Slaughterfest 2013 – Tantara, Master, M-pire of Evil ja Onslaught Tampereen Klubilla 29.10.2013

On melkoinen ihme, että Slaughterfestin neljän bändin karavaani saapui Suomeen ja Tampereelle, vaikka maamme sopivasti matkan varrelle Ruotsista Latviaan sattuikin. Tiistai nyt ei ole keikkapäivänä lähellekään parasta A-luokkaa, ja samaa voi sanoa Slaughterfestin lineupista, vaikka joka bändillä toki omat meriittinsä onkin.

Näistä lähtökohdista paikalle vaivautuneet arviolta rapia satakunta lipunostajaa ei ole ollenkaan huono määrä, etenkin kun keikkapuolella ollaan uppoamassa samaan lohduttomaan suohon kuin levymyynnissä. Spotify, GTA V, perhe, matkailu, 3D-elokuvat ynnä muu tuntuvat tarjoavan ihmisille niitä oikeita elämyksiä toisin kuin pelkät levyt tai keikat. Tämä saattoi hyvinkin olla pitkään aikaan viimeinen kerta, kun kotimaamme kamaralla nähdään samalla keikalla vastaavankaltaisia pitkän linjan puurtajia, jotka eivät ole suurempaan yleisöön täällä Härmässä vedonneet.

Viisi vuotta sitten haudasta kaivetun, teutonirässin selkeään mutta kelvolliseen b-luokkaan kuuluneen Exumerin viime tingassa korvannut Tantara aloitti pelin varsin täsmällisesti klo 19:30. Vuosi sitten elokuussa Based on Evil -debyyttinsä julkaisseet nuoret norjalaiset kärsivät levyllään puuduttavasta vauhtisokeudesta, mutta lavalla vimmatulla tempolla paukutettu vanhan koulukunnan amerikanrässi toimi selvästi paremmin, ja puolituntinen sujahti nopeasti ohitse esimerkiksi Based on Evilin, Mass Murderin ja The Killing of Mother Earthin tahdissa.

Tantara

Nuorta Kerry Kingiä muistuttavan laulaja-kitaristin Fredrik Bjerkøn uhmakas olemus ja jäpitys yhdistettynä Isak Rosemarin vimmattuun sahaukseen ja sooloiluun sekä monet biisit käynnistäviin rauhallisiin kitaranäppäilyihin on juuri sitä, mitä nuorilta rässäreiltä sopii keikkatilanteessa odottaa. Sävellyksiä ja sovituksia monipuolisemmaksi viilaamalla Tantara voi olla jo seuraavalla levyllään todella kova luu.

Jos Tantara kuulosti vanhalta liitolta, Paul Speckmannin jo vuonna 1983 perustama Master on sitä joka solullaan. Vaikka yhtyeen 90-luvun alussa julkaistut kaksi ensimmäistä albumia Master ja On the Seventh Day God Created…Master ovat tunnustettuja pienimuotoisia death metal -klassikkoja, yhtye on jäänyt monen muun maanmiehensä tavoin kovin etäiseksi. Yhdysvaltalainen death metal omana genrenään ei ole tahtonut kutkutella oikeista paikoista oikealla tavalla, muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta.

Jos luolamiehet olisivat keksineet death metalin ja muodostaneet orkesterin kivenmurikoita ja halkoja yhteen paukuttamalla, olen melko varma, että bändi olisi sekä kuulostanut että näyttänyt Masterilta. Harmaapartaisen ja hapsutukkaisen basisti-laulaja Paulin sekä kannujaan melkoisen ilmeilyn kera paukuttaneen Zdeněk Pradlovskýn habitukset muistuttavat erehdyttävästi kadonnutta linkkiä (Homo Deathicus Metalicus) neandertalinihmisen ja Homo sapiensin välillä. Samaa rujoa mutta tehokasta ja pakosti hymyilyttämään pistävää roimimista oli myös yhtyeen 30 minuuttia kestänyt, ainakin yhden uuden kappaleen tarjonnut setti, joka päättyi yleisöä villinneeseen Pay to Die -klassikkoon sekä lähes tuntemattomaksi mutta bändin itsensä näköiseksi murjottuun Black Sabbath -coveriin Children of the Grave.

Master2

Triona toimivaa M-pire of Eviliä tekisi melkein mieli kutsua NWoBHM-henkiseksi coverorkesteriksi, sillä niin yhtyeen levytetystä tuotannosta (kaksi ep:tä ja kaksi täyspitkää) kuin tiistaisesta setistäkin noin puolet oli omaa ja toinen puoli lainattua. Vaan kun kokoonpanoon kuuluu yksi oikea ja yksi lähes oikea ex-Venom-jamppa, eli kitaristi Jeffrey ”Mantas” Dunn (jutun pääkuvassa) sekä Venomin Prime Evil -albumista (1989) alkaneeseen kokoonpanoon reilun toistakymmentä vuotta kuulunut laulaja-basisti Tony ”Demolition Man” Dolan, ei asiaa voi oikein kamalasti paheksuakaan.

Kolmikolla tuntuu olevan itselläänkin tiedossa, ettei oma materiaali ole niin kamalan hääviä. Massasta erottui ainoastaan Waking Up Dead, sen sijaan Venomin (jota muuten ei saa haukkua!) klassikot kuten Die Hard, Don’t Burn the Witch, Black Metal ja Witching Hour kulkivat Welcome to Helliä lukuun ottamatta vallan jämäkästi ja saivat harvalukuiseen mutta sitäkin innokkaampaan eturiviin ihan mukavasti liikettä. Tokkopa näitä proto black/thrash -repäisyjä aikoinaan näin jämäkästi esitettiinkään.

Vaikka aika ei ole ohittanut sielunsa rock’n’rollin jumalille jo yli 30 vuotta sitten uhrannutta, muinoin blondia metallikitaristia jälkiä jättämättä, uho on yhä edelleen tallessa; vaan kukapa muu voisi totuudenmukaisesti ja uskottavasti spiikata tehneensä aikoinaan biisin, josta sittemmin sai nimensä kokonainen metallin alagenre?

Kylmä tosiasia on, että brittiläisellä thrash metalilla ei ollut aikoinaan, eikä ole edelleenkään, mitään jakoja teutonien tai amerikkalaisten remellykselle. Onslaughtin kaksi ensimmäistä 80-luvun puolivälin albumia Power from Hell ja The Force yrittivät pistää aikoinaan kampoihin osin onnistuenkin, mutten silti lukisi niitä kaikkien aikojen top 10 -rässilistaukseeni. Ei olekaan mikään ihme, että kun laulaja vaihtui Sy Keeleristä kuulaammin vetävään Grim Reaper -mies Steve Grimmettiin, varsin keskinkertainen ja aiempaa huomattavasti kevyempi ja melodisempi In Search of Sanity (1989) jäi orkesterin viimeiseksi levyksi ennen hajoamista vuonna 1991.

Vanha viisaus kertoo, että lämmittämällä ei parane kuin lihakeitto, ja vuonna 2007 ilmestyneen Killing Peace -paluulevyn myötä olin valmis allekirjoittamaan tämän väitteen myös Onslaughtin kohdalla. Mutta niinpä vain neljä vuotta myöhemmin julkaistu Sounds of Violence oli energistä ja laadukasta tykitystä alusta loppuun, vuoden parhaimpia pieksentälättyjä ja samalla myös porukan paras levykokonaisuus. Yhtyeen kovasta livekunnosta alkoi liikkua myös huhuja, eivätkä ne olleet väärässä.

Onslaught

Vähän kymmenen jälkeen alkanut myllytys ei paljon lepotaukoja tarjoillut, eikä niitä kaivattukaan. Uusi ja vanha paiskasivat kättä osuvasti, ja vaikka vähän reilu kuukausi sitten julkaistu VI-levy ei aivan edeltäjänsä tasolle ylläkään, ei käy kieltäminen etteikö esimerkiksi typerästi nimetty 66’Fucking’6 olisi keikkatilanteessa biisi paikallaan siinä missä vaikkapa Born for War Sounds of Violencelta.

Paluun keulahahmoksi tehnyt herra Keeler oli elementissään, ja samaa voi sanoa myös alkuperäisesti kitaristista Nige Rockettista, jonka kädet tuntuivat liikkuvan otelaudalla kuin parhaalla kärpänpyytäjällä konsanaan. Tokihan vanhimmat rallit kuten Let There Be Death, Metal Forces, Flame of the Antichrist, Shellshock ja viimeiseksi säästetyt Onslaught (Power from Hell) ja Thermonuclear Devastation olivat eniten vanhojen jarrujen ja myös ilahduttavissa määrin paikalle saapuneiden nuorisonedustajien mieleen, mutta britit onnistuivat tahkoamaan kaikkineen perhanan tuhdin ja ilmeistä päätellen myös orkesterille itselleen nautinnollisen reilun tunninmittaisen.

Enpä muista, koska viimeksi olisin ollut neljän bändin keikalla, jolla jokainen bändi olisi onnistunut yllättämään edes jossain määrin positiivisesti. No, nyt kävi näin.