”Me ollaan oltu aina kansanmiehiä eikä staroja” – haastattelussa edesmenneen Sotajumalan Tomi Otsala

Liki parikymppiseksi ehtinyt suomenkielisen kuolometallin pioneeri Sotajumala on tätä luettaessa jo lopettanut toimintansa. ”Uskon, että me jätetään jonkinlainen hiilijalanjälki, ja aukkokin”, sanoo bändin perustaja.

Sotajumala-yhtyeen perustaja, biisintekijä ja basisti Tomi Otsala, 39, esittelee vanhan kotitalonsa autotallia keskisuomalaisen Laukaan kunnan Lievestuoreen taajamassa. Kotitarvetyökalujen lisäksi tallissa seisoo käytetty rumpusetti, joko on menossa eteenpäin Otsalan jälkikasvulle. Tallin seinällä, puolittain varastohyllykön takana, on värikäs Rust in Peace -graffiti, joka kertoo osaltaan paljon paikan historiasta.

Tässä nimenomaisessa tallissa Otsala sekä Sotajumalassa, tuttujen kesken Sotiksessa, käytännössä koko yhtyeen uran ajan veivanneet kitaristit Kosti Orbinski ja Pete Lapio pistivät pystyyn ensimmäiset bändiprojektinsa.

– Vuosi oli 1992, ja myös kylän kanttorin poika Hintikan Matti oli messissä. Oltiin just päästy ripille. Aloitettiin heti omilla jutuilla. Sentenced, Amorphis ja jyväskyläläinen Paraxism on olleet meille aina isoja juttuja, joita ilman ei olisi Sotajumalaakaan. Niiden bändien viitoittamalla tiellä mentiin, eikä siinä hirveän monta vuotta kulunut, kun tehtiin jo jotain demotuksia, jotka oli aika lailla Sentenced-henkistä tavaraa, tosi kuumaa kamaa, Otsala naurahtaa.

Kyseinen demo julkaistiin bändiotsikolla Obscenety. Myöhemmin nimi vaihtui My Dawniksi. Samanniminen yhtye toimii muuten Lievestuoreella edelleenkin, joskin kyse on täysin eri porukasta kuin Otsalan ja kumppanien aikaan.

– 1990-luvun puolivälissä tuli sitten tämä black metal -kausi, jolloin tehtiin joitain juttuja nimellä Grimm’s Journey, Otsala tarkentaa.

Soittaminen oli Otsalalle, Lapiolle ja Orbinskille ykkösjuttu. Pojat treenasivat käytännössä päivittäin. Välillä käytiin seinän takana Otsaloiden keittiössä juomassa pullakahvit, ja taas mentiin.

– Muut kävi viikonloppuisin kylällä diskoissa ja bilettämässä, mutta me treenattiin autotallissa, varmaan naapureiden kiusaksi asti. Kyllähän se möykkä kuului läpi pihalle asti.

Kolmikko pohjusti ahkeralla työnteolla ja muun vapaa-ajan kustannuksella tulevan suomenkielisen death metalin pioneerin liki 20 vuotta kestänyttä, menestyksekästä uraa.

– Sama jatkui Sotiksen kanssa. Alkujaanhan me oltiin siinä bändissä ihan eri puolilla Suomea. Muut soittajat [Arttu Romo, rummut ja Jyrki Häkkinen, kitara] asuivat Savonlinnassa, ja minä ja Kosti Mikkelissä. Hakkolan Teijo [laulu] asui Jyväskylässä ja ihan ensimmäinen laulajamme Lastun Harri Helsingissä. Aina kuitenkin kokoonnuttiin yhteen. Mekin käytiin Kostin kanssa käytännössä joka viikonloppu vuosien ajan Savonlinnassa treenaamassa.

Perse edellä puuhun

Sotajumalan alkuhistoria on 1990-luvulla perustetulle death metal -yhtyeelle jokseenkin hullunkurinen. Bändi starttasi Orbinskin ja Otsalan toimesta ja viimeksi mainitun ideasta. Vannoutuneella kasarihevin ystävällä oli meneillään maaninen death metal -innostus, josta sikisi uusi oma yhtye.

– Piti olla raflaava nimi ja tietysti death metalia. Keksin nimen Sotajumala. Se on sellainen nimi, joka ei kuulosta äidistä hyvältä. Ja mitä kaikkea siihen nimeen pystyikään liittämään!

– Tein Kostin äidin vanhalla akustisella kitaralla Sotajumalalle ensimmäiset riffit. Niistä ruvettiin jalostamaan juttua eteenpäin. Haalittiin soittajat ympärille, vaikka meillä ei ollut vielä yhtäkään biisiä. Sitten keksittiin idea paidasta, johon tuli teksti ”Sotajumala – Death Metal Finland”. Painatettiin paidat ennen kuin meillä oli edelleenkään yhtäkään biisiä. Ne paidat varattiin loppuun – ennen yhtäkään biisiä – ihan sen tekstin takia. Se oli jo heti sellainen aallonharjatyylinen juttu, että tästä tulee ihan varmasti jotakin.

– Meidän ei tarvinnut puuhastella hirveän kauan muutenkaan. Tehtiin ainoastaan yksi omakustannedemo Savonlinnassa. Kaikki loppu on ollut plus miinus nolla, kun saatiin levy-yhtiö alle.

Vuonna 2001 julkaistu Sotajumala-demo auttoi yhtyeen kotoisen Woodcut Recordsin suojiin. Ensimmäinen virallinen Sotajumala-julkaisu, Panssarikolonna-ep, ilmestyi vuonna 2003. Seuraavana vuonna seurasi debyyttipitkäsoitto Death Metal Finland.

Raflaavan nimensä, sotaisten lyriikoidensa ja imagonsa takia Sotajumalaan yritettiin lyödä varsinkin bändin alkutaipaleella kansallissosialistista ja äärioikeistolaista leimaa. Bändi on todennut jossain haastattelussa olevansa ”isänmaallinen” muttei millään muotoa sotaa ihannoiva, saati natsistinen.

– Bändin nimi yhdistyi luontevasti suomen kieleen, ja ihan alusta saakka minun ja Artun sanoitukset olivat suomeksi. Ensimmäisen levyn konsepti piti sitoa sotateemaan – ei siksi, että oltaisiin jotain sotaintoilijoita, se vaan sattui menemään sillä tavalla. Lyriikoiden suhteen esimerkiksi viimeinen levy [Raunioissa, 2015] oli enemmänkin sitä henkeä, mitä olen aina halunnut tehdä tässä bändissä, niin kielellisesti kuin ajatuksellisestikin.

– Suomeksi laulaminen on ollut tälle bändille rikkaus, ja meidät on varmasti sainattukin juuri sen vuoksi, että ollaan vähän raflaavia ja patrioottisia. Kyllä tämä on ollut se juttu siinä suomen kielessä, mutta toki vain tässä maassa. Eli ei samalla tavalla kuin esimerkiksi jollain Hornalla. Kieli oli hyvä valinta, tosin se on rajoittanut ulkomaan markkinointia. Toki ollaan käyty keikoilla Hollannissa, Ruotsissa ja Virossa.

– Alussa oli vääntöä kansallissosialismijuttujen kanssa, varsinkin tiettyjen sanoitusten suhteen. Aina piti selitellä ja pestä käsiänsä. Siihen aikaan vielä sattui näitä äärijuttuja metallimusiikissa, kirkonpolttamisia sun muita, jotka kuitenkin olivat vain yksittäisten ihmisten typeriä tekoja. Mutta kyllä se vääntö nopeasti siitä lieveni. Jos on tietyllä korvalla meitä kuunnellut, niin on varmasti löytänytkin niitä kansallissosialistisia piirteitä. Mutta ei siitä ole jauhettu viimeiseen 15 vuoteen, yksittäisiä heittoja lukuun ottamatta.

Pyhäkoulupoika helvetistä

Death Metal Finlandin myötä Sotajumalan kokoonpano alkoi vakiintua. Otsalan ja Orbinskin alkuaikojen saman kylän soittokaveri Pete Lapio oli hypännyt toiseen kitaraan jo vuonna 2000. Ei aikaakaan, kun DMF:llä sessiomiehenä paukuttanut rumpali Timo Häkkinen vakinaistettiin Sotajumalan miesvahvuuteen.

Bändin ensimmäisellä levyllä laulanut Teijo Hakkola, taiteilijanimeltään 105, vaihtui kuitenkin jo Death Metal Finlandin julkaisuvuonna jyväskyläläiseen Mynni Luukkaiseen. Monessa äärimetallibändissä marinoitunut muusikko hyppäsi ensimmäistä kertaa Sotajumalan kelkkaan puolalaisen kuolometalliyhtyeen Vaderin lämppäyskeikalle Jyväskylän Lutakossa.

– Rehellisesti sanoen Teijosta ei vain ollut siihen. Hän ei suhtautunut bändiin niin intensiivisesti ja innokkaasti kuin me oltais haluttu. Koko homma oli silloin hyvin tavoitteellista, siitä oli pakko saada tehtyä jotakin. Palo oli kova, Otsala alustaa.

– Mynni tuli mukaan vähän kuin vahingossa. Oltiin Vaderin lämppärinä ja pyydettiin Mynni laulamaan pienellä varoitusajalla. Noh, Mynnihän on hyvä keulakuva niin hyvässä kuin pahassa, heh. Joka tapauksessa mies lunasti paikkansa saman tien, ja kyllähän Sotajumala on aina ollut laulajansa näköinen bändi. Hatunnosto ukolle, että teki ison duunin ja otti sen paikan. Keulakuvanahan hän on aivan loistava.

– On ollut tosi hienoa, että on menty yhdessä se reilut kymmenen vuotta. Alkuaikoina oli niitä miehistömuutoksia, mutta laulajavaihdos on ollut se tietynlainen kulminaatiopiste. En usko, että oltaisiin Teijon kanssa päästy samaan kuin Mynnin kanssa. Sillä on niin erilainen ote ja juuri sitä rokkitähteyttä, mitä tässä tarvitaan. Vähän mystisyyttä, röyhkeyttä. Ja Mynnihän näyttääkin coolille. Eikä metallibändissä voi olla pyhäkoulupojan näköinen, ellei se sitten ole tosi äärimmilleen vedettyä pyhäkoulua, Otsala nauraa.

Jatkumo yli sukupolven

Sotajumala teki Woodcutille vielä toisen pitkäsoiton, Teloituksen (2007), ja ennen sitä yhden splitin (2005), joka peuhattiin yhdessä turkulaisen genreveljen Torture Killerin kanssa.

– Teloitus oli meille sellainen rajapyykki, levyjen levy. Loppupeleissä meidän julkaisutahtihan on ollut hidas, mikä on lopulta ollut meidän etu. Vaikka me oltiin välillä ihan hiljaa, porukka pysyi jostain syystä aina messissä. Toisaalta satuttiin sellaiselle aallonharjalle, että kun black metal laski päätänsä, niin death metal tuli uudestaan. Isät rupesi tuomaan poikiansa keikoille ja muistelemaan omaa nuoruuttaan ja niitä Obituary-aikoja. Sotajumalalle on aina ollut plusmerkkinen juttu se, että kuulijakuntaa on ollut pikkuskideistä viisikymppisiin. Se on rikkaus, joka on pitänyt meidät elossa. Ei tätä ole enää pitkään aikaan jaksanut tehdä siltä pohjalta, että keikoilla on vain äiti ja isi kattomassa.

Seuraavaksi Sotajumala vietiin Levykauppa Äxän oman Cobra Recordsin listoille. Päivänvalon näki yhtyeen kolmas studioalbumi Kuolemanpalvelus (2010), jonka julkaisukiertueella Otsala ja rundikaverin, kuopiolaisen Deathchainin, Corpse tekivät diilin bändien yhteisestä split-julkaisusta.

– Mä sanoin Corpselle, että tehdään splitti, jossa kumpikin pyytää jonkun vierailijan laulamaan Iron Maiden -coverbiisin ja niiden biisien tulee olla Maidenin kahdelta ekalta levyltä. Huvikseni sanoin muille bändin jätkille, että koetetaan saada Paul Di’Anno [Iron Maidenin kahden ensimmäisen levyn solisti] laulamaan se meidän biisi – että ei se ota, jos ei annakaan.

– Tiesin, että Corpse oli saanut [Tarotin] Tuple Salmelan laulamaan niiden biisin. Di’Anno lähti mukaan, vieläpä ihan nimellisellä summalla ja innolla. Se oli hauska juttu toteuttaa, ja olihan se toki sellainen pienen pojan unelma, koska Iron Maiden on ollut mulle aina se kaikkein isoin bändi, Otsala kertoo.

Kuolemanpalveluksen jälkeistä aikaa Otsala kuvailee kaikkinensa ihmeelliseksi niin koko suomalaisen metallimusiikin kuin Sotajumalankin osalta.

– Koko metalligenre muuttui marginaalisemmaksi. Mekin mietittiin, että kuka maksaa seuraavan levyn, vai maksaako kukaan. Spinefarm oli jossain vaiheessa mukana kuvioissa. Kaikki oli lyöty periaatteessa lukkoon, allekirjoituksia vailla, mutta sitten Universal osti Spinen, ja sen jälkeen kaikki muuttui. Koko sen jälkeinen prosessi ajoi meidän toiminnan alas. Se onkin ollut ainoa takaisku tässä hommassa, jos kaikki muu on ollut hypetystä.

– Se oli tilanne, jossa jäätiin tasan tarkkaan tyhjän päälle. Oltiin sanouduttu irti kaikkialta muualta ja ajateltiin, että nyt mennään ja on kivaa. Hommat kuitenkin meni niin pieleen kuin ne voivat mennä. Tuli olo, että pitäisikö lopettaa. Käytiin kuitenkin jätkien kanssa soittelemassa, alkoi tulla biisejä ja mietittiin, tehdäänkö kuitenkin vielä yksi levy ja kustannetaan se vaikka itse. Oltiin kuitenkin saatu aikaiseksi sellaista tavaraa, että levy kannatti toteuttaa.

Oli vuosi 2015, kun Sotajumalan joutsenlauluksi jäänyt Raunioissa-albumi ilmestyi. Bändi pani levyn ilmaiseksi nettiin, mutta fanit ostivat sitä niin, että se ylsi Suomen virallisen listan sijalle 4.

– Jos Mikin [Salo, Woodcut Recordsin perustaja] lukuihin on uskominen, Death Metal Finland on myynyt meidän levyistä eniten. Siitä otettiin 3 500 kappaleen ensipainos sekä lisäpainoksia – siis reilusti yli 4 000 kappaletta. Samoin Teloitusta meni ainakin se 4 000 kopiota, mikä oli tässä genressä tuohon aikaan todella paljon. Sittemmin listasijoitukset ovat parantuneet [Kuolemanpalvelus ylsi albumilistan kuudenneksi], mutta levyjen myynti on toki ollut vähäisempää.

Tyylillä hautaan

Tomi Otsala tulee varmuudella vaalimaan vielä pitkään perustamansa ja nyt kuoppaamansa yhtyeen muistoa. Kaikkein parasta Sotajumalassa on hänen mielestään ollut alusta saakka uskollinen seuraajakunta ja reilut 130 soitettua keikkaa. Bändin toiminta on myös aina ollut diivailusta vapaata, maanläheistä puurtamista, kuten metallin kuuluukin.

– Me ollaan oltu aina kansanmiehiä eikä staroja. On oltu oman genren old school -meiningissä, myyty itse paitoja, oltu tosi vuorovaikutteisia ja pyöritty siellä missä jengikin. Kaikki se, mitä olen tässä touhussa saanut kokea ja tavata ihmisiä, on rikastuttanut omaa elämää.

– 18 vuotta on pitkä aika, ja se on tarkoittanut aika isoja valintoja. Tietäähän sen, kun samassa yhtyeessä on viisi ihmistä, joilla kaikilla on omat vahvat mielipiteet ja erilaiset elämäntilanteet, mutta silti hirveä palo tehdä tätä hommaa yhdessä… Tavallaan sen tietää, että tämä homma jatkuisi, mutta on kaunista lopettaa hypetykseen. Siihen, että on periaatteessa nähnyt ja kokenut kaiken, mitä tässä maassa voi tällaisen bändin kanssa kokea.

– Esimerkiksi Kuolemanpalvelus-rundilla soitettiin 25 keikkaa keskenään ihan erilaisissa mestoissa. Yhdessä paikassa saattoi olla se kolmetuhatta ihmistä ja jossakin kahdeksan. Ja kaikille on annettu se, mitä on suinkin pystytty. Toisaalta on surullista ja haikeata lopettaa, kun on elänyt Sotista niin pitkään. Mutta tiedän, että se on hyväkin juttu, kun kaikki on ohi ja moni taakka loppuu.

– Itse olisin halunnut jatkaa, mutta kaikki eivät halunneet. Viime kesänä meillä oli vielä visio, että tehdään yksi levy vuonna 2020, mutta tämä loppuikin aikaisemmin. Sekin on ihan hyvä ratkaisu.

Otsala ei näe, että mitään jäisi kesken, saati hampaankoloon.

– En vaihtaisi mitään pois. Sotis on ollut sellainen viiden miehen hiekkalaatikko, niin hyvässä kuin huonossa. Jos olisin ollut koko tämän ajan pelkästään päiväduunissa enkä musatouhuissa, tietäisin elämästä paljon vähemmän. On ollut paljon hyviä tyyppejä ympärillä ja me on saatu olla yhdessä se kaikkein paras Sotajumala. Siinä mielessä tämä on aika hieno ja jalo laji.

– En lähtisi muuttamaan mitään, vaikka en toki kirjoittelisi samalla tavalla joitakin sanoituksia mitä ekalle levylle. Sekin on ollut hienoa, että jokainen Sotis-levy kuvastaa jonkinlaista aikakautta. Vaikka on pyöritty saman genren sisällä, niin ne on aika tiiviitä, yksittäisiä paketteja. Niitä kuunnellessa tietää, miksi ne kuulostaa juuri siltä. Ne kaikki on rakennettu tietyissä elämänvaiheissa. Niitä en tekisi toisin.

Tomi Otsala Sotajumalan viimeisellä keikalla. Kuva: Jaakko Silvast

Keikoista Otsalalle ovat jääneet mieleen erityisesti Tuska Open Airin -vedot.

– Hirveästi jengiä ja helvetin kova meininki. Sitten oli muistaakseni joko Kotka tai Forssa, missä soitettiin jossain linja-autoasemalla. Sinne mahtui 40 ihmistä. Lava oli postimerkinkokoinen, ja sitten keikan aikana jokainen meistä käveli vuorotellen yleisössä ja ne linja-autot meni siitä ohi samalla kun soitettiin. Siinä oli sellainen punkkimeininki.

– Sitten oli tämä tapaus Misery Index joskus 2009. Ne tuli Suomeen tosi pitkältä maailmankiertueelta ja vetivät meidän kanssa täällä neljä keikkaa. Ne asui Häkkisen Timon porukoiden mökillä, ja me vietiin ne Lievestuoreen Liisan Pubiin soittamaan yhtenä sunnuntaina. Yhteiskiertueesta painatettiin paitoja, joissa oli Suomen ja USA:n liput, ja maksettiin bändin täällä oleskelu niiden paitojen tuloilla. Misery Indexin tyypit kävi tässä meilläkin, heiteltiin mölkkyä ja äiti paistoi niille lettuja.

– Uskon, että me jätetään jonkinlainen hiilijalanjälki ja aukkokin. Monet on tullu taputtelemaan selkään, kuten mekin on taputeltu aikoinaan Sentencedin Lopakkaa ja muita. Kyllä me aukko jätetään, mutta joku sieltä vielä tulee ja peittoaa meidät.

Tomi Otsala sanoo jatkavansa musiikin tekemistä Sotajumalan jälkeenkin. Metalli saa kuitenkin jäädä, ainakin toistaiseksi.

– Meillä on Lapion Peten ja Virtasen Mikon kanssa Kuolemansynti-coverbändi, jolla vedetään häistä hautajaisiin ja jolla on tahkottu aika ahkerastikin viime aikoina. Mulla, Petellä ja Simosen Antilla on myös sellainen konemusiikkiprokkis, jolle on jo kuusi biisiä lyriikoineen valmiina. Konemusa on sellaista, mitä olen halunnut tehdä. Se aukesi nyt Sotiksen jälkeen.

– Sotis on aina ollut bändi, jossa on äärimmäinen demokratia. Itkun kanssa piti joskus tulla treeneistä kotia, kun ei oma idea mennyt läpi. Se kai oli jollain tapaa bändin tuomiokin. Tässä uudessa projektissa on vapaus tehdä kaikkea mitä itse haluaa.

Juttu on julkaistu Infernon numerossa 5/2017.