Teksti Tomi Pohto, kuvat Nelly Tulimäki
”Damage Inc! Aito meininki!”, tervehtii paidastani ilahtunut karju kovaan ääneen eräästä kymmenistä, 50 metrisistä vessajonoista kun saavun ilta-auringon kullassa kylpevälle Olympiastadionille. Ilma tuoksuu kaljalle, röökille ja makkaraperunoille. Onneksi ei virtsalle, kuten perjantain keikan jälkeisten vessakohuotsikoiden jälkeen hieman ennakkoon osasin kauhistella.
Kaksi keltamustaksi teipattua kiertuerekkaa on pantu Insta-taustaksi Stadikan edustalle. Maailman suurin Metallica on talossa. Sen tunnistaa yhtenäisestä univormusta ja perinteistä hevikeikkaa reippaammasta yleisestä humalatilasta. Silti ihmiset ohittelevat tungoksessa toisiaan kuin kohteliaat pujottelijat. Joskus kampakeraamisella kaudella Metallica oli vain rankimpien siimalettien omaisuutta, nyt koko Suomi tuntuu rakastavan sitä. Edelläni kulkee nelihenkinen perhe, jonka pienin jäsen on tarhaikäinen. Hienoa, että lapsille opetetaan oikeita arvoja ja tutustutetaan thrash-edelläkävijöiden itse omilla kätösillään levylle soittamaan, upeaan musiikkiin. Maailmassa on vielä rahtunen toivoa.
Suomi näyttää myös suosionsa perinteisen varautuneesti. Vartti ennen keikan alkua alkaa lehtereillä aalto kiertämään ja tunnelma sähköistyy kuin sormia napsauttamalla. Kakkosintroksi vakiintunut AC/DC:n It’s a Long Way to the Top (If You Wanna Rock ’N’ Roll) pyörähtää soimaan ja illan päästarat tanssahtelevat esiin takahuoneesta. Kirk Hammettilla roikkuu tuttuun tapaan keihäs iskuvalmiina harteilla. Entisestään jäntevöityneen rumpali Lars Ulrichin päähän näyttää juurtuneen väärinpäin tuo iänikuinen musta lippis. Tanskan pieni suuri mies juhlii joukkueensa esiinmarssia kuin kilpa-urheilija ikään. Ylävitosia, nopeat selfiet fanien kanssa ja Ennio Morriconen Hyvät, pahat ja rumat-intro saa härmä-yleisön kohahtamaan uudelleen. Tuijotan yhtä kahdeksasta kerrostalon korkuisista, ovaalinmuotoista lavaa ympäröivistä monitoritorneista. Tuco pakenee hautausmaalla nimetöntä asemiestä, kylmät väreet ovat täysi tosiasia. Samalla on selvää, että tänään tulee sitten koko illan järjettömän lujaa. Kaivan nöyränä tulpat taskusta. Toivottavasti tarhataaperolle tuli peltorit matkaan.
Lars laskee tahdin ja Whiplash aloittaa sunnuntaiehtoon. Yleisö elää mukana, nyrkit viuhuvat ilmassa ja ”Whiplash” mylvitään kuorossa täsmälleen oikeassa kohdin. Bändi tykittelee tsiljoona kertaa livenä soittamansa Kill ’Em All -klassikon sopivan kireästi. James Hetfieldin ääni soi turhankin kovaäänisen mökän yllä kirkkaan räyhäkkäänä kuin hunajamarinoituna. Seuraa For Whom the Bell Tolls ja tämän jälkeen Ride the Lightning, tämähän kuulostaa mainiolta. Huomioni kiinnittyy keski-ikäiseen mieheen, joka on tanssinut tähän saakka joka biisin selin kääntyneenä lavaan nähden. Ukko hoilaa sanat mukana ja antaa palaa. Arvostan.
Pienen puhallustauon jälkeen James spiikkaa, ettei seuraavaa numeroa ole soitettu liian montaa kertaa livenä. ”Toivottavasti osaatte tämän. Toivottavasti mekin osaamme”. Loadin (1996) ensimmäinen single Until It Sleeps lähteekin haparoiden liikkeelle ja Hetfieldin laulumelodia menee ikävästi nuotin vierestä. Yleisö jähmettyy paikoilleen, selintanssijakin kääntyy ihmeissään. Kappale saa kohteliaat golf-aplodit. Tunnelma latistuu entisestään, kun viimeisimmän 72 Seasons-levyn nimibiisi ja If Darkness Had a Son soitetaan perätysten. Piippuhyllyltä katsottuna näyttää, että tuhansien liikkeeseen jähmettyneiden, softajumisten androidien päät vain tuijottavat lavan suuntaan. Mutta onhan se selviö, että veteraaneilta tahdotaan klassikoita, parhaita juttuja. ”Kiitos Helsinki, kiitos tosi paljon”, kumartuu ”Hetukka” mikkiinsä ja onnistuu kuulostamaan pelkästään amerikkalaisen kohteliaalta.
Aurinko laskee Stadikan taa ja holotna iskee välittömästi, kuin alleviivaten viilennyttä tunnelmaa. The Call Of Ktulu -instrumentaali aloittaa keikan viimeisen osion ja yleisö vaikuttaa heräävän horroksestaan. Jamesin heviskebaan on maalattu komea lovecraftiaaninen lonkerohirviö. Suurten Muinaisten lailla nousee loppukeikan nimittäjäksi armoton hittikimara, jonka ainoastaan settiin jämähtänyt Hardwired…To Self-Destruct -levyn (2016) Moth Into Flame rikkoo. Kappaleessa on toki imakka pääriffi, kipakat laulurytmitykset ja mieleen jäävä kertsi, joten mikäpä jottei. Ilta päätetään vuoden 1991 jättihitti Enter Sandmaniin, joten viikonlopun ohjelmallinen draaman kaari taputellaan luontevasti maaliin.
Vielä kun se draama välittyisi lehtereillekin. Uusi ovaalilava on kerta kaikkiaan liian suuri, jopa tämän suuruusluokan maailmantähdille. Lauteilla ei näytä soittavan bändi, vaan neljä kymmeniä metrejä toisistaan erillään ja yksinään soittelevia muusikoita. ”Jaa missäs se Kirkki on? Ai tuolla!”, juttelevat kaverukset vieressäni, enkä voi kuin nyökytellä. Miksi jätin kiikarit kotiin? Sitten kun kielisoitinkolmikko joskus harvoin kokoontuu leipomaan Larsin kananpojan keltaisen kiskan ympärille, on vaikutelma höntin jamibändimäinen. 98% ovaalista ammottaa orpona kuin hylätty pururata. No, lienee turhaa jupista vanhan hyökkäävyyden perään, sen, jota koettiin viimeksi mustan albumin kiertueella 30-vuotta sitten. Välissä on eletty kokonainen elämä, soitettu tuhannet keikat ja ansaittu toisetkin dollarit. Ei kait siinä tarvitse enää henkseleitään liikoja paukutella.
Mutta jupisen nyt silti pikkuisen. En voi välttyä ajatukselta, että sama ”keikkaelämys” ehkä välittyisi, jos Metallicaa ei nähtäisi lavalla ollenkaan, vaan koko hoito toistuisi suoraan monitoreilta. Tämä kauhuskenaario voi toki olla tulevaisuutta, mutta siihen saakka toivotan näille vieläkin rautaisessa vedossa oleville thrash-pioneereille kovaa ajoa ja antoisia kilometrejä. Eikä niiden uusien studiolevyjenkään kanssa ole enää kiirus. Ehkä näemme vielä perinteisellä normilavalla soitetun konsertin muodossa, intiimimmät puitteet kun sopivat Kalifornian jättiläisille parhaiten. Katsokaas vaikka taannoinen Elton John -tribuutti Tuubista.
Nämä biisit kuultiin sunnuntaina 9.6.:
Whiplash
For Whom The Bell Tolls
Ride The Lightning
Until It Sleeps
72 Seasons
If Darkness Had a Son
The Day That Never Comes
Shadows Follows
The Call Of Ktulu
The Unforgiven
Where Ever I May Roam
Battery
Moth Into Flame
One
Enter Sandman
Katso kuvagalleria keikasta tästä.
