityksen. Tosin alussa sekin koki oman Spinal Tap -hetkensä, kun intronauha piti soittaa kahteen kertaan.
Kun setti viimein käynnistyi, peli kävi nopeasti selväksi. Bändi ripotteli tanakan riffittelyn ja verevän kaahauksen sekaan komeita, jylhiä sävyjä ja koukkuja. Nahka nousi kananlihalle moneen kertaan.
Raskasta, raakaa ja vihaista, helvetti, mitä muuta voi hyvältä metallimusiikilta vaatia. Kun tällaiseen biisintekotaitoon yhdistyy tiukka ja tarkka, hyökkäävä soitto, yhtälö on kaikin puolin kunnossa. Todella kova veto Flamelta.
Baptismin keikka oli ainakin tämän vastaanottajan aistimissa niin puhdasveristä black metalia kuin olla voi. Esitys oli viiltävän ilkeä, seremoniallinen ja teatraalinen vierailijoineen kaikkineen.
Bändi loihti hetkittäin hypnoottisen ja rikkumattoman äänivallin, joka kylmetti Yo-talon salin ulkoilman pikkupakkasta huomattavasti jäisempiin lukemiin. Tässäkin bändissä soitto palveli tarkoitusta parhaalla mahdollisella tavalla. Ei kömpelyyttä, ei kommelluksia, vain hallintaa. Saatanan hallintaa.
Kunnes sitten oli aika päästää Impaled Nazarene lauteille. Hiljattain erinomaisen Road to the Octagon -levyn julkaissut 20-vuotias veteraani lunasti odotukset komeasti.
Vaikka tässä tuli muitakin kehuttua, IN veti kaikkien aikojen kolmannella Tampereen-keikallaan niin vihaisen, vittumaisen ja rujon setin, että se jätti muut varjoonsa. Alun kitaraongelmatkin jotenkin sopivat kuvioon, sillä tietty arvaamattomuus kuuluu tähän bändiin.
Sluti666 on yksinkertaisesti vakuuttava lavahahmo. Mies saa puserrettua itsestään välillä niin epäinhimillistä ääntä, että on hankala käsittää, mistä se tulee. Ei muutakaan bändiä ole syytä moittia. Kun esimerkiksi Kuolema kaikille starttasi asiaankuuluvan avautumisspiikin jälkeen, oli intensiteetti jotain ihan käsittämätöntä.
Näin raivokkaasti ja julmasti voi hyökätä vain Impaled Nazarene.
Bändi antoi tamperelaisyleisölle täysipitkän, unohtumattoman ja helvetin vihaisen show’n. Täysi tupa oli haltioissaan. Kunpa seuraavaa kertaa ei tarvitsisi taas odotella seitsemää vuotta.
Tuli siinä mieleen, pystyyköhän mikään muu bändi samaan? On vain yksi Impaled Nazarene.
Vaikkei musiikinlaji ehkä ominta aluettani olekaan, nautin The Darkness Festivalin annista täysin palkein. On annettava tapahtuman järjestäjille täysi tunnustus ja kiitos.
Teksti ja kuvat: Vilho Rajala