Vastaavaa ei ole – Moonsorrow Tampereella

Moonsorrow: Verisäkeet Alive 2020 – 29.2.2020 Olympia-kortteli, Tampere

09.03.2020

”Tämäkö on se suuren suuri Moonsorrow, josta kaikki niin hirveästi puhuvat? Folkkimetalli ei ole omin juttuni muutenkaan, mutta onko niiden biisien nyt pakko laahata niin paljon, ettei niissä edes tapahdu mitään? Jos tapahtuu, niin ainakaan siitä ei saa mitään selvää, kun soundit on yhtä mössöä ja kitarat peittää laulun. Kaverit kehuivat, että tässä on Suomen vitunmoisin livebändi. Itse näen lavalla jonkun lukiolarppaajaporukan patsastelemassa ja soittelemassa vähän sinnepäin jotain vätystelyhumppaheviä, vaikka tämä on sentään Tuska!”

Näin kirjoitin festariraporttiini muinaiselle webzinelleni kesällä 2003 Tuska-festareiden jälkeen, kun olin juuri saanut ensikosketukseni Moonsorrow’hin, joka soitti festareilla perjantaina alkuiltapäivästä. Päälavalla.

Voisi kai sanoa, ettei kohtaamisemme ollut rakkautta ensisilmäyksellä, eikä muuten ihan toisellakaan. Tuon festarikeikan jälkeen samat mainitsemani tuttavat vannottivat, ettei keikka ollut bändin paras, ja että levyltä se toimii paljon paremmin. No, voin sanoa, etteivät Kivenkantaja (2003) ja Voimasta ja kunniasta (2001) lämmittäneet sen enempää, ja Moonsorrow jäi vielä moneksi vuodeksi itselleni paitsioon.

Saman kohtalon koki muuten myös muuan Amorphis. Pasi Koskiksen keulittama bändi sai minulta Tuska 2003 -esiintymisen perusteella täyslaidallisen, ja totesin koko orkesterin olevan kuuntelematta silkkaa sotkua.

Molempien bändien kohdalla muutoksen hetkeksi osoittautui vuosi 2005, jolloin kuulin Amorphiksen Eclipsea (2006) ensimmäisen kerran, ja Moonsorrow’n kohdalla taas Verisäkeet (2005) muutti suhteeni orkesterin täysin. Muistan hyvin kun kerroin aiemmista Moonsorrow-kokemuksistani laulaja-basisti Ville Sorvalille Windows Live Messengerissä, jonka kautta tein tuolloin usein haastatteluja, ja hän naureskeli Tuska 2003 -keikan olleen bändin itsensäkin mielestä sitä itseään, ja hehkutteli Verisäkeiden olevan ihan uusi luku bändin historiassa.

Verisäkeet ei ollut ainoastaan uusi luku Moonsorrowin tarinassa, vaan oikeastaan se aloitti ihan oman niteensä.

Tuosta albumista eteenpäin Moonsorrow on ollut läsnä kaikissa elämäni käänteissä, ja albumi albumilta ikään kuin vahvistanut asemaansa omassa suomalaisten metallibändien kärkikolmikossa, johon se kuuluu tälläkin hetkellä.

Voisin luetella kymmeniä, tai jopa satoja kertoja, kun juuri Verisäkeiltä löytyvä 18-minuuttinen Jotunheim on soinut kuulokkeissani, steroissani, etkoilla, jatkoilla, illanistujaisissa, toivekappaleena krakovalaisessa hevibaarissa Puolassa, katsoessani Silja Linen saunan ikkunasta taivaanrantaan, soudellessani sumuisella järvellä aamuyöllä keskellä mökkiviikonloppua tai vaikka puistoillessani Helsingin Kaisaniemessä kirkkaimpana kesäpäivänä.

Kun ensikosketuksesta albumiin kelataan 15 vuotta eteenpäin, olenkin yhtäkkiä Tampereen Olympia-korttelissa, ja Moonsorrow soittaa juhlakeikallaan koko Verisäkeet-albumia kannesta kanteen.

Hymähtelen itsekseni miettiessäni sitä kuilua, mikä erottaa Olympia-korttelin illan Moonsorrow-kokemuksen siitä Tuska 2003 -keikasta, joka oli tuhota Moonsorrow’n itselleni kokonaan. Lavalla on voimakkaalla ja rujolla intensiteetillä soittava bändi, jonka jokainen soittaja on kuin seppä instrumenttinsa kanssa, mutta kaiken keskiössä on se jäljittelemätön Moonsorrow-soundi, joka tästä kokoonpanosta syntyy. Jopa siitä huolimatta, että valtaosan bändin musiikista vastaava Henri Sorvali ei ole viihtynyt live-kokoonpanossa enää vuosiin, vai jopa yli vuosikymmeneen.

”En enää yksin hallitse koskia ja metsää / Puitani koura kyltymätön repii juuriltaan / Kuka valtakuntani rajoja käydä uskaltaa / Näin rikkoa iäisyyksien rauhaa?”

Ville Sorvalin karjuessa ilmoille Verisäkeet-albumin, ja näin ollen myös tämän keikan aloittavan Karhunkynsi-kappaleen ensimmäisiä rivejä, huomaan miettiväni silmät puoliummessa, miten Moonsorrow-keikkoja tätä nykyä kuvailisi. Rituaali? Eeppinen? Shamanistinen? Pakanallinen? Mahtipontinen? Maailmanlopun musiikkia? Käyn mielessäni läpi suurin piirtein kaikki vähänkin saman tyyppisen metallin hehkuttamisen kliseet, ja sitten totean itselleni:

Moonsorrow on Moonsorrow.

Niin yksinkertaista se on. Toista vastaavaa ei ole. Mikään toinen bändi ei voi saada keikoillaan aikaiseksi sellaista tunnelmaa, jossa tuntuu toisaalta olevan läsnä jotain elämää suurempaa, monumentaalista ja merkittävää henkeä, mutta joka saa samalla haluamaan hoilata mukana tuopit kilisten ja naama leveässä virneessä. Moni on sitä samaa yrittänyt, mutta yhtä moni on yltänyt vain toiseen.

Moonsorrow ei ole koskaan osunut mielestään varsinaisesti folkmetallin lokeroon, mutta samaan aikaan se on monella tapaa se täydellisin mahdollinen folkmetallibändi.

Viimeistään siinä kohtaa, kun vartin mittainen Pimeä soi, olen jo lähellä vetistellä ihan tosissani.

”Kun silmäsi vihdoin tottuvat pimeään / Hiljaiset askeleet kaikuvat syvissä vesissä / Tunteja laskien kulkee hämärä varjoina / Pisarat pirstovat polkua maailman reunalta / Kuolevan auringon alla kaikki on kaunista.”

Täyden Olympia-korttelin yleisön joukossa ei ole varmasti yhtään nyrkkiä, joka ei puisi ilmaa juuri tuolla hetkellä. Pimeän kaltaisella kappaleella on varmasti valtava merkitys monen paikalle tulleen ihmisen elämässä viimeisen 15 vuoden ajalta, ja siinä on juuri se tekijä, joka on erottanut Moonsorrow’n viimeiset puolitoista vuosikymmentä kuolevaisista folkmetalliorkestereista: yhtyeen kappaleet ovat mammuttimaisen suuria, mutta niin ovat myös ne niiden kappaleiden herättämät tunteet.

Ilmoilla on jotain alkukantaista. Jotain sellaista, mikä saa tuntemaan yhteyttä niin syvälle omiin juuriinsa ja alitajuntaansa, ettei niiden alkuperää edes tiedä. Sehän juuri on folkia, vai mitä?

Moonsorrow’n täydellisin, ja yhäkin paras kappale, Jotunheim on tästä täydellinen osoitus. Tämä parinkymmenen minuutin jumalainen eepos on akustisesta introstaan blackmetallisimpiin sahauksiinsa ja komeimpiin kuoroihinsa jotain sellaista, mistä en leikkaisi sekuntiakaan pois. Kuinka monesta parinkymmenen minuutin mittaisesta metallikappaleesta voi sanoa, että se on täydellinen? Ei kovinkaan monesta. Jotunheimista voi.

”Halki pohjoisen kirkas taivas siintää / Metsän huuruun saattaa kylmällä sateellaan / Tähdet taakseen kätkee, meren tuleen sytyttää / Ukkosellaan vuoriakin vavisuttaa / Päivät seisauttaen öisin raivoten.”

Keikan Verisäkeet-osuuden loputtua Kaiku-outroon, valtaa tajuntani vielä epäluulo. Tiedän mitä encoressa on luvassa. Vanhoja kappaleita. Todella vanhoja sellaisia. Mielleyhtymät Moonsorrow-ensikosketuksiini on jälleen väistämätön.

Encoressa kuullaan Sankarihauta, Ukkosenjumalan poika ja Sankaritarina, eli ne ”Moonsorrow-ikivihreät” kahdelta ensimmäiseltä levyltä. Suureellisempia syntikoita, mahtipontisempia miekkojen kalisteluja ja ehtaa sankarimeininkiä, kuten kaksi kolmasosaa kappaleista osoittaa jo pelkillä nimillään.

Juuri tässä kohdassa voi huomata, miten pitkälle Moonsorrow on tullut viimeisen 17 vuoden aikana. Moni piti Moonsorrowia legendaarisena bändinä jo vuonna 2003, kun he hehkuttelivat sitä minulle. Kun kuuntelin näitä kolmea kappaletta kaikkine fanfaarimaisine koskettimineen ja nostatteluineen, konkretisoitui tajuntaani ihan suoraan, miten loputtoman pitkän matkan Moonsorrow on kulkenut varhaisimmista vuosistaan. Niin mittavan, että sen yhteensoitto on hionut jopa niistä varhaisimmista kappaleista oikeasti kypsiä jumalaisuuksia.

Sitten, keikan viimeisien nuottien soidessa, mieleni valtaa ajatus, jonka kuiskaan vieressäni seisovan kuvaaja Markus Laakson korvaan:

”Kylläpä edesmennyt Bathoryn Quorthon olisi ylpeä.”

Lisää luettavaa