On yhtyeitä, jotka vierailevat Suomessa tasaisin väliajoin ja tasaisen varmasti. Hyvänä esimerkkinä Iron Maiden, jonka keikan missaaminen tarkoittaa vain sitä, että parin vuoden päästä on jälleen mahdollisuus nähdä heavylegendat lauteilla. On myös W.A.S.P:n kaltaisia bändejä, joiden Suomen-vierailujen määrässä ei kukaan pysy mukana. Vastaavia tapauksia löytyy vaikka kuinka paljon myös kevyemmän musiikin puolelta. Ja sitten on Cure.
Tänä vuonna nelikymppisiään viettävä englantilaisyhtye soitti Suomessa viimeksi kaksikymmentä vuotta sitten, Provinssirockissa kesällä 1996. Kaksi vuosikymmentä on pitkä aika. Siinä ajassa on ehtinyt syntyä jo uusi Cure-fanien sukupolvi, ja osa vanhoista faneista on siirtynyt manan majoille. Ei Curen levytystahtikaan päätä huimaa: 2000-luvulla yhtye on saanut aikaiseksi kolme studioalbumia, joista kaksi viimeisintä eivät lunastaneet odotuksia. Kiertueita ja festarikeikkoja bändi on kuitenkin tehnyt tasaisella sykkeellä. Suomeen asti on ollut vaikeaa päästä, ja moni oli jo menettänyt toivonsa. Päälle vuosi sitten ilmoitettu ilosanoma Curen saapumisesta pimeään pohjolaan oli monien toiveiden täyttymys: vihdoinkin!
Edellisellä jäähallitason vierailullaan Helsingissä vuonna 1992 Curen matkassa oli mielenkiintoinen ja laatuisa lämppäribändi. Tuolloin Robert Smithiä ja kumppaneita lämmitteli kaihosävelinen kenkiintuijotteluyhtye Cranes. Cranesin tavaramerkki on laulaja Alison Shaw’n pikkulapsimainen ääni. Tälläkään kertaa illan avaaja ei ollut turha tylsimys tai pakkopulla. Skotlantilainen The Twilight Sad lämmitti yleisöä postpunkmaisella alakulollaan – ja kitarat surisivat. Bändin otteessa on shoegazeä, ja voipa siellä täällä olla kuulevinaan myös curemaisia kulkuja. Laulaja James Graham tulkitsi paksulla ”skotlannillaan” ja elehti kuin mieltä vailla. Hän tuntui olevan aivan omissa maisemissaan huutamassa näkymättömille voimille ja pyydystämässä kuvitteellisia perhosia tai keijuja. The Twilight Sadiä katsoessa tuli heti mieleen, että tämä olisi koettava klubiolosuhteissa.
The Twilight Sad soitti vielä melko harvalukuiselle yleisölle, mutta kellon lähestyessä kahdeksaa katsomo alkoi täyttyä piippuhyllyä myöten, vaikkei aivan täyteen tullutkaan. Viisi yli kahdeksan se sitten alkoi. Lavalle käveli viisi miestä: kitaristi Reeves Gabrels, rumpali Jason Cooper, kosketinsoittaja Roger O’Donnell, basisti Simon Gallup ja laulaja-kitaristi Robert Smith. Disintegrationin (1989) massiivinen Plainsong avasi illan. Heti perään vyöryi toinen saman levyn hidastelu eli Closedown. Illan edetessä Disintegration soitettiin lähes kokonaisuudessaan, ja sehän kelpasi.
Osasin odottaa mammuttikeikkaa, vaikken ollutkaan vilkuillut etukäteen settilistoja. Curella kun on nykyään tapana soittaa valtavia, kymmenien biisien konsertteja. Suomen-keikka ei tehnyt poikkeusta. Varsinaisen setin ja kolmen encoren keikka venyi kaikkinensa kolmeen tuntiin. Vaikka Cure on levyttänyt tällä vuosituhannella harvakseltaan, on sillä lukuisia levyä ja kappaleita, mistä rakentaa settinsä. Curen monipuolisuus – tai linjattomuus – tulee hyvin esiin tällaisella pitkällä keikalla. Gootit saivat synkkyytensä, hittibiisejä halajavat Friday I’m in Loven, Boys Don’t Cryn ja Just Like Heavenin.
Yleisöä oli paikalla 9500, mikä on ihan hyvin yhtyeelle, jonka edellisestä isosta hitistä lähes 25 vuotta aikaa. Radiosoiton kanssakin on aika hiljaista. Observointini perusteella paikalle oli saapunut enimmäkseen neljänkympin paremmalla puolella olevia ihmisiä, joitain nuoria lukuun ottamatta. Näin saattoi olettaakin olevan. Huippusuosio on vuosien saatossa vaihtunut kulttisuosioon.
Konsertti ei tarjonnut yllätyksiä, mutta en tiedä, kuka niitä olisi tullut hakemaankaan. Robert Smith oli samanlainen pälyilevä pörrötukka kuin aina ennenkin. Hän näyttää siltä, että hänen olisi jotenkin vaikea olla lavalla. Samalla Smith on täynnä vuosien tuomaa varmuutta, johon tavaramerkkimaneerit kuuluvat siinä missä kajaali hänen silmiensä ympärille. Pitkäaikainen ja Iron Maiden -paitainen basisti Gallup loikki lavalla kuin Steve Harris, ja revitteli välillä niin kuin olisi soittanut raskaampaakin musaa. Jälleen paluun Curen riveihin tehnyt kivikasvoinen O’Donnell intoutui loppuvaiheilla jopa heilauttamaan käsiään. Pitkän päivätyön David Bowien kanssa tehnyt uusi kitaristi Gabrels tyytyi taituroimaan eleettömästi ja varjoissa.
Hajahuomiota: yleisö ei ollut hulluna, ja suurimmat liikehdinnät koettiin vasta aivan keikan loppumetreillä. Toisaalta moni fiilisteli silmät kiinni, hiljaa keinuen. A Forestin lopussa kuultiin bassokuvion mukaiset taputukset, juuri tämän hurmioituneemmaksi meno ei yltynyt. Keikan ainoa yllätykseksi luettava hetki oli uuden biisin soittaminen. It Can Never Be the Same soi ilahduttavan surumielisesti ja olisi sellaisenaan istunut vaikka Disintegrationille. Bassoisuus turmeli edellä mainitun levyn upeaa nimibiisiä, eivätkä sen laukkakompin siivittämät vivahteet päässeet esille.
Voisi ajatella, ettei kolmen tunnin keikan jälkeen ole mitään nuristavaa, mutta kun on. Näin Curen viimeksi vuonna 2000, kun se keikkaili Bloodflowers-levyn tiimoilta. Tällä kertaa kyseinen levy jätettiin täysin paitsioon. Tämä ei kuitenkaan haitannut juuri siksi, että olin jo kuullut sen kappaleita livenä. Vuoden 1996 Wild Mood Swings oli setissä hienon avausbiisinsä Wantin verran, mitään muuta ei kuultu. Tämäkään ei häirinnyt, koska niitä kappaleita soitettiin Provinssissa 20 vuotta sitten.
Se mikä jäi kaivelemaan, oli se, että Curen neljä ensimmäistä levyä sivuutettiin lähes tyystin. Loisteliaalta, kylmältä ja kolkolta Pornographylta (1982) soi vain avausraita One Hundred Years. Se soi toki sitäkin hienommin, armottomana ja päällekäyvänä. Sen aikana taustakankaille heijastettiin synkeää ja sotaisaa mustavalkokuvastoa, joka tuki kappaleen armottomuutta. Vuoden 1981 Faith loisti poissaolollaan, ja se on anteeksiantamatonta. A Drowning Man, Faith, The Funeral Party, The Holy Hour – olisihan noita melankolisia tähtihetkiä ollut levyltä napsia.
Asiat eivät olleet juuri paremmin myöskään Seventeen Secondsin (1980) kohdalla: vain pakollinen A Forest tuli. Debyyttilevy Three Imaginary Boys (1979) puuttui setistä totaalisesti, mutta sen muunneltu painos Boys Don’t Cry edusti nimibiisillään, kuten aiemmin mainitsin.
Mammuttikonsertti päättyi Kiss Me Kiss Me Kiss Me -levyn Why Can’t I Be You? -ilotteluun. Odotin vielä yhtä encorea, turhaan. Sen olisi pitänyt tulla, ja sen olisi pitänyt olla tämä: M, Charlotte Sometimes, A Strange Day, Three Imaginary Boys ja Play for Today.
Settilista: Plainsong / Closedown / High / A Night Like This / The Walk / Push / In Between Days / Lullaby / Let’s Go to Bed / Sleep When I’m Dead / Pictures of You / The End of the World / Lovesong / Last Dance / From the Edge of the Deep Green Sea / Want / The Hungry Ghost / One Hundred Years / Disintegration / Encore: It Can Never Be the Same / Prayers for Rain / Burn / A Forest / Encore 2: Shake Dog Shake / Never Enough / Fascination Street / Wrong Number / Encore 3: Friday I’m in Love / Doing the Unstuck / Just Like Heaven / Boys Don’t Cry / The Lovecats / Hot Hot Hot!!! / Close to Me / Why Can’t I Be You?