”Our best years have passed us by”, lauloi Blue Öyster Cult Spectres-albumillaan vuonna 1977. Golden Age of Leather -kappaleen kuorolauluintroon kuuluva pätkä osui ja upposi, kun se kaikui Helsingin Kulttuuritalolla lähes 50 vuotta myöhemmin kesäkuun ensimmäisenä torstaina. Kirkkaimmat vuodet ovat takana, mutta yhtye ansaitsee yhä paikkansa konserttilavoilla.
Rock-dinosaurus on vieraillut Suomessa kohtuuttoman harvoin ottaen huomioon, että sen 58-vuotisella taipaleella olisi ollut siihen sauma jos toinenkin. Tänä vuonna yhtye sentään siunasi meitä oikein kahdella keikalla: ensin toukokuun viimeisenä päivänä Tampereella ja vajaata viikkoa myöhemmin Helsingissä. Tämä jälkimmäinen olikin ensimmäinen kerta, kun pääsin suuresti pitämäni yhtyeen näkemään, ja miten onnellinen olenkaan, että tilaisuus siihen ylipäänsä tuli. Olen sitä sukupolvea, että BÖCin parhaat albumit ovat olleet jo parikymppisiä, kun olen vasta istunut hiekkalaatikolla.
Lähdin Kulttuuritalolle ilman suurempia odotuksia, ja kokemus jäi selkeästi plussan puolelle. Kilometreihin nähden yhtyeen keikkakunto oli hyvä, ja soitto itsessään pelasi erinomaisesti. Selkeästi heikoin kohta bändissä nykyisellään on laulupuoli.
Yhtyeen johtokaksikko, laulaja-kitaristit Eric Bloom ja Donald ”Buck Dharma” Roeser vuorottelivat pääsolisteina, ja kummallakin oli vastuullaan suurin piirtein yhtä monta biisiä. Se ei yllättänyt, että suoritukset olivat vaisumpia kuin levyillä. Roeser hoiti osuutensa kunnioitettavasti, mutta Bloomin esittämistä kappaleista (kuten Tattoo Vampire, E.T.I. ja Harvester of Eyes) osa meni rimaa hipoen. Ei se nyt pahaa kuultavaa ollut, mutta sanotaanko, että bänditoverien taustalaulut pelastivat paljon monessa biisissä.
Tässä kohtaa on pakko huomauttaa ja huomioida, että Bloomilla ja Roeserilla on yhteenlaskettuna 157 vuotta ikää. Bloom täyttää tänä vuonna 81, ja on soittanut rokkenrollia seitsemällä vuosikymmenellä. Noilla ansioilla on vaan pakko antaa pienet ja hitusen isommatkin haparoinnit anteeksi. Bloom muuten lienee The Rolling Stonesin ukkojen ohella lajinsa vanhimpia yhä aktiivisia tekijöitä. Ei voi kuin arvostaa, ja isosti. Sopii tehdä perässä!
Edellä mainittujen herrojen sekä bastisti Danny Mirandan, 61, lavaliikehdintä oli hyvin minimaalista. Sen sijaan kitaran ja koskettimien välillä vaihdellut Richie Castellano näytti jopa liian energiseltä. Bändin juniorin, ”vain” 45-vuotiaan Castellanon heiluminen oli ajoittain lähes koomista, kun muut soittajat käppäilivät lavalla yhtä reippaasti kuin eläkeläinen hakiessaan sanomalehteä postilaatikolta. Castellano sai pääsolistin roolin yhden kappaleen, Hot Rails to Hellin ajaksi, ja sen hän hoiti oikein hienosti.
Vajaan parituntisen aikana kuultiin 18 kappaletta, joista peräti 13 oli 1970-luvun tuotantoa. Ainakin minulle se sopi paremmin kuin hyvin – kuten sekin, että viimevuotinen Ghost Stories -kokoelma jätettiin kokonaan huomiotta. Tuoreimmalta varsinaiselta studioalbumilta The Symbol Remainsiltä (2020) mukana oli, onneksi, vain kaksi biisiä. That Was Me ja Tainted Blood ovat kumpainenkin kelpoja kappaleita, eikä levykään ole hassumpi, mutta livenä biisit eivät nyt oikein lähteneet.
Noita kahta lukuun ottamatta soittoon valikoiduista kappaleista jokainen ansaitsi paikkansa setissä. Mutta jos mennään siihen, että mitä jäi soittamatta, niin oikeasti suuresti harmittelen vain sitä, ettei Secret Treatiesin (1974) parhaista biiseistä kuultu kumpaakaan. Flaming Telepaths ja Astronomy ovat kumpikin olleet soitossa tällä kiertueella, ja kaiken lisäksi viimeksi vain muutamaa päivää ennen Helsingin-keikkaa!
Illan kohokohdasta ei jäänyt epäselvyyttä. Mielettömillä sooloilla yli kymmenminuuttiseksi pidennetty Then Came the Last Days of May oli suorastaan mykistävä numero. Biisi sai täysin ansaitusti useammatkin väliaplodit, ja moni ylisti sovitusta vielä keikan jälkeenkin. Koko veto muuten löytyy Youtubesta – suosittelen tsekkaamaan.
Muita erityisesti mieleen jääneitä hetkiä olivat loistavalta Club Ninja -levyltä (1985) poimittu Dancin’ in the Ruins sekä toisena encorena esitetty I Love the Night. Enkä voi väittää, etteikö olisi tuntunut todella hienolta todistaa livenä ne tämän bändin paranoidit eli (Don’t Fear) The Reaper ja Cities on Flame with Rock and Roll. Aivan sama kuinka monta kertaa ne on tämän elämän aikana jo kuullut.
Blue Öyster Cult ei varmasti soittanut Kulttuuritalolla vuoden rajuinta tai parasta keikkaa. Siinä oli heikot kohtansa mutta niin myös huippuhetkensä, ja pappojen menoa (tai ”menoa”) oli vaikea katsoa hymyilemättä. Yhtye esiintyi rock-veteraanin arvokkuudella, ammattitaidolla ja ilahduttavalla vanhan liiton meiningillä. Bändin takana ei ollut edes kummempaa taustakangasta, saati jotain sielutonta videoscreeniä. Mitään ylimääräistä ei tarvita, kun kokemus on näin vankkaa ja esityslistalla on toinen toistaan suurempia kappaleita.
Settilista:
The Red & the Black / Before the Kiss, a Redcap / Golden Age of Leather / Burnin’ for You / That Was Me / Dancin’ in the Ruins / Cagey Cretins / Harvest Moon / Tattoo Vampire / Hot Rails to Hell / E.T.I. (Extra Terrestrial Intelligence) / Then Came the Last Days of May / Tainted Blood / Godzilla / (Don’t Fear) The Reaper / encore: Harvester of Eyes / I Love the Night / Cities on Flame With Rock and Roll
Teksti: Elli Muurikainen, kuvat: Sami Nurmi
