Progenypräystä parhaimmillaan tai pahimmillaan – The Aristocrats Espoossa

The Aristocrats – Sellosali, Espoo 13.1.2016

Tätä Suomen-kiertuetta ei ole mainostettu juuri missään ja yhden lyhytsanaisen tiedotteen lisäksi infoa siitä on hiton vaikeaa löytää edes netistä. Kuitenkin ensimmäinen pääkaupunkiseudulle järjestetty keikka myi loppuun lähes välittömästi ja kysyntää paikkaava ekstrakeikka sovittiin pikana alkuperäistä keikkaviikonloppua edeltävälle keskiviikolle.

On The Aristocratsin lyhyehkön historian ensiesiintyminen Suomessa. Espoon Sellosali pursuaa keskiviikon arjessa hartaalla kunnioituksella ja ulkoisesti hillityllä tunteenpalolla vartoavia aikuisia joka puolelta maata. Tälle ekstrakeikallekaan ei ole jäänyt edes paria yksinäistä ovilippua.

Tämä on muusikkojen ilta. Lavalla on trio omien instrumenttiensa maailman huippuja. Lavan edessä on täysi sali faneja, jotka eivät ole vain tulleet nauttimaan sulosävelistä, vaan oppimaan jotain ja tarkastamaan sankariensa sorminäppäryyden lähietäisyydeltä.

Luvassa on siis käsittämätöntä progetaiteilua. Näkökulmasta riippuu, onko tämä hyvästä vai ei.

Superryhmä kävelee lavalle lähes vaivihkaa ja ryhtyy toimeen ilman sen suurempia esittelyjä. Ilta käynnistetään trion tuoreen Tres Caballeros -levyn kolmella avausbiisillä. Ratkaisu toimii introna bändiin monellakin tasolla. Jokainen biisi on eri jäsenen käsialaa – ja se kuuluu.

Ensimmäisenä esitetty Stupid 7 on etenkin metallipiireistä tutun rumpumestarismies Marco Minnemannin sielun hedelmä. Raskasta, energistä ja rytmisesti dynaamista biisiä ajaa nimenomaan säveltäjänsä peliväline ja sen rikas käyttö.

Toisen biisin on kynäillyt nörtähtävän yläluokkaista brittiaksenttia hellyttävästi artikuloiva Guthrie Govan. Minnemannin kanssa Steven Wilsonin studio- ja keikkakokoonpanoissa vaikuttava Govan on niin monipuolinen ja tyylitajuinen kitaristi, että taipuu lähes mihin tahansa genreen kuin olisi soittanut sitä ikuisesti. Humoristista tarinaa näpistelevästä antisankarista kertova Jack’s Back nojaakin vahvasti miehen ilmeikkääseen kitaratyöskentelyyn.

Basisti Bryan Bellerin vakituisiin työnantajiin ja soittotovereihin kuuluu vaatimattomia nimiä Steve Vaista Joe Satrianiin ja James LaBriesta Mike Keneallyyn. Mies on kuitenkin tyyliltään trion mutkattomin pelimanni ja säveltäjä. Häpeämättömän groovaavan Texas Crazypantsin tunnistaisi basistin biisiksi ilmankin Bellerin pitkää ja surrealistista esittelystooria.

Jokainen biisi tulee kertomuksen kanssa. Näitä sävellyksiä ei lähdetä soittamaan ennen kuin niiden tekijä tarinoi teoksensa taustalla piilevästä inspiraatiosta tai tapahtumasta tai ideasta.

Se on suoraan sanoen hemmetin ihanaa.

Arvokkaan oloinen Sellosali ja kunnioittavasti tuoleilla istuva yleisö on näille pitkätukkaisille virtuoosirokkareille hieman kummallinen ympäristö, ja keikan tunnelma voisi olla siksi hitusen kankea. Pitkän kaavan kautta kerrotut hassut ja absurdit stoorit luovat kuitenkin tilaan lämpimän ja rennon tunnelman, varsinkin kun trion jokainen tyyppi on omalla tavallaan hellyttävä ja taitava esiintyjä myös henkilötasolla.

Tarinat tuovat myös biiseihin uusia ulottuvuuksia. Tämän kolmikon musiikki voisi helposti olla pelkkää tyhjää taiturointia ilman sen suurempaa sielua. Ja se varmaan iskisi kohdeyleisöönsä jo yksin sekin – koko paikkahan on täynnä muusikoita. Miesten soittoa kun on ilo katsella jo ihan ällistyksestä ymmyrkäisenä.

Onneksi kuitenkin materiaali on lisäksi ilmeikästä, huumorilla ja vinoutuneen luovalla kulmalla tehtyä progefuusiojazzheviä. Hauskat taustatarinat lihallistuvat musiikissa tehokkaasti ja ne tuovat instrumentaalibiiseihin huvittavia ahaa-elämyksiä pitkin matkaa.

Jopa silloin, kun Minnemannin Desert Tornadon perkussiomyrsky lähtee täysin käsistä ja huipentuu vähintään kymmenminuuttiseen rumpusooloon, kokonaisuus pysyy kasassa ja siinä on järkeä ja selkeä tarinankaari. Ok, likimain päättymätön rumpusoolo ei ole kaikkien näkemys toimivasta keikkaratkaisusta… Mutta tässä tilassa ja tässä tilanteessa se toimii, hienosti.

Ja myönnettävä on, että onhan ilta kaikkinensa upea. Tyylitajuista, ilmiömäisen taidokasta ja paikoin hillittömän hauskaa. Ainakin meille, joille tällainen säälittävän elitistinen progenypräys noin lähtökohtaisesti iskee.