Benjamin Weinman jaksaa hymyillä väsymyksestä huolimatta. Dillinger Escape Plan on keskellä fyysisesti verottavaa jäähyväiskiertuetta, jonka jälkeen 41-vuotiaan kitaristin on jätettävä tuntemansa elämä taakseen.
– Oikea loppu tuntuu todella etäiseltä, koska jatkamme kiertuetta vielä vuoden loppuun asti, Ben avaa.
– Pikkuhiljaa siihen ajatukseen on herättävä, koska olen alkanut ymmärtää, että saatan soittaa näissä hienoissa maissa ja kaupungeissa nyt viimeistä kertaa elämäni aikana.
– On ollut hienoa huomata, miten kirjavaa yleisöä viimeisillä keikoilla käy. Mukana on totta kai nuoria faneja, mutta myös niitä vanhempia äijiä, jotka kävivät keikoillamme viisitoista vuotta sitten ja ovat sittemmin perheellistyneet. Juuri viimeksi mainitut menevät keikalla täysin sekaisin, kun pääsevät pitkästä aikaa irrottelemaan!
Ben kertoo tulleensa kiertueen aikana entistä varmemmaksi siitä, että lopettamispäätös oli oikein ajoitettu.
– Jossain vaiheessa meidän oli kysyttävä itseltämme, missä haluamme olla viiden vuoden päästä. Haluammeko olla vaikkapa tällä samalla klubilla? Tekemässä juttuamme vielä hieman vanhempina, väsyneempinä ja hitaampina.
– Nämä kysymykset saivat meidät hyväksymään sen tosiasian, että olemme saavuttaneet rajan, johon ihminen voi tällaisen musiikin kanssa yltää. Ymmärsimme, ettei ole kellekään eduksi pitää tästä elämästä kiinni väkisin.
Elämää elämän jälkeen
Kaksikymmentä vuotta Dillinger Escape Planin kaltaisen bändin jatkuvassa albumien ja kiertueiden pyörityksessä on niin pitkä aika, että sen keskellä eläneen voi olla vaikeaa kuvitella elämää ilman bänditoimintaa.
– Tämä elämäntapa on epäterveellistä, kuluttavaa, vaarallista ja… parasta, mitä olen ikinä kokenut, Ben sanoo.
– Kun olemme kiertueella, tuntuu kuin olisimme merirosvoja, jotka kiertävät satamasta satamaan tekemässä tuhojaan. Silloin olen irrallaan elämästäni, vastuustani ja velvollisuuksistani. Tämän takia bändit usein kokevatkin alitajuisesti elävänsä rundeilla täyttä elämää ja olettavat, että kotipuolessa asiat pysyvät aloillaan.
– Tosiasiassa jatkuva tien päällä oleminen pysäyttää usein ihmisen muun elämän. Olenkin huomannut viime aikoina, etten ole muuttunut 15 vuodessa ihmisenä kauhean paljon. Sen sijaan minua ympäröivien ihmisten elämät ovat menneet eteenpäin valtavin harppauksin.
– En silti koe, etten olisi elänyt kaikkina näinä vuosina. Tämä elämä on vain ollut niin arvaamatonta, että se on saanut kyseenalaistamaan koko maailman ympärillämme. Se on inspiroinut minua musiikissa kaikki nämä vuodet.
Juuri nyt horisontissa väijyy kysymys, mitä tapahtuu, kun kokonainen elämäntapa jää taakse.
– Se on pelottavaa, totta kai. Meillä kaikilla on ego. Jos ihmiset eivät tiedosta sen olemassaoloa, he eivät elä tässä todellisuudessa. Jopa kaikkein arvostetuimmilla pyhimyksillä on ego. Äiti Teresalla oli ego, Ben toteaa.
– Ihan samalla tavalla oma egoni on pyörinyt niin pitkään tämän bändin ympärillä, että on varmasti hämmentävää etsiä itselleen uutta tarkoitusta. Tunteakseen täyttymystä ja ollakseen se mies, joka haluaa olla.
– Elämällä on joskus tapana järjestyä kuin itsestään. Minun tapauksessani tämä tarkoittaa isyyttä. En tiennyt bändin lopettamispäätöksen aikoihin tulevani pian isäksi, mutta se antaa selkeän suunnan tulevalle uudelle elämälleni. Olen elänyt vuosikymmeniä loppupeleissä vain itselleni. Nyt tulen elämään toiselle ihmiselle.
– Vanhemmuus voi olla elämän ainoa asia, joka voi kääntää egon toisinpäin. Tunnen jo nyt, kuinka tulen olemaan valmis heittäytymään hetkeäkään harkitsematta vaikka bussin alle pelastaakseni lapseni hengen. Tämä tunne saattaa olla täydellinen vastakohta elämälle, jota olen tähän asti elänyt.
Tyhjän hakukentän kammo
Seitsemän vuotta sitten Ben päivitteli Infernon haastattelussa sitä, kuinka kulttuuri on tekemässä hidasta kuolemaa. Kulttuurierot eri maiden ja jopa maanosien välillä olivat supistuneet lähes olemattomiin. Nyt Ben huomaa tilanteen kääntyneen toiseen suuntaan.
– Jossain vaiheessa maailma tuntui puristuneen yhdeksi yhtenäiseksi muusiksi, jossa taide oli sitä suositumpaa, mitä enemmän se noudatti jonkinlaisia valloillaan olevia virtauksia. Voi olla, että tässä saavutettiin jonkinlainen ähky. Nyt ihmiset voivat jälleen ammentaa enemmän aidosta itsestään.
– Olen myös huomannut, että maailmanmenosta irtaantuneita undergroundbändejä syntyy jälleen. Vielä joitakin vuosia sitten amerikkalaiset bändit saattoivat yrittää tehdä väkisin pohjoismaista musiikkia omia juuriaan peitellen. Nykyään uudet bändit vaalivat omaa kulttuuriperintöään taas vahvemmin.
Kaiken informaatiotulvan keskeltä voi olla vaikea löytää jotain, jolla on oikeasti merkitystä. Tämän saa huomata jo uutta musiikkia etsiessään.
– Totta puhuakseni en välillä tiedä, mistä löytäisin sitä säkenöivintä musiikkia. Koen aika usein eräänlaista ”tyhjän Spotify-hakukentän kammoa”. Saatan tuijottaa hakukenttää pitkään, ja mielessäni pyörivät vain ne samat nimet. Lopulta en voi valehdella edes itselleni, että tietäisin tämän hetken musiikista oikeasti yhtään mitään.
– Tilanne on täysin erilainen kun parikymppisenä, jolloin minua kohti tulvi musiikkia joka puolelta. Saatoin ahmia hullussa nuoruuden kiimassa tonnikaupalla uutta musiikkia, mistä vain. Tuolloin kaikki uusi ja ihmeellinen oli vielä niin uutta ja ihmeellistä, ettei millään vanhalla ollut mitään merkitystä.
– Nyt huomaan löytäväni itseni usein ”uusien vanhojen” bändien parista. Nuorena ei olisi tullut mieleenikään uppoutua David Bowien tai The Beatlesin töihin. Se oli vanhempieni musiikkia. Löydän uusia tuttavuuksia paljon enemmän jostain nykymusiikin historian alkuhämärästä, en niinkään tämän hetken artisteista.
Suodattamatonta aitoutta
Ben kertoo, että edellä mainittuun sääntöön on myös poikkeuksia: hän manageroi uusiseelantilaista laulajatarta Kimbraa, jonka rajoja rikkovan ja aidon musiikin Ben kertoo olevan juuri sitä, mitä hän on kaivannut.
– Hänen musiikkinsa on ihan eri maailmoista kuin omani, mutta meitä yhdistää arvaamattomuus ja täydellisen itselle rehellinen omaehtoisuus, joka on leimannut kaikkia tekemisiäni koko Dillinger Escape Planin olemassaolon ajan. Juuri tämä yhteys on tehnyt yhteistyöstämme kipinöivää.
– Kimbran musiikkimaussa ei tunnu olevan mitään rajoja. Häneen ovat vaikuttaneet jopa DEP, Meshuggah ja The Mars Volta, mutta nämä vaikutteet eivät ole hänen valloittavassa popissaan mitään itsestäänselvyyksiä. Ne elävät syvemmällä pinnan alla, musiikin alkukantaisimmissa juurissa.
Ben jatkaa ylistämällä Kimbran kaltaisia artisteja, jotka kykenevät ammentamaan vielä tänäkin päivänä musiikkia kaikkialta ympäriltään ja luomaan jotain ihan uutta.
– Jossain vaiheessa alkoi tuntua siltä, että bändit laimenivat laimenemistaan. Tiedäthän, ihan kuin ne olisivat tehneet musiikkia kuin keittäisivät uutta kahvia muiden bändien käyttämistä kahvinporoista, uudelleen ja uudelleen. Niin pitkään, kunnes kaikki alkuperäinen maku oli kadonnut, eikä tilalle ollut tullut mitään uutta.
– Kimbran kaltaiset muusikot edustavat sitä, millaisena haluan nähdä musiikin tulevaisuuden. Jos joku uskaltaa olla vielä tänä päivänä, koko maailman tuijottaessa, aito ja ilmaista itseään musiikilla, jollaista hän oikeasti haluaa tehdä, olemme jälleen lähempänä sanan ”artisti” oikeaa merkitystä.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 3/2017.