Pääarvio: Nightwishin Lokikirja

NIGHTWISH
Lokikirja
Spinefarm

MUSIIKKI4_kirvesta

PAKETOINTI4_kirvesta

Koko Tarja Turusen kauden ja AOR-taustaisen Anette Olzonin entreen yhteen kirstuun telkeävä Nightwish-lokikirja on jo levymäärällään mitattuna vankka pakkaus.

Tuhtia on musiikkikin. Suurellinen, julkaisu julkaisulta eeppisemmäksi muotoutuva sinfoninen oopperametalli on valtavana kahdeksan levyn satsina enemmän kuin genren suurinkaan ystävä pystyy vastaanottamaan.

Kompakti ja koruttomuudessaan lähinnä funktionaalinen paketointi tavoittelee kirjamaista ulkoasua. Kanteen painettu ruori muistuttaa kosketinsoittaja-säveltäjä Tuomas Holopaisen kotikaupungin Kiteen vaakunaa. Yksittäiset levyt on pakattu promolevymäisesti pahvitaskuihin, ja 52-sivuiseen vihkoseen on painettu paitsi sanoitukset myös joukko promootiokäyttöön otettuja valokuvia. Otoksista välittyy hauskasti se muodonmuutos, joka on tapahtunut kymmenessä vuodessa ensilevy Angels Fall Firstin (1997) ja Dark Passion Playn (2007) välillä.

NW-arkku esittelee erään toisenkin, valitettavan transformaation: matkan tunteellisesta ja enemmän kuin tilkan romantiikkaa ynnä fantasiakirjallisuusvaikutteita sisältävästä alkutaipaleesta kohti kyynisempää nykyisyyttä – ja viattomuuden karisemista.

Muutokset aiemmin Suomessa julkaistuihin levyihin ovat verraten pieniä. Angels Fall First -debyytti on uudelleenmasteroitu, ja Over the Hills and Far Away -ep:stä (2001) mukana on kuudella 29.12.2000 Tampereen Tullikamarilla taltioidulla raidalla laajennettu versio. Bless the Child (2002) tarjoillaan mm. muutaman alun perin japanilaisilla painoksilla julkaistun raidan voimin kahdeksaan kappaleeseen venytettynä pakettina.

Nightwish-tuotannon jo pääpiirteissään omistavilla ei toisin sanoen ole pakottavaa tarvetta erota oravannahoistaan.

Lokikirjan sivut osoittavat, että yhtyeen kehitys on ollut rivakkaa. Nykyperspektiivistä tarkasteltuna esikoinen vaikuttaa kömpelöltä, mutta Holopaisen viisaasti luovuttua osittaisesta lauluvastuusta jo kakkoslevy Oceanborn (1998) oli huomattava harppaus eteenpäin.

Wishmaster (2000) jatkoi vakaata kasvua, ja aikajanan seuraava varsinainen etappi, vuoden 2002 Century Child, lisäsi yhtälöön basisti-laulaja Marco Hietalan ja aidot orkesteriosuudet. Palkaksi saatiin siihen saakka kiistattomasti ehein albumikokonaisuus.

Once (2004), Turusen Nightwish-joutsenlaulu, jatkaa Century Childin (ja varsinkin sen päätösraidan Beauty of the Beastin) viitoittamalla, vahvasti orkesterivetoisella valtatiellä. Monet pitävät lopputulosta oikeutetusti yhtyeen tuotannon kulminaatiopisteenä. Vangitsevan tallenteen huikeinta antia edustaa kymmenminuuttinen, luihin ja ytimiin käyvä Ghost Love Score.

Elliptisesti ilmaistuna: myrskyn tyynnyttyä Nightwish toimitti hämmentyneelle yleisölleen Dark Passion Playn. Vaikka jo Once-aikaan romantiikan kylkeen oli kiinnittynyt tunnekirjon tummempaa päätyä, entistä pessimistisemmällä ja elokuvamaisemmalla DPP:llä maalattiin reilusti mustaan kastetulla pensselillä. Järisyttävästä The Poet and the Pendulumista kuljettiin Master Passion Greedin aggression kautta työvoittoon.

Tarun toivottavasti yhtä hengästyttävä seuraava luku luetaan näillä näkymin vuonna 2011. Tällä välin Turunen vs. Olzon -tyyppiseen nahisteluun on turha tuhlata voimiaan, sillä Lokikirjan 86 kappaleen soidessa aikaa kuluu likipitäen työpäivän verran, 7 tuntia 15 minuuttia.

Seuraavalle kymmenelle Nightwish-vuodelle.

Teksti: Panu Koski