Metallin riemua – Dirkschneider ja Anvil Jyväskylässä

Dirkschneider, Anvil – Lutakko, Jyväskylä, 4.3.2016

07.03.2016

Teksti: Jaakko Silvast, kuvat: Markus Laakso

En rehellisesti sanoen edes muista, milloin tanssisali Lutakon lavalla olisi viimeksi ollut näin valtavasti perinteisen heavy metalin osaamista ja kokemusta. Loppuunmyyty Lutakko sai todistaa kanadalaisen Anvilin ja saksalaisen Udo Dirkschneiderin jo ennalta lähestulkoon legendaluokkaan luettavia keikkoja.

Illan aloittaneella kanukkitriolla on toimintavuosia takanaan jo likemmäs 40 (!), mutta bändin virkaikä ei tuntunut suoraan korreloivan soiton tiukkuuden kanssa. Anvilin statuksen muistaen sillä ei nyt oikeastaan ollut niin merkitystäkään. Lähestulkoon parasta oli seurata, miten liki kuusikymppiset miehet voivat edelleen esiintyä 18-vuotiaiden aidolla innokkuudella.

Lutakko_anvil_11

Anvilin noin tunnin mittainen setti käsitti vetoja yhtyeen 16 studiolevyä käsittävältä uralta. Pääpaino oli luonnollisesti Metal on Metal -läpimurtolevyllä (1982), josta setin päättäneen nimibiisin lisäksi ryskättiin aloitusinstrumentaali March of the Crabs, 666 ja Mothra.

Vuoden 1983 Forged in Fire -albumin Free as the Windin tahdeissa muisteltiin joulukuussa edesmennyttä Lemmy Kilmisteriä. Miestä, joka pyysi aikanaan Anvil-keula Steve ”Lips” Kudlowta liittymään Motörheadiin – tuloksetta. Kudlow sen sijaan pyöräytti yhtyeensä yhdeksi lavamaneeriksi nousseen dildo-avitteisen kitarasoolon. Hauska kuriositetti, joka olisi toiminut kymmenesosan lyhyempänä siitä, mitä nyt kuultiin.

Illan pääesiintyjä Dirkschneider – siis entinen Accept-laulaja Udo Dirkschneider, joka soitti U.D.O.-kokoonpanonsa kanssa Accept-covereita (tuliko selväksi?!) – mennä pamautti yhden Lutakon kovimmista metallikeikoista koskaan. Siitä pitivät huolen aukottomasti timanttinen settilista, tiukasti soittanut ja esiintynyt bändi, villisti mukana kannustanut yleisö ja kaiken päälle tuskattoman helposti oman leiviskänsä hoitanut solisti Dirkschneider.

Lutakko_dirkschneider_19

Iän myötä tämän Wuppertalin panssarivaunun sirkkelimäinen raspi on toisinaan osoittautunut pahojakin hyytymisen merkkejä, mutta Jyväskylässä ukko veti kaksituntisen setin läpi kuin nuoruuden päivinään.

Niin, se oli kesällä 2005, kun alkuperäinen Accept-miehistö teki muutamia festivaalikeikkoja – myös Tuska Open Airissa Helsingissä – yhtyeen legendaarisimman tuotannon tiimoilta. Sitten bändin ja solistinsa tiet erosivat jälleen – tällä kertaa lopullisesti. Sen jälkeen Udo on allekirjoittaneellekin haastatteluissa todennut, että paluu Acceptiin ei enää millään muotoa ole mahdollista. Olkoon sitten niin.

Ja tästä lähtien mies ei soita U.D.O.-bändinsäkään kanssa Accept-materiaalia enää koskaan.

Rahastuskikka tai ei, onneksi Dirkschneider antoi Suomellekin neljä keikallista niitä kaikkein legendaarisimpia Accept-anthemeita. Ja voi, miten ne maistuivatkaan! Living for Tonite, Midnight Mover, Restless and Wild, Losers and Winners, Screaming for a Love-Bite ja iki-ihana Metal Heart – näin muutamia mainitakseni.

Lutakko_dirkschneider_6

Hurmos oli molemmilla puolin mellakka-aitaa yhtä kova. Lavalla etenkin kitaristikaksikko Kasperi Heikkinen–Andrey Smirnov takoi komppejaan, soolojaan ja yhteisiä esiintymiskoreografioitaan kellontarkasti ja uhoavan näyttävästi. Kaikki tämä heijastui suoraan yleisön puolelle, missä nyrkkimeri kattoi koko katsomotilan ja läpi kaksituntisen keikan.

Ei siinä ehtinyt väsähtää saati henkeä vetää, kun lavalta pisteltiin heavy metalin kulmakiviä yksi toisensa jälkeen. Tuollaisella latauksella nyky-Acceptkin jää kakkoseksi – Mark Tornillon aikaisen saksalaisjyrän tekemiset ovat toki alkuperäiseen verrattuna ihan oma lukunsa. Olin kuitenkin yksi niistä onnekkaista, jotka saivat juuri tämän Dirkschneider-keikan omin silmin ja korvin todistaa.

Kuvagalleria – klikkaa kuvaa suuremmaksi ja selaa nuolin:

Lisää luettavaa