Death metal on iloinen asia. Onpa tällaisessa lausahduksessa turhankin paljon kontrastia tai sitten ei, mutta mihinkään muuhunkaan päätelmään ei voinut tulla Helsinki Death Festin lauantai-illassa.
Mistä aloitetaan? No, vaikka siitä, että Tiivistämö ulkolavoineen toimi tapahtuma-areenana mainiosti. Ja kun kädessä oli tapahtumaranneke, yleisön edustaja sai liikkua sisään ja ulos vapaasti – mukavan henkilökunnan hymyjen saattamana. Vapaa liikkuminen oli hyvä ”bonus”, sillä kymmentä tuntia lähestyneen kuolomaratonin aikana saattoi tulla vaikkapa nälkä ja Tiivistämön palvelut keskittyivät pikemminkin nestemäiseen kuin kiinteään ravintoon.
Myöskään lippukaupan suhteen ei oltu ahnehdittu liikoja, sillä vaikka Death Fest oli loppuunmyyty, suurempaa tungosta tai ahtautta ei ilmennyt missään vaiheessa. Ja jos jossakin ”kulmassa” olikin hetkellisesti liian monta karvapäätä, kaikki yrittivät antaa toisilleen kohteliaasti tilaa. Liikkeellä oli todella hyvin käyttäytyviä death metal -fanaatikkoja, mutta eihän se mikään yllätys ollut.
Inferno oli (valitettavasti) paikalla vain lauantaina, mutta sekin oli huomattavasti parempi vaihtoehto kuin täysimittainen poissaolo. Sillä nythän oli niin, että lauantain orkesterikattaus oli ihan törkeän kova. Samalla on sanottava sekin, että vaikka kyseessä ei ollut mikään maaottelu (sitä käytiin samaan aikaan Tukholmassa), niin kyllähän tanner tömisi illan mittaan siihen malliin, että Suomi voitti kaikki muut 6-0.
Ensimmäisenä aisteihin osui lontoolainen Vaticinal Rites. Ryhmän debyyttikiekko Cascading Memories of Immortality nappasi taannoin esimerkiksi Blabbermouthilta lähes täydet pisteet, mutta orkesterin – aivan niin! – vanhan liiton death metal ei onnistunut täysin vakuuttamaan Tiivistämön ulkolavalla. Toimitus oli kiistämättä pätevää, mutta jostain syystä brittiviisikon koneet eivät tuntuneet lähtevän täysillä käyntiin. Tunnelma jäi ”ihan kiva” -osastolle.
Black metal -vaikutteinen ruotsalaiskopla Kryptan upposi vähän samantyyliseen hautaan. Viitisen vuotta sitten perustettu, livekokoonpanossaan kvintetti Kryptan aloitti nopeatempoisen melskaamisensa sisälavan pimeydessä hyvinkin väkevästi (erityismaininta monessa liemessä keitetylle rumpali Victor Parrille, jonka paiskonta oli todella pätevää), mutta bändin materiaali ei jaksanut pitää mielenkiintoa yläorrella kovinkaan monen kappaleen ajan. Förlåt Kryptan, vika saattoi tällä kerralla olla täällä päässä.
Alkukantaista ruotsalaisajoa oli tarjolla myös ulkolavalla, kun viime vuonna debyyttilevynsä julkaissut Grave Heresy saapasteli seuraavaksi estradille panosvöissään. Bändin varsin väkevä Incineration Victory -albumi saatteli kuulijansa (muun muassa) Blasphemy-henkisen kaoottisen sota/tuhometallin maailmaan ja hyvinhän nuorukaiset möykkäsivät livenäkin.
Hämmennystä herätti tosin se, että yhtyeen basisti (hänen nimensä on Ox, Anonymous Undeity of Corpse Incineration) oli jäänyt jonnekin matkan varrelle, ja kitaristit Barbed Garrote Operator ja Thermonuclear Incantations Ritual Master sekä rumpali-laulaja Vengeful Hate Vomiter and Weaponized Apostasy operoivat Helsingissä kolmestaan. Nostetaan nytkin esiin rumpali-laulaja (en toista hänen nimeään tilan puutteen vuoksi), sillä miekkosen kaaoksellinen lyömäsoitintaiteilu yhdistettynä suorastaan helvetilliseen mylvintään oli kieltämättä papukaijamerkin arvoista toimintaa.
Mainittakoon myös, että Grave Heresy onnistui lietsomaan esiin helvetin syövereiden lieskoja siinä määrin, että eräs kulmamonitoreista päätti kuumentua jo alkusetin aikana niinkin pahasti, että järjestysmies joutui hillitsemään lämpötilaa jauhesammuttimen avulla.
Seuraavaksi olikin sitten sisäsalin ääriään myöten täyttäneen Abhorrencen vuoro. Aloitetaanpa näin: jo vuonna 1990 ensimmäisen kerran pillit ja pellit pussiin laittanut helsinkiläisrykmentti vaikuttaa nykyään ”huolestuttavan” aktiiviselta, sillä bändihän esiintyi elävänä myös viime vuonna. Enteileekö tämä valtava toimintapuuska sitä, että nykyään 36-vuotias Abhorrence julkaisee jonakin päivänä debyyttialbuminsa? Jäämme odottamaan jännityksellä, mutta emme pidättele hengitystä.
Nelisekymmentä minuuttia kellottanut hyväsoundinen Abhorrence-keikka oli joka tapauksessa hemmetin kova. Jos orkesterin rivistöstä löytyy muun muassa Amorphisin ja Opethin jäseniä, niin soiton kulkevuudesta ei tarvitse keskustella. Eikä tarvitse muuten biiseistäkään, sillä Abhorrencen old school death metal™ on kestänyt aikaa mainiosti. Ja niin on kestänyt muuten solisti Jukka Kolehmaisen raju äänikin!
Yleisesti ottaen: on siinä vaan jotakin niin brutaalin kaunista, kun elokuussa 2025 ymmärtää nähneensä Abhorrencen ensimmäisen kerran kesällä 1990. No, yhtyeen nelikymppisiä (2029) odotellessa…
Aavistuksen ”Amorphis-kytkyistä tavaraa” oli luvassa myös ulkolavalla, sillä seuraavana iskukykyään esitteli Dead Talks. Jos kytkyjä täytyy avata, niin yhtyeen riveissä V-mallin kitaraa rääkkää siis Tomi Joutsen.
Dead Talks keräsi Lohjan suuntaan iltaman kovimmat HM-2-pisteet, sillä kolmella kitaralla toteutettu sirkkelihyökkäys oli ihan omaa luokkaansa. V***u, miten ihanan riipivää rappausta!
Takaisin sisälle. Paluuta viime aikoina viritellyt kuolettava kuopiolaisketju Deathchain oli vähintään yhtä hurjassa vedossa kuin viime keväänäkin. Ripeän soiton takuumies, rumpali Lauri ”Kassara” Rytkönen, oli tutun hurjassa vedossa Bathory-paidassaan ja kielisoittajat (Juha ”Kuolio” Harju, Tommi ”Corpse” Hoffren ja Iiro ”Leper” Illman) hakkasivat tapporiffejä (ja köörihuutoja) toistensa perään. Ei mikään ihme, että moshpit pyöri villisti.
Tämä taas tuli kerrottua jo viimeksi toverilehti Soundissa: ”Solisti Kai ’KJ Chaos’ Jaakkola on harmaantuneessa parrassaan ihan käsittämättömän karismaattinen, energinen ja vakuuttava keulakuva, jonka välispiikitkin osuivat ja upposivat.” No, mielipidettä ei tarvitse vieläkään muuttaa, sillä Kaitsu kenki buutseillaan taas kyselemättä suoraan päin pläsiä (kuvainnollisesti toki). Ja hei, jos spiikeissä vilahtelee sanoja kuten ”Ozzy Osbourne”, ”Welcome to Hell” ja ”elävältä haudattu” niin voivatko ne olla huonoja? Tuskinpa vaan.
Vanhan liiton – arvasitte oikein! – death metalia ampuva helsinkiläiskopla Ashen Tomb sai puolestaan kunnian sulkea tämänvuotisen Death Festin ulkolavan. Orkesterin Ecstatic Death Reign -debyytti on tullut tutuksi jo aiemmin, mutta tämä oli allekirjoittaneen ensimmäinen Ashen Tomb -livekokemus.
Toistonkin uhalla: myös Ashen Tomb oli todella maittavaa runnomista. Bändi ei todellakaan pyydellyt anteeksi vaan toimitti Ecstatic Death Reignin materiaalia helvetillisellä draivilla ja voimalla. Laitetaan kunniamaininta tällä kerralla solisti Ilkka Laaksoselle, jonka sielujen syövereitä riipivä voimakas ääni toimi livenä vähintään yhtä hyvin kuin levyllä. Perkele, juuri tällä tavalla likaista death metalia pitääkin paiskoa.
Sitten oli jäljellä vielä yksi porukka. Millloinkahan Torture Killer onkaan tullut nähtyä lauteilla edellisen kerran? On siitä pirusti aikaa. Odotukset olivat muutenkin korkealla ennen show’ta, sillä (pääosin) keskitempoisesti jyräävää, kovinkin tarttuvaa riffivetoista death metalia ei oltu kuultu ainakaan liikaa aiemman illan aikana.
No, eipä tarvinnut pettyä illan päätösaktiinkaan. Torture Killerin groovaava soitto rullasi kuin tankki sotatantereella ja solisti Pessi Haltsosen jykevästä ruhosta irtosi syvää tuomioääntä vähintään yhtä paljon kuin toisaalla soittaneen Ultra Bran 400-jäsenisestä kuorosta.
Kun vaikkapa Phobia jyrähti PA:sta päälle ilman armoa, ihmisen oli hyvä olla elossa. Olisi se toki toiminut kuolleenakin.
Ensi kertaan!
