”Olen luisunut aikojen saatossa aika pahasti viihdemusiikin puolelle” – haastattelussa Brother Firetriben Pekka Heino 

Pekka Heino kertoo, miten sekosi pahamaineiseen aikuisrockiin. 

Pekka Heino, Tuska 2017
Kuva: Mikko Pylkkö

Maaliskuussa julkaistun Sunbound-albumin kanteen liimattu tarra on selkokielinen tuoteseloste sen rakennusaineista:

[ x ] Hard Rock

[ x ] AOR

[ x ] Good Vibes

[ x ] Massive Sound

Brother Firetribea ja Spinefarm-levy-yhtiötä ei voi syyttää harhaanjohtavasta markkinoinnista: yhtyeen neljäs levy on rakennettu täsmälleen luetteloiduista ainesosista.

Sunbound istahtaa luontevasti hard rockin ja AOR:n kaanoniin. Taste of a Champion voisi olla Survivorin Jim Peterikin Rocky-elokuviin säveltämä teos. Last Forever on samalla tavalla kaihoisa kesäyön jännityksen kuvaus kuin Shooting Starin Summer Sun tai Bad Englishin kappaleet.

– Tässä ei yritetä olla yhtään mitään muuta kuin mitä ollaan, laulaja Pekka Heino, 41, sanoo.

– Varsinkin tänä päivänä hyvissä jutuissa on hirveän tärkeää, että sä oikeasti seisot sataprosenttisesti sen takana ja olet juuri mitä olet. Ja ellei se riitä, se ei riitä, mutta ainakaan et jää kiinni feikkaamisesta.

Onko Sunbound sävelletty soundtrackiksi kesälle 1988?

– Ei, kyllä se on sävelletty ihan tälle kesälle. Mutta ne vibat pitää tietysti hakea siltä ajalta kun asiat vielä sykähdyttivät. Ja se menee varmaankin sinne kesään 1988. Mutta ainahan Firetribe yrittää tehdä kesäsoundtrackia, vuodesta riippumatta.

Jos vuoden 2014 Diamonds in the Firepitiä leimasi melankolia, Sunbound on yleistunnelmaltaan toiveikas.

– Meillä ei ole ikinä mitään mietittyä suuntaa. Sitä saa, mitä sattuu tulemaan, Heino nauraa.

– Sunboundin nimikin kertoo, millaiset vibat bändillä oli, kun ruvettiin tekemään levyä, ihan ensimmäisestä biisistä lähtien. Tuntui että palaset loksahtivat kohdilleen ja oltaisiin mukamas menty valoa kohti. Kai se bändin moodi jotenkin ilmenee levyn sisällöstä.

Vaikka Firetribe on sävellyksellisesti omavarainen yhtye, 80-luvun elokuvasoundtrackilta haettu lainabiisi löytyy Sunboundiltakin. Se on John Parrin Restless Heart elokuvasta Juokse tai kuole. Aiemmin yhtye on versioinut musiikkia sellaisista elokuvista kuin Top Gun – lentäjistä parhaat, Rautakotka II ja Over the Top – terästäkin kovempi. Alkuperäisesittäjiä ovat Cheap Trick, Loverboyn Mike Reno ja Sammy Hagar. Valinnat ovat tyylitietoisia soundtrack-aikuisrockin ydinteoksia, musiikkia luuserista voittajaksi -dramaturgian taustalle, ikuisen kesän sävellyksiä.

Restless Heart istuu Firetribelle melkein oman sävellyksen tavoin. John Parr kuitenkin tatuoi itsensä kaikkien 80-luvulla eläneiden hippokampukseen aivan toisella teoksella: Parr sävelsi ja esitti Gilletten joka kotiin vyöryneen The Best -kampanjabiisin.

Koska The Best kuullaan Brother Firetriben keikoilla?

– En tiedä, onko sitä biisiä tehty koskaan alusta loppuun. Ei voi vaan toistaa, että ”Gillette – the best a man can get”, Heino nauraa. – Tai voi! Totta kai voi!

Mitkä muut 80-luvun soundtrackbiisit pääsivät loppukarsintaan saakka?

– Kalkkiviivoilla oli Frank Stallonen Staying Alive leffasta Far From Over, jonka Syltty ohjasi. Mutta sitten ruvettiin kelaamaan biisin rakennetta, että sinä on loppupeleissä hirveän vähän laulettavaa. Pitkiä instrumentaaliosioita olisi joutunut sovittamaan hullun lailla. Mutta hieno biisi. Sitten oli yksi John Farnhamin kappale, jossa oli aika tribemäinen meininki muttei tarpeeksi koukkua.

Farnham, Stallone ja Parr – musiikkia miehille, joille mikään ei riitä.

– No juuri niin! John Parria ja Farnhamia on muuten ikävä lähteä laulamaan, kun ne ovat niin vitun hyviä. Siinä saa oikeasti tehdä duunia, että pääse studiossakaan niihin sfääreihin – tai edes lähelle.

Raivohullu musadiggari

Pekka Heino hurahti amerikkalaiseen AOR:ään ja hard rockiin jo 80-luvun alkupuolella. Hän oli tuolloin kouluikäinen, ja klassinen heavy ja hard rock olivat parhaassa vireessään.

– Musta tuli aika varhaisessa vaiheessa raivohullu musadiggari. Perusjuttujen jälkeen sitä hommaa rupesi hyvin nopeasti katselemaan laajemmin, Heino toteaa.

Tämä tarkoitti esimerkiksi törmäämistä Journeyn Raised on Radio -albumiin (1986). ”Tätä kautta tuli tutustuttua bändiin, joka on kentässään ylivoimainen. Steve Perry on universumin kautta aikojen hienoin laulaja”, Heino totesi Imperiumin Pirun tusina -haastattelussa myöhemmin.

– Se tietty musastaili on kirjoitettu mun DNA:han, ja 12-vuotiaana oli pakko päästä bändiin, hän sanoo.

– Kukaan ei osannut soittaa, yritettiin tehdä mukamas aaooärrää ja kaikki kuulosti punkilta. Vitutti hullun lailla. Kamoon, tämänhän piti kuulostaa Journeylta!

Mikä aikuisrockissa on niin siistiä?

– Miksi musa nyt on siistiä? Ei mulla ole mitään punkkiakaan vastaan. Kaikki sydämellä oikeista lähtökohdista tehty musiikki on hyvää. Mä edustan toki ääripäätä, sillä olen luisunut aikojen saatossa aika pahasti viihdemusiikin puolelle. Välillä itseänikin hirvittää, että mitäs helvettiä mä nyt kuuntelen.

– Mua viehättää sellainen rentous ja easy living -meininki. Vaikka olen kasvanut klassisen heavyn ja hard rockin ympäröimänä ja Pantera ja Slayer on mulle ihan helvetin kovia bändejä, mä en ole ikinä ollut vihainen. Mulla ei ole ikinä ollut tarvetta kapinoida mitään vastaan tai kanavoida sitä musan kautta, pikemminkin päinvastoin. Asiat on olleet sen verran hyvin.

Olet Martti Servon lailla enemmän asioiden puolesta kuin niitä vastaan?

– Se on just näin.

Kovimmista kovin: Jack Ponti

Yksi rockin tärkeimpiä myyttejä on autenttisuus, jonka on katsottu edellyttävän kapinallisuutta. Rock on vastakkainasettelujen taidetta (korkea vastaan matala, viini vastaan olut), eikä ketään tai mitään automaattisesti hyväksytä aidon rockin piiriin. Autenttisuus on paitsi esteettistä myös moraaliarvo: taiteellista ainutlaatuisuutta tuottaakseen on pitänyt pystyä erottamaan oikea väärästä.

AOR:n ja melodisen rockin maailmassa tälle annetaan piutpaut, ja siksi genrejen kohdalla nousee esiin käsite ”guilty pleasure”: mistä on ylipäätään lupa pitää? Ei ainakaan lajityypistä, jossa olennaisessa roolissa ovat perinteisen rockin maailmassa kauhua herättävät ammattisäveltäjät: Diane Warren on säveltänyt KISSin, Alice Cooperin, Heartin ja Reo Speedwagonin ohella esimerkiksi The Pointer Sistersille ja Celine Dionille. Desmond Child on tehnyt Aerosmithin ja Bon Jovin ohella kaikkea mahdollista syntiä Ricky Martinista alkaen.

Heinon suosikki on Jack Ponti, newjerseyläinen lauluntekijä ja tuottaja, Jon Bon Jovin nuoruusvuosien bändikaveri ja mies Skid Row’n ensimmäisen levytyssopimuksen takana. Pontin nimi on tae äärimmäisen tarttuvasta ja melodramaattisesta hard rockista. Säveltäjän tunnistettava käsiala on kuultavissa esimerkiksi Bon Jovin esikoisen tarttuvimmalla ja kohtalokkaimmalla sävellyksellä Shot through the Heartilla, hard rock -harrastajien kulttisuosikiksi jääneen Shark Islandin Law of The Orderilla ja Baton Rougen nerokkaalla Shake Your Soul -debyyttialbumilla.

Ponti oli myös hiomassa lähes jokaista Alice Cooperin Hey Stoopid -levyn kappaletta, kunnes vetäytyi säveltämisestä albumin julkaisuvuonna 1991.

– Pikkukundeina isoveljien levyjä kuunnellessa ruvettiin hiffaamaan, että eniten kolisevien biisien taustalla olivat aina samat tekijät. Jack Pontista tuli meille myyttinen hahmo. Eihän kukaan tiennyt ennen nettiä, minkä näköisiä ihmiset ovat, eikä Pontin kuvia ikinä näkynyt levyissä.

Heinon ja kaveripiirin Jack Ponti -diggailu meni jopa niin pitkälle, että säveltäjän tuotannon ympärille rakentui vapaamuotoinen Jack Ponti Boozing Society.

– Jossain vaiheessa ruvettiin kundien kanssa käymään mökkireissuilla, joiden teemana olivat Pontin biisit. Mä tein Jack Ponti Boozing Society -paidan ja lähetin sen Pontille. Mitäköhän siitä nyt on, varmaan 15 vuotta. Siitä lähtien ollaan oltu yhteydessä.

– Pontilla on vielä enemmän trademark-staili ja melodiakäsitys kuin Desmond Childilla ja Diane Warrenilla. Sen biisit on aina tunnistettavia. Totta kai ne välillä naurattavatkin, että miten voi varastaa itseltään noin paljon.

Heino tapasi musiikkiteollisuuden bisnespuolella uraansa jatkaneen idolinsa vihdoin viime vuonna New Jerseyssä.

– Sieltä se Ponti löntysti vaimonsa kanssa sellaiset hikiverkkarit päällä ja huusi että ”motherfuckers”. Istuttiin joku neljä tuntia, jauhettiin paskaa, Ponti tarjosi safkat, juomat ja systeemit.

Tilasitko Pontilta biisejä Brother Firetribelle?

– En. Ponti on jäänyt eläkkeelle, se ei halua tehdä mitään siihen suuntaankaan. Mä en ole ikinä puhunut sille mitään mistään yhteistyöstä.

Joe ja fisulautanen

Brother Firetribe täyttää tänä vuonna viisitoista vuotta. Heinon mukaan yhtye tuntee itsensä lukujaan nuoremmaksi.

– Viidestätoista vuodesta puhuminen on harhaanjohtavaa, koska me on päästy tekemään hirveän säästeliäästi. Neljä levyä ja suhteessa äärimmäisen vähän keikkoja. Se ei tunnu ollenkaan 15 vuodelta, eikä se sitä periaatteessa edes ole.

Tuliko sinulle vuosikymmen sitten yllätyksenä, että Brother Firetribe otettiin niinkin hyvin vastaan maassa, jossa melodiselle rockille oli vielä 80-luvulla tapana tapana nauraa?

– Kaikki on ollut – ja on edelleen – meille yllätystä. Firetribe on kuitenkin marginaalimusaa, ja sitten sille yhtäkkiä löytyykin ymmärtäjää. Ja meidät tiputetaan edelleen metalligenreen, mikä on hauskin aspekti koko systeemissä.

– Silti ne metallidiggarit jotenkin ymmärtävät tämän jutun. Eiväthän kaikki voi digata, eikä pidäkään. Mutta ainakaan metallipäät ei heitä meitä pulloilla.

Elokuvat ja musiikki on käyty läpi, ja on aika siirtyä 80-luvun kolmanteen suureen populaaritaiteen muotoon, sarjakuviin. Heino toteaa Garth Ennisin ja Steve Dillonin Preacher-sarjan olevan ”parasta sarjakuvaa, mitä olen ikinä lukenut”. Virkaiältään Heinoa vanhemmat laulajakollegat näyttävät olevan yhtä kiinnostuneita DC Comicsin ysärisarjakuvasta.

– Oltiin Tampereella keikalla, ja Joe Lynn Turner oli samaan aikaan kaupungissa. Se pamahti eturiviin diggailemaan ja veti meidän kanssa biisin. Sitten se hävisi jonnekin. Myöhemmin bäkkärillä joku koputti mua selkään. Joe Lynn Turner seisoi siinä fisulautasen kanssa. Joe totesi että ”we need to sit down”. Fisuralli päälle, ja siitähän se räjähti, kun heitin sille jotain Jack Pontista. Nehän on hyviä frendejä ja tehneet juttuja yhdessä.

– Päädyttiin mun hotellihuoneeseen. Mä istun lattialla risti-istunnassa ja Joe Lynn Turner pyörii ja kaatuilee siellä muun populan kanssa todella jurrissa. Laitoin iPodilta soimaan Turnerin Fandango-bändin levyt 70-luvun lopusta. Se oli ihan raivona, että voi vittu, mä en ole kuullut näitä 40 vuoteen, ja diggaili hullun lailla. Siinä sitten sekoiltiin. Homma päättyi siihen, että joku gimma sammui mun sänkyyn. Joe otti sitä käsistä, mä jaloista ja kannettiin se käytävään. Sitten heitettiin high fivet ja Joe lähti menemään, Heino kertoo ja pääsee sarjakuva-aiheeseen.

– Mulla oli ollut Preacherin kahdeksas albumi hotellihuoneessa, eikä sitä oo sen koommin näkynyt. Mä luulen, että Joe nappasi sen messiin. Varmaan ainoa syy, miksi se viipyi niin pitkään oli, että se kyttäsi sitä sarjista, että ton mä otan. Vanha kettu.

Julkaistu aiemmin Infernossa 6/2017.