Kelataanpa nauhoja taaksepäin aina kultaiselle ja kaukaiselle 1980-luvulle asti. Vuosikymmenen puolivälin tienoilla ala-asteikäiset pojat – ja mikseivät muutkin – kuluttivat mankoissaan ja levysoittimissaan ne ”perushevit”, kuten KISS, W.A.S.P., Iron Maiden, Dio, Twisted Sister ja muut.
Legendaarinen Hittimittari-ohjelma esitteli toinen toistaan mielenkiintoisempia musiikkivideoita, välillä myös heavyä. Eräänä kertana tv:stä jyrähti biisi nimeltä Crazy Nights, jonka esitti yhtye nimeltä Loudness. Tämä tuntui pienestä miehenalusta oudolta ja kiinnostavalta: Japanissakin on heavy-bändejä! Ja kappale oli vieläpä oikein maistuva.
Niinpä Loudness löysi tiensä myös omaan lapsuuden levyhyllyyni. Sinne Piece of Mindin, Creatures of the Nightin ja Come Out and Playn sekaan sujahtivat muun muassa Thunder in the East (1985), Lightning Strikes (1986) ja Hurricane Eyes (1987). C-kasettina, totta kai.
Loudness oli itselleni odotetuin Tuska-vieras, ja oli ilo huomata, että ukot vetivät mahtavan keikan. Olisihan se voinut olla vaikka kuinka laiskaa sohimista, mutta kun ei ollut. Enpä olisi 30 vuotta sitten arvannut, että todistan ensimmäistä Loudness-kokemustani vuonna 2019.
Loudness-nelikossa vaikuttaa nykyään peräti kolme alkuperäistä jäsentä: kitaravirtuoosi-johtaja Akira Takasaki, laulaja Minoru Niihara sekä pipopäinen basisti Masayoshi Yamashita. Kun herrat astelivat Kattilahallin lavalle ja Crazy Nights räjähti ilmoille, olin myyty. Tunsin heti, että Loudness on täysin ihanassa vedossa.
Bändin soitossa oli taitoa, mutta myös kivasti rosoa. Loudnessin musiikki ei ole vain perinteistä heavyä, vaan se kaartaa paikoin varhaisen power/speed metalin suunnilla. Riffeissä on koukkua ja tarttuvuutta, Takasaki rakastaa kitaraansa ja tiluttaa yhä vikkeläsormisesti, tempo yltää balladihimmailuista rivakkaan paukkeeseen.
Niihara ei ehkä pysynyt aina täsmälleen oikeassa nuotissa, mutta sillä ei ollut mitään väliä. Persoonallinen äänensä kuuluu samaan kastiin kuin Blackie Lawlessin vastaava: tulkinnassa on jännää käheyttä ja raspia, ja se on juuri oikea ääni Loudnessin keulille.
Keikan ainoa miinus oli soittopaikka. Kattilahallin sijaan nousevan auringon maan miesten olisi ehdottomasti pitänyt tuutata vähintään teltassa. Tolppien dominoima sisätila oli aivan liian pieni ja hapeton tämän kokoiselle yhtyeelle, ja moni Loudness-fani olikin jäänyt ulkopuolelle, koska sisään ei yksinkertaisesti mahtunut. Itsekin vilkuilin ison osan keikkaa jostain pylväiden välistä. Yhtä kaikki, oli mahtavaa todistaa vihdoin yksi lapsuuteni suosikkiyhtyeistä livenä.
Toim. huom. Live-kuvat Loudnessin Tuska-keikalta vuodelta 2015. Kuvaajamme eivät valitettavasti päässeet Kattilahallin tungokseen tällä kertaa.