Harvinaista herkkua
Helsingin ydinkeskustaan valui harmaana ja tihkusateisena marrasperjantaina mustanpuhuvaa porukkaa, joka hävisi The Circuksen hämyiseen lämpöön. Ilta tarjosi kolme keskenään virkistävän erilaista bändiä. Valitettavasti en pystynyt saapumaan ajoissa paikalle, eli illan avaaja The Spirit jäi näkemättä. Ensilevyllään vakuuttavaa kuoloa Necrophobicin ja Dissectionin hengessä tarjonnut saksalaisryhmä olisi ollut kiinnostavaa todistaa. No, ensi kerralla sitten
Vuonna 2015 perustettu The Spirit teki omien tietojeni mukaan nyt ensimmäisen visiittinsä Suomeen. Kataklysm on nähty täällä vain pari kertaa aiemmin, vaikka nokkamies Maurizio Iacono taisi mainita, että olivat täällä nyt toista kertaa. Peter Tägtgrenin johtaman Hypocrisyn edellisestä vierailusta on vierähtänyt jo kahdeksan vuotta.
Kosteaa menoa
Koska kyseessä oli perjantaikeikka, niin yleisön veren alkoholipitoisuus oli paikoin sen mukaista. Ympärillä saattoi nähdä verestäviä ja vesittyneitä katseita, hölmistyneen onnellisia virneitä, kaverillisia halauksia, huojuvia askeleita ja kunnon eläytymistä.
Sain osani eläytymisestä, kun kanssakatsoja kaatoi päähäni kunnon annoksen juhlajuomaansa. Vahingossa, tietenkin. Tämä tapahtui Hypocrisyn aikana, eli hyvä tovi iltaa tuli vietettyä pää tahmassa ja voimakkaasti tuoksuen. Eli en sen(kään) suhteen erottunut porukasta.
Into the Pit
Hypocrisy asteli areenalle sovitusti kello 21.20 ja avasi pelin Hypocrisy-levyn (1999) avausraidalla Fractured Millennium. Soundeissa oli omaan korvaani vielä vähän suttua, mutta homma eteni vakain askelin Horghin tanakan kompin tukemana.
Fractured Millenniumin rauhallinen tempo ei saanut yleisöä liikenteeseen, mutta seuraavana räjähtänyt ripeä Valley of the Damned repäisi jengin paikoiltaan. Pitti lähti rullaamaan varovasti, mutta kehittyi ja laajeni illan mittaan.
Lopulta juoksurinki oli käynnissä lähes taukoamatta, joskin välillä vain parin innokkaan toimesta, mutta kuitenkin. Oli hauska havaita, miten pitti muokkasi permantoon yhä laajemman tyhjän alueen kun muu väki siirtyi hiljalleen sen tieltä. Silloin kun ryhmä ei riehunut, niin tanssilattialla ammotti valtava autio spotti.
Niin paljon kuin juhlakansalla olikin antaa virtaa, niin meno alkoi rauhoittua illan edetessä. Kataklysmin setin ehtoopuolella oli jo täysin liikkeettömiä hetkiä. Osasyy tähän oli varmasti itse yhtyeessäkin: se ei vain jaksanut liikuttaa samaan tapaan kuin edeltäjänsä.
Pääesiintyjä
Kanadalaislähtöinen Kataklysm oli tällä kiertueella ennen kaikkea uuden Meditations-levynsä (2018) tiimoilta. Uutuudelta soitettiin reilu siivu kappaleita. Kataklysm ei muutenkaan juuri katsellut taaksepäin, sillä omien havaintojeni mukaan se ei soittanut yhtään biisiä edelliseltä vuosituhannelta, ja yhtye on kuitenkin perustettu jo 1991.
Laulaja-johtaja Iacono alleviivasi, miten Kataklysm tekee aina vain omaa juttuaan ja kuulostaa aina vain itseltään. Uskon, että se tuntuu siltä, muttei yhtye ainakaan vuonna 2018 vaikuta mitenkään erityisen ainutlaatuiselta, vaan putoaa helposti modernien (kuolo)metallibändien massaan.
Kataklysm on äärimmäisen taitava nippu, ja livesuoritus on soitannollisesti huipputasoa. Rumpali Olivier Beaudoin on ihmiskone, jonka käsien määrää voi vain arvuutella. Lavamaneeritkin olivat hallussa: paikkoja vaihdettiin kuin käskystä ja korokkeiden päällä seistiin näyttävästi. Iacono hehkutti yleisöä ja jakoi kohteliaisuuksia.
Kaikesta hyvästä huolimatta Kataklysm jäi vaisuksi ja etäiseksi. Oli tunne, että pyörremyrsky pyöri, mutta ei saanut tuhoa aikaiseksi. Kone oli rasvattu, mutta jauhoi tyhjää. Hattu päästä asenteesta ja tinkimättömyydestä. Se on juuri sopivan hillitty ja kohtelias ele, koska enempään hullaantumiseen Kataklysm ei antanut aihetta.
Todellinen pääesiintyjä
Illan todellisesta pääesiintyjästä ja kuningasbändistä oli aavistus jo ennen keikkoja, ja tuo aavistus sai sinettinsä Kataklysmin vedon aikana: Hypocrisy tuli, näki ja voitti. Tägtgrenin hyväntuulisessa rupattelussa on enemmän vangitsevaa voimaa kuin Iaconon jatkuvassa hypetyksessä. Siinä missä Kata nytkyttää junttariffejään ja esittelee taitojaan, Hypo lataa yleisölle BIISEJÄ. Joo joo, makukysymyksiä, tiedetään.
Hypocrisy oli siitä mielenkiintoiseen aikaan turneella, että uusi levy ilmestyy vasta ensi vuonna. Nyt oltiinkin liikenteessä ihastuttavan ysäripainotteisella setillä. Sieltä tuutattiin havaintojeni mukaan niin Adjusting the Sun ja The Final Chapter kuin Buried ja Fire in the Sky. Kuultiinpa myös parin ekan levyn Pleasure of Molestation / Osculum Obscenum / Penetralia -medley. Keikan lopetti tarttuva klassikko Roswell 47.
Humanoidikuolo toimi täydellä teholla, osin puuroisista soundeista huolimatta. Tägtgrenin ääni oli kuosissa, ja kurkusta lähtivät niin matalat murinat kuin korkeammat ärinät. Nyt kun Immortal ei ainakaan toistaiseksi keikkaile, niin Horgh pääsee iskemään takuuvarmaa ja väkivahvaa komppiaan Hypocrisyn kanssa, ja sehän kelpaa vallan mainiosti. Tervetuloa takaisin pelikentälle, Hypocrisy!