Progea, rautaista hardcorea ja Slayer – Tuska-lauantain tunnelmissa

Lauantaina Infernon toimituksessa koettiin suuria tunteita. Aki, Tami ja Tomi kertovat omat tarinansa, Mikko ja Markus tulkkasivat omiaan upein kuvin.

• Aki

Niin suuri ikisuosikki kuin Opeth itselleni onkin, olin orkesterin Tuska-esiintymisen suhteen vähintäänkin epäluuloinen. Miten paljon bändi soittaa kolmen tuoreimman albuminsa materiaalia? Miten hyvin vanhemmat kappaleet lähtevät varsinkin laulaja-kitaristi Mikael Åkerfeldtin örinöiden kannalta? Kannattaisiko bändin pitäytyä vain tuoreessa progerock-materiaalissaan?

Nämä kaikki epäilykset lyötiin Suvilahden asfalttiin heti Ghost of Perditionin kohdalla. Opeth on yhä suvereenissa keikkakunnossa, eikä seitsemään kappaleeseen yltänyt setti jäänyt sekään tyngäksi. Åkerfeldt on yhä omalla viiksientuhistelutavallaan hauskimpia keulahahmoja, eivätkä stand-up hetket jääneet uupumaan Tuskassakaan. Vastineeksi bändi tarjoili tiukan paletin tiukimpia 10-minuuttisia ”hittejään” aina The Drapery Fallsista Deliveranceen, eikä keikan päättyessä ollut enää lainkaan epäselvää, onko Opethin perusteltua soittaa vanhempaa tuotantoaan yhä tänäkin päivänä.

Jos yksi bändi oli väärässä paikassa ja väärään aikaan Tuskassa, niin se oli Sick of it All. Tämä bändi kuuluu klubille, tai telttalavalle, tai mihin tahansa muualle kuin lauantaiseen alkuiltaan päälavalla. Parhaimmillaan planeettamme aggressiivisimpiin raivonpurkauksiin lukeutuva Sick of it All toimi kyllä kelvollisesti näinkin, mutta se viimeinen puuska jäi kenties uupumaan liian suurella lavalla ja liian suuren yleisömassan edessä, kun se kuuluisa hiki ei oikein päässyt tuoksahtamaan meihin kuulijoihin saakka näissä olosuhteissa.

• Tami

Tuskan lauantaista nostettakoon tässä vaiheessa framille New York -hardcoren vetreä veteraani, eli ainoa oikea Sick of It All. Nimittäin kun lähti. Vielä noin minuutti ennen setin alkua päälavan edessä oli jengiä todella harvakseltaan, mutta niin vain hetken kuluttua pitti pyöri ja tunnelma tiivistyi.

Lavalta huokui kokemus, ilo ja intohimo. Bändi on veivannut lähes muuttumattomalla kokoonpanolla vuodesta 1986: Kollerin veljekset Lou (laulu) ja Pete (kitara) sekä rumpali Armand Majidi. Monessa liemessä keitetty basisti Craig Setarikin on pysynyt remmissä 27 vuotta.

Kovassa fyysisessä kunnossa oleva bändi oli kova myös musiikillisesti. Lavalla oli jatkuvasti liikettä, kun ukot hyppivät, pomppivat ja vetelivät saksipotkujaan. Yleisö otettiin hyvin huomioon, ja Lou Koller jutteli mukavia sen minkä huutamiseltaan kerkesi. Vaikka intensiteetti oli rautaa näinkin, niin hieman pienemmällä areenalla se olisi ollut timanttia.

• Tomi

Nyt se sitten loppuu. Nämä sanat olivat kaikkien huulilla, kun Slayer alkoi paahtaa täpötäydelle Tuska-yleisölle. Aluksi tuuli tuntui vievän soundit mennessään, mutta keikan edetessä volyymit saatiin jiiriin ja meininki koheni. Jopa niin, että aluksi rokkipoliisina kyköttelevä ja Paul Bostaphin konkeluudelle kiukutteleva minäkin vaihduin hulluna kirkuvaksi ihmissudeksi.

Pimenevässä illassa Slayerin valoshow pääsi oikeuksiinsa ja jo ennestään Kilimanjaron kokoiset biisit saivat dramaattisen, visuaalisen ilmeen. Koko uran kattava setti päätettiin tietysti Angel of Deathiin. Yleisö jatkoi huutamistaan vaikka kitarat oli laskettu jo aikaa sitten soittajien kourista. Nokkamies Araya, tuo aina leveästi hymyilevä mahtava ihminen talsi nyt vakavana lavan reunasta toiseen. Liikuttunut mies virnisti tuhansille faneilleen ujon hymyntapaisen, sitten sammuivat valot.

1. Delusions of Saviour
2. Repentless
3. Evil Has No Boundaries
4. World Painted Blood
5. Postmortem
6. Hate Worldwide
7. War Ensemble
8. Gemini
9. Disciple
10. Mandatory Suicide
11. Chemical Warfare
12. Payback
13. Temptation
14. Born of Fire
15. Seasons in the Abyss
16. Hell Awaits
17. South of Heaven
18. Raining Blood
19. Black Magic
20. Dead Skin Mask
21. Angel of Death