Teksti ja kuvat: Mikko Kuronen
Raskaammanpuoleisen rockin suurimpiin lasihäkkeihin vangituista dinosauriinluista Thin Lizzy on se, josta halutaan kenties kiihkeimmin naputtaa esiin onttoja kohtia. Milloin yhtyettä torpataan puolihuolimattomien pubirockinrenkuttajien karsinaan, milloin morkataan hippiprogesta, kantrista ja folkista ammentaneen varhaistuotannon sekavaa väljyyttä. Jopa yhtyeen arvo tuplakitaraharmonioiden popularisoijana asetetaan epäilyksen alle, olivathan saman kahden kitaran yhteispelin Lizzyn kaksinaistumisvaiheessa vuonna 1974 tajunneet jo mm. Lynyrd Skynyrd ja Wishbone Ash. Thin Lizzy ei ole tarpeeksi raskas eikä edes tarpeeksi rock, sanovat. Siitä useimmat aikalaiset ja myöhäisherännäiset ovat sentään samaa mieltä, että livenä yhtye oli ja on tehty harvinaisen kovasta aineksesta.
Nosturin hehkuvaan lauantai-iltaan neljäkymmentäkaksi vuotta sitten perustettu orkesteri saapui jälleen meille suomalaisille uudessa kokoonpanossa. Viimeisen viidentoista vuoden ”postuumivaiheensa” monimutkaisen piirileikin jälkeen ollaan päädytty muotoon, jossa puolet miehistöstä on kultakauden (1974-1983) Lizzyn ytimestä, puolet muilta raskaan rockin kaapinpäällisiltä valunutta ”tuoreempaa” verta. Ja kaikella kunnioituksella: vaikka Ricky Warwick (The Almighty), Richard Fortus (Guns n’ Roses) ja Marco Mendoza (Whitesnake) tekijämiehiä ovatkin, jos kolmikosta Scott Gorham-Darren Wharton-Brian Downey joku putoaisi pois, alkaisi herjapukareiden nyky-Lizzyn päälle sädettämä coverbändin leima ajankohtaistua kohtuullisen akuutilla sykkeellä.
Kuulijan kannalta rivistöharventumisista ikävin on Thin Lizzyn uudelleenlämmittelyn An Evening of Thin Lizzy -konserteilla käynnistäneen jenkkikitaristi John Sykesin kyltääntyminen orkesterin touhuihin. Ero on johtanut siihen, että tämänhetkinen Thin Lizzy ei reprodusoi Sykesin voimakkaimman soundijäljen, kitkerän, kiivaan ja klassisen hienon Thunder and Lightning -levyn (1983) kappaleita.
Kävi siis niin kuin oikeassa elämässä: kun Tampereelta taittoi matkaa kohti pääkaupunkia, vielä Hämeenlinnan kulmilla lasiin rämisi rakeita ja korvakäytävissä kävi ukkosen ääniä, mutta pääkaupunkiin saapuessa aurinko hyväili jo paahtavassa ilmanalassa.
Samaa aurinkoa oli bändinkin soitossa yllin kyllin. Huhut Lizzyn kovasta keikkaterästä eivät olleet millään muotoa liioiteltuja. Hyviä tapojaan noudattaen Are You Readylla startannut ja Waiting for an Alibin kautta Jailbreakiin koukannut keikka toi kuusipäisen läsnäolevaksi tavalla, joka ei ollut maailman painostavin mutta napakan energinen ja rullaava kuitenkin. Nykyinen TL ei ehkä halua olla nuijivan metallinen vaan lämpimän vanhankantaisesti hard rock – niin kuin silloin joskus, Gorhamin ja ikuisen legendan Phil Lynottin suosikkisävelmien siivittämänä – mutta tämän ei pitäisi olla ongelma ainakaan rockin historiaa vähän Lynottin kuolinvuotta pidemmälle opiskelleille.
Yksi keikan onnistumisen kynnyskohtia oli tietysti, miten uusi solisti Warwick tulisi selviytymään ruudustaan. Mielestäni hän onnistui oikein hyvin. Warwick tulkitsi biisit omalle äänelleen sopivan rouheasti, ilman tarvetta jäljitellä irlantilais-brasilialaisen rockromantikon tumman sielukasta hyrinää, otti yleisönsä, veti kitararaitansa kunnialla ja selviytyi vaikeasta vertailutilanteesta kuten vain rockin aikamiesammattilainen kykenee – ymmärtämällä omat vahvuutensa ja heittäytymällä rennosti tilanteeseen.
Vapautumisen tunnelmaan pohjannutta settilistan alkukavalkadia tuki Anything You Want to Do, joka vaihtui lennossa Lynott-vainaan harvinaisen kyynisessä valossa esittävään Don’t Believe a Wordiin. Jälkimmäisen soolot olivat täydellisesti G n’ R -mies Fortusin heiniä. Punaisen kauluspaitansa keikan keskivaiheilla mäkeen laittanut, ikäisekseen (45 vuotta) skarpilta emotähdeltä näyttänyt soittaja tuntui muutenkin olevan se, joka intoili esiintymisestä vahvimmin, vaikka Axl Rosen poppoosta tulevalta pyykkilautavatsalta olisi ihan hyvin voinut muutakin odottaa. Whartonin osin laulamaan Still in Love with Youhun Fortus viskoi jo niin huikaisevan ylenpalttiset ja teatraaliset soolorevittelyt, että perusbluespala nousi heittämällä uusiin sfääreihin. Vertailussa amerikkalaislukion filosofian opettajalta ulkomuodoltaan vaikuttanut, tyylitietoisen vähäeleisesti soittanut Gorham jäi sooloineen kalvakaksi kakkoseksi. Kauniistipa kitaristien soolotaistelut kappaleen lopussa kuitenkin yhtyivät dialogiin. Gorhamille on aina kakkosviulistin paikka istunut, ja kaikesta päätellen näin on hyvä tässäkin kokoonpanossa. Yleisö tiesi kuitenkin ketä kiittää – Gorham sai esityksen mittaan tipahdelleissa jäsenesittelyissä kirkkaasti pisimmät suosionosoitukset.
Performanssin keskivaiheilla kuultiin useita sellaisia vetoja, joiden avustuksella Thin Lizzyn maine tuplakitaroinnin mestarina on suennut. Hyökkäävän Massacren ja muhevan Emeraldin jylhät kitarakuviot saivat hienosti virtaa ja jyhkeyttä liveolosuhteissa, ja vaikka Warwickin akkarin hämyilyn ja Fortusin sähkisvenyttelyn kautta alkanut Whiskey in the Jar menikin vähän tasapaksuksi jenkaksi, ei tämänkään iki-ikivihreän kuulemisesta voi tulla pahalle päälle. Koko lailla keikan puoliväliin sijoitettu psykedeelisempää puolta vilauttava Angel of Death new age -henkisine koskettimineen ja säkeistön terävine kitarakomppeineen oli sekin huikea. Eritoten Whartonin antaumukselliset soolovisioinnit toimivat niin että järki meni. Jos tässä ei ole matkalaulu sanan alkuperäisessä homeerisessa mielessä niin ei sitten missään.
Ensimmäisen tunnin paketinnaruiksi taottiin todella jykevällä soundilla kulkenut Sha La La. Sen loppuun Downey löi paremmaksi vakuudeksi rumpusoolotulen, joka laittoi pellit kihisemään lähes korvat kuurouttavalla tavalla. Muun keikan osalta on sanottava, että olipa kerrankin hienoa olla raskaan kitararockin keikauksella, jossa rummut ja basso eivät dominoineet koko kortteerin äänimaisemaa.
Pienen hengähdys- ja huoltotauon jälkeen jatkettiin leppeämmällä Cowboy Songilla, josta en Lynottin western-intoa jakamattomana oikein ole saanut otetta. Virkeitä melodioitahan tämänkin viisun pinnassa kulkee kun vauhtiin päästään, mutta tunnelmaltaan biisi on sittenkin vähän lepsu, nostalginen ja sormiharjoitelman makuinen. Cowboy Songin perään veivattiin Thin Lizzy -viisuista kiistatta menestyksekkäin, The Boys Are Back in Town, joka kalibroi lauantaiehtoon tunnelman nopeasti takaisin taianomaiseen. Perään tullut Killer on the Loose ei ollut mikään huti, mutta sen uskomattoman pahaenteiseen naputukseen sisältyvä liveteurastuspotentiaali jäi tällä kertaa valitettavasti käyttämättä. Kernaasti kuulisin sen hetken, kun yhtye laittaa yksitoikkoisella rumpuraidalla varustetun tepastelun oikein kunnolla juoksemaan, silloin ei nimittäin jää henkiin kukaan.
Vaikka bassotaiteilija Mendoza ennen keikkaa puhelikin, että luvassa olisi lähemmäs kaksituntinen kattaus Lizzy-klassikoita, aika tarkalleen puoleentoista tuntiinhan nuo toppasivat. Viimeisenä soinut Roisin Dubh -hymni oli monipuolisine sooloilotulitteineen ja eeppisine rakenteineen toki osuva päätös illalle, mutta encore-vetojen täysi puuttuminen tuntuu tämän ikäsarjan ja kokoluokan yhtyeiden kohdalla aina töksähtävältä epäkohteliaisuudelta. Kliimaksia kyllä haettiin – Mendoza pumppasi ilmaa kuin DeMaio ja Seger-cover Rosaliessa laulatettiin yleisöä eri kerroksissa yhdessä ja erikseen – mutta paatuneemmalta Lizzy-fanilta sellainen jäi ehkä kokematta. Kenties höyryävä ilmanala yhdessä riuskasti paneutuneen soiton kanssa oli vienyt paapoista mehut? Ainakin paidat tippuivat kaikilta ”uusilta” kielisoittajilta jo varhaisessa vaiheessa, herrasmies Gorhamin jäädessä kohteliaasti ottamaan hienovaraisia sivuaskelia mustiinsa.
Niin tai näin, tämän artikkelin kirjoittaja poistui Nosturista kaikkea muuta kuin ruotsinlaivabändi-sadatteluja lasketellen. Jos ympärillä käynyttä tunnelmaa yhtään oikein aistin, keikan erinomaisuudesta samaa mieltä oli karkeasti arvioiden sata prosenttia kanssakuuntelijoista.
Saatte tulla takaisin milloin haluatte.