Puhelimeen vastaa möreä, verrattain tylynkuuloinen ääni pitkästi venytellen: ”Hooousecooore.” Eipä kannata edes kysyä, onko luurissa Phil Anselmo, Housecore Recordsin pääjehu. Siis se Panteran, Downin ja Superjoint Ritualin laulaja, ex-nisti, yleisesti aggro äijä ja nyt myös sooloartisti. Sen on pakko olla.
Teksti: Kimmo K. Koskinen
Huomenta vaan sinne Louisianan ranchille. Uutta päivää pukkaa.
– Joo, joo, uusi horisontti siintää taas edessä, ääni mörähtää lakonisesti.
Kankean lätinän sijasta oikaistaan aiheeseen. Phil H. Anselmo and the Illegals -nimellä julkaistu Walk Through Exits Only on ensimmäinen julkaisu, jossa on bändin sijaan kannessa Anselmon nimi.
– Onhan se jännittävää. Uuden jutun aloittaminen ja kaikkien levyjenkin julkaiseminen tuntuu aina jännältä. Tämä on kuitenkin vähän erilaista, ainakin henkilökohtaisempaa.
Haastiksen buukkaamisen hankaluuden perusteella kiinnostusta Anselmon nykytouhuihin tuntuu olevan. Suhtautuminen uran uuteen käännökseen on maanläheinen.
– En odottanut mitään, en oikeastaan koskaan ounastele asioita. Minulla on ollut uskollinen fanikanta Pantera-ajoista lähtien, eli sikäli olen onnellisessa tilanteessa.
Anselmo on pitkän linjan metallityöläinen. Reippaasti yli parinkymmenen vuoden päätyö on mieheen niin iskostunut, ettei mieleen edes tule toimeentulon vaihtoehtoa.
– En minkäänlaista hajua, millä muulla olisin voinut hankkia elantoni. Ehkäpä olisin joku kehäraakki nyrkkeilijä tai puuhaisin kauhuleffojen parissa.
Mitään ammattia Anselmo ei ennen rockarin uraansa hankkinut. Kamalia paskaduuneja tietenkin piti koluta ennen pestiä Pantera-nimisessä glam rock -yhtyeessä.
– Olin jossakin hotlassa laukunkantajana ja ravintolassa tiskaajana, eli tein aivan säälittävän naurettavia hommia. Ainoa mielenkiintoinen työpaikka oli itse asiassa pesti avovesikalastusaluksella.
Musiikki onkin Anselmolle yksi elämän keskipisteistä. Mies jaksaa innostua musiikista ja nauttia siitä edelleen, niin tekijän kuin kuluttajankin roolissa.
– Musiikki on minulle pakollinen juttu. Olen ollut tässä bisneksessä jo kauan ja silti valtavan suuri musafani. Onhan se minulle eräänlainen majakka pimeässä.
Myös viha ja kiukkuinen asenne ovat ominaisuuksia, joista vedetään lyhyt yhdysviiva Anselmoon. Luurissa on kuitenkin kaikkea muuta kuin räjähdystä odottava pommi – letkeä ja pohdiskeleva sanailu ja verkkainen puhe eivät viittaa kovinkaan vihaiseen siviilihahmoon. Fuckeja puhe sentään vilisee.
– Nuorempana viha oli aika keskeinen osa minua, ja sitä oli paljon. Nyttemmin sen olomuoto on erilainen, vähän kuin tuotteen tekemä tuote. Minun odotetaan olevan vihainen. Kiukkuinen ulosanti vain on minulle luontaista. Annan kyllä palaa edelleen, mutta se pahin ja kaikenkattava äksyily on takanapäin. Tunteeni ovat moninaiset ja virtaavat syvällä kaikkiin suuntiin.
Vihantuntemusten kanssa painiskellut Anselmo on selkeästi käsitellyt ja analysoinut tuota voimallista tunnetta. Hän näkee siinä voimaa mutta tiedostaa myös piilevän tuhonsiemenen.
– Musiikki on minulle otollinen tapa kanavoida turhaumia. On parempi, että kirjoitan kiukkuisen biisin kuin että astun kadulle ja tinttaan joltakin leegot kurkkuun.
– Vihaa pitää käyttää hyödyksi, se on osattava suunnata oikein. Sokea viha, johon itsekin nuorempana sorruin, on huono juttu. Vihaa ei saa päästää kasvamaan silmittömiin mittoihin. Tervejärkisen henkilön on vihastuessaan kyettävä ensin rauhoittumaan, osattava sitten analysoida tunteen osatekijät ja lopulta käsitellä ne aikuismaisesti.
Moukarilla päin pläsiä
Phil H. Anselmo & the Illegalsin debyyttialbumi Walk through Exits Only on syy, miksi musiikin merkitystä ja vihaa edellä ruodittiin. Anselmon vähintäänkin tuimailmeisellä naamalla koristeltu – eikä varmaan aivan sattumalta mustavalkokuvan keinoin – levy nimittäin saa palavan tunteensa nimenomaan näiden kahden leikkauspisteestä.
Ja miten: erikoisen ja omalaatuisen kuuloinen pläjäys on hankalasti määriteltävää myllytystä. Jotakin varsin äärimmäistä se on, mutta vastaavaa ei ole tullut kauheasti vastaan, ehkä jotakin Pig Destroyer -osastoa lukuun ottamatta. Tavoitteena olikin tehdä jotakin äärimmäistä ja tuoretta.
– Ehdottomasti näin. Olen vankkumaton, järkähtämätön ja absoluuttinen undergoundin sanansaattaja ja fani. Pinnanalaisessa toiminnassa on paras säpinä, ja olen itse aina tuonut julki mieltymykseni siihen. Pantera-aikoinakin nostin aina esiin äärimetalli- ja ug-bändejä kuten Soilent Green, Darkthrone, Morbid Angel…
– Koen siis olevani ainakin puolivalveutunut äärimetallin saralla. Halusin tehdä levyn, joka asettuisi samalle viivalle; jotakin yhtä äärimmäistä ilman imitoinnin häivää. Tähtäsin vaikeaan ja genrelokeroihin sopimattomaan lopputulokseen. Sellaiseen, joka jomottaa musakentässä kuin kipeä peukalo nyrkissä.
Walk Through Exits Only on jo musiikkia rutkasti kuunnelleellekin hämmentävä kokemus: maaninen yhdistelmä rujoa thrashiä, vimmaista punkasennetta ja viiltävän blackmetallista riivintää.
Kerrottuani Philille, kuinka kuuntelin levyä ensi kerran lenkillä ja näännytin itseni sen parissa, mies on tyytyväinen. Vielä kun lisään boksausfaniksi tunnettua Anselmoa tietoisesti myötäkarvaan silitellen, että sen kuunteleminen tuntui kuin olisi joutunut kehään hirviön moukaroitavaksi, tyytyväisyyden kuulee Amerikasta asti.
– Fuckin-a, brother! Juuri tuohon tähtäsin, eli tehtävä suoritettu! Olen iloinen että levy tuntui toimivan noin.
Phil ja laittomat
Levyn kaoottiseen lataukseen on osasyynä nälkäinen ja näyttämisenhaluinen bändi, The Illegals. Yhtye on Anselmon kasaama, tarkoituksella matalamman profiilin soittajista.
– Olisin voinut helposti houkutella nimiäijiä bändiin, mutta halusin kaikin keinoin välttää superbändin leimaa. Tässä ei ole kyse sellaisesta. Halusin myös antaa vähemmän tunnetuille musikanteille mahdollisuuden.
Illegalsin kitaristina on 1990-luvun alkupuolella Superjoint Ritualissa Anselmon kanssa soittanut Marzi Montazeri, joka Anselmolla oli mielessä jo biisinkirjoitusvaiheessa. Kun bändi lähti kasautumaan Montazerin kanssa, miehistö piti täydentää rumpalilla ja basistilla.
– Siinä oli hiukan vaikeuksia, etenkin rumpalin hankkimisessa. Warbeastin Bruce Corbitt ehdotti lopulta oman bändinsä kannumiestä. José Gonzales on parikymppinen jannu, joka oli tottunut paahtamaan suoraa thrashiä. Jouduin houkuttelemaan hänet ulos omalta mukavuusalueeltaan ja opettamaan hänelle vähän muitakin tahtilajeja kuin 4/4-jytkeen. Hän kyllä tajusi homman nopeasti.
– Bassoon pyysin Bennett Bartleyn, joka on vanha New Orleans -kettu. Hänet pestatessani tosin tiesin, että tuskin miehellä on aikaa lähteä kiertämään, koska miehellä on sata rautaa tulessa. Kiertueella bassoa soittaa Steve Taylor.
Anselmon ja Illegalsin yhteiselo Warbeastin kanssa manifestoitui jo tammikuussa bändien yhteisellä split-ep:llä War of the Gargantuas. Yhtye on Anselmon mukaan päässyt vauhtiin, ja nälkä on äijällä itselläänkin. Kunhan nyt saa ensin Housecore Horror Film Festin ja muut jonossa odottavat bändikuviot hoidettua pois alta.
– Soitamme lokakuussa noilla kauhuleffafestareillani ja julkaisemme toisen ep:n. Se on myös äärimmäistä, mutta vähän eri tavalla ja toisenkaltaisella soundilla. Noilla parilla biisillä on ihan oma identiteettinsä.
– Sitten on aika ryhtyä kirjoittamaan Downin seuraavan levyn biisejä, minkä jälkeen on taas Illegals-matskun vuoro. Odotan sitä jo kovasti.
Orgaaninen sanansäilä
Walk through Exits Only on musiikillisesti tyly, eikä sanoituksiltaankaan kepeätä kamaa. Paljon jyrkkää asennetta kohdistuu nykyiseen musiikkiteollisuuden sontaläjään ja sen ympärillä pörrääviin, paskanhajusta huumaantuneisiin kärpäsiin. Anselmo on huomannut musafanin ominaisuudessa freeseimmänkin kentän hapantuvan.
– Esimerkiksi bläkkispuolella on ehdottomia kulmakivibändejä, ja toisaalta innovaattoreita, jotka etsivät tapoja rikkoa genren sovinnaisuuksia ja luoda siihen uutta näkökulmaa. Näiden oleellisten toimijoiden välitilassa on harmillisen paljon imitaattoreita, joiden suoltama musa on geneeristä ja tylsää.
– Musiikki kaipaa crossover-otetta, eli rohkeaa raja-aitojen kaatamista ja sitä kautta löytyvää todellista omintakeisuutta. Pinnan alla tapahtuu kiinnostavia, siellä on vahva syke. Uskon edelleen kaaokseen!
Levyn sanoituksia lueskellessa välittyy lyriikoiden tulisieluinen ote, joka toitottaa todellisen musiikin ja yleisen true-meiningin torvea. Vallankumousta Anselmo ei ole kuitenkaan herättelemässä, ei ainakaan myönnä sitä.
– No, riippuu tietysti siitä ketkä pitävät levystä ja kuuntelevat sitä. Mutta jos tuo on sinun näkemyksesi, se saattaa olla muidenkin mielipide. Levyn nimikin on siinä määrin epämääräinen, että sata ihmistä voi tulkita sen eri tavalla. Kirjoitan sanoituksia, jotka ovat avoimia tulkinnoille, enkä tunge ajatuksiani lusikalla kuulijan tajuntaan. Pyrin herättämään kuulijat ajattelemaan.
– Tekstittäjänä koen olevani kuin arkkitehti, joka suunnittelee talon, mutta kuulijat rakentavat siitä kodin. Sanoitukseni saavat kasvaa kuulijan mielessä orgaanisesti vapaana.
Asiaa ja asennetta herran suu on ärjynyt aina. Jo aiemmasta kysymyksestä varpailleen nousseen Anselmon äänessä huokuu nouseva tuohtumus nostaessani esiin mahdollisuuden, että jotkut saattavat kokea miehen nostavan itseään jalustalle oikeamielisen musiikin airuena.
– Ei ikinä! Helvettiin kaikki tuollainen rokkitähtimentaliteetti. Minä vain kirjoitan lauluja! Olen taiteilija, ja siihen kuuluu luovuus ja taiteellinen vapaus tehdä asioita juuri niin kuin oikealta tuntuu. Se perimmäinen ajatus tosin voi ilmentyä joskus vain häviävinä kirkkauden hetkinä.
Kultaa kaanonista ja maan alta
Jotta ei eksyttäisi liian filosofisiin mielenliikkeisiin tai tulisi lankoja pitkin nyrkkiä korvaan, palataan nykymusiikin tilaan. Pinnan alla kytee, mutta onko mitään hyvää muuten havaittavissa?
– No, nämä ovat makuasioita, ja jokainen diggaa mistä diggaa. Mutta kuten ruuan kanssa, makumieltymyksiään voi harjoittaa ja kehittää johonkin suuntaan. Itse en perusta oikeastaan mistään mainstreamkamasta. Pääasiassa vanhat bändit pommittavat varmasti, ja syvällä undergroundissa muhii hyvää kamaa.
Vanhan liiton suitsutusta Anselmosta irtoaa. Mies intoutuu hehkuttamaan Acceptia ja Voivodia, joiden keikoilla fiittasi viime kesän Hellfestissä.
– Restless and Wild on mahtava levy. Accept on muutenkin pysynyt heavy metalille uskollisena todella vankasti. Tunnen bändin heidän laulajansa Mark Tornillon kautta. Voivodin – joka on uskomaton bändi, eikö vain? – olen
tuntenut jostain vuodesta 1989 asti. He ovat kuin perhettä, veljiä.
– Mutta en mene koskaan pyytämättä pilamaan kenenkään keikkaa, vaan astun lavalle vain kutsuttuna. Ja olen laulanut monien bändien kanssa, Agnostic Frontista ja Slayeristä lähtien. Tuo on todellinen kunnia, päästä lavalle omaa musiikillista identiteettiä muokanneiden bändien kanssa.
– Panteran kanssa emme olleet koskaan tiukkapipoisia siitä, kuka lauteilla heiluu. Ei mitään ”lava tyhjäksi, bändi esiintyy” -menoa, päinvastoin. Lavalle huikattiin kaikki lämppäribändit ja roudarit mesoamaan.
Arvostettu laulaja on kulkenut omia polkujaan ja tyytynyt lähinnä vain vierailemaan keikoilla. Omat bändit ovat olleet Anselmon juttu. Eikä äijää ole kauheasti edes kyselty bändeihin, vaikka useatkin arvostamansa vanhan liiton yhtyeet ovat vuosien varrella vaihtaneet solistia.
– Tyypit tietävät, että olen kapinallinen ja oman laivani kapteeni. Joskus 1987, ennen kuin edustamani glamorkesteri Pantera sai levytysdiilin, Metal Church kosiskeli minua laulajakseen. Päätin kuitenkin pysyä Panterassa.
Pätevä bändihän se Metal Church oli, mutta taisi olla silti ns. ”ihan hyvä” päätös.
– Luoja tietää, että kyllä oli.
Panterasta kun päästiin puhumaan, ihan Anselmon itsensä aloitteesta, lienee pakko vielä kysyä, onko minkäänlainen reunion edes etäisesti mahdollinen.
– Puuuuh, on aika perseestä käyttää ilmaisua ”ei ikinä”, mutta siltä se tuntuu. Onhan netissä kaikenlaisia huhuja, ja on asiaa hiukan nostettu esiinkin Zakk Wylden (2004 lavalle murhatun Dimebag Darrelin kaavailtu korvaaja, toim. huom.) ja Rexin (Brown, basso) kanssa. Tuntumani mukaan he olisivat ihan sen kannalla, että Pantera-nimellä tehtäisiin jotakin. Vince (Dimebagin veli Vinnie Paul, rummut) on kuitenkin oman laivansa kapu. Hän ei halua edelleenkään olla missään tekemisissä kanssani. Eipä siihen oikein ole vastaan väittämistä.
Juttu on julkaistu Infernon numerossa 7/2013 (#109).