Bändi ilman imagoa – Haastattelussa Anaal Nathrakh

Nykypäivän johtaviin äärimetallibändeihin kuuluva Anaal Nathrakh on antanut väkivaltaiselle musiikille kasvot. Bändin ilmaisu on kuitenkin paljon muuta kuin päätöntä kohkausta. Kaoottisen äänivallin takaa löytyy järkeä ja suunnitelmallisuutta.

Kuva: Paul Kenney

Säröisestä, nopeasta ja aggressiivisesta ulosannistaan tunnettu brittibändi Anaal Nathrakh on edennyt urallaan jopa yllättävän pitkälle, jos ottaa huomioon, että yhtye on kairannut tiensä faniensa tajuntaan käytännössä pelkän musiikin voimin. Sanoitukset kaksikko on julkaissut ainoastaan yhteen kappaleeseen, Domine Non Es Dignus -levyltä (2004) löytyvään Rage, Rage Against the Dying of the Lightiin.

Yhtyeen luottamus pelkän musiikkinsa voimaan hämmästyttää, sillä bändin teksteistä vastaa älykkäästi kommunikoiva ja lukenut mies, hysteerisen huudon ja puhtaan ilmaisun välillä oivasti tasapainotteleva Dave ”V.I.T.R.I.O.L.” Hunt. Valitusta linjasta huolimatta hän on valmis puhumaan sanoituksistaan.

– Uusi Desideratum-levy käsittää suuren määrän eri teemoja. Suurin osa teksteistä liittyy kuitenkin pääteemaan, joka on himo – millaista on himoita jotain, miten äärimmäisyyksiin ihminen on valmis menemään saadakseen haluamansa ja kuinka tämä ilmenee yhteiskunnassa… Pointti siis on, että himoitsemme asioita, joita emme tarvitse, ja päinvastoin. Sen vuoksi suuri osa nykykulttuurista on niin onttoa paskaa.

– Sanoituksista ilmenevät myös reaktioni joihinkin maalauksiin, väestötilastotietoihin, Nietzschen ajatuksiin Sokrateksesta ja faktoihin, joiden mukaan universumi ei noudata minkäänlaista järjestelmällisyyttä. Valtaosa lyriikoista on karua ja usein ivallistakin tekstiä, eli periaatteessa samaa vanhaa kamaa, mutta maailmasta löytyy jatkuvasti myös paljon uutta ajateltavaa.

Duona levynsä tehtailevalla Anaal Nathrakhilla ei ole varsinaista imagoa. Kyseessä on vain kaksi kaveria musiikkinsa parissa, ja homma toimii hyvin. Mitä mieltä olet perinteisen heavy metal -imagon salaperäisyydestä ja vaarallisuudesta?

– Mystiikka on metallimusiikissa pitkälti sarjakuvaosastoa. Vaarallisuus ja muut vastaavat jutut ovat lopulta aika turvallisella tasolla, koska kaiken takana ovat vain roolihahmot, vähän kuin showpainissa. Olemme molemmat kovia King Diamond -faneja, ja hänen juttunsa toimii, koska kuulija tietää sen olevan pelkkää fantasiaa.

– Jotkut metallimuusikot ovat oikeasti vaarallisia, tai ainakin mielenkiintoisia ihmisiä, mutta sillä on hyvin vähän tekemistä imagon kanssa. Jos pimahdan joskus raivosta, se ei tapahdu siksi, että esittäisin jotain hahmoa. Ajatellaanpa vaikka elokuvia: mielestäni mielenkiintoisin pahis on Dead Man’s Shoesin Richard, ei Skeletor tai vaikkapa Hannibal Lecter. Mitä minuun tulee, tiedän olevani hieman outo, mutta minun ei tarvitse tuhlata aikaani todistaakseni sitä muille.

Ateistin tunnustukset

Anaal Nathrakhin levyillä on kuultu vierailevia muusikoita, kuten Attila Csiharia (Mayhem), Shane Emburya (Napalm Death) ja Set Teitania (Watain). Uusimmalla albumilla koneista vastaa Gore Tech -niminen artisti. Minkälaisin perustein valitsette muusikkoja levyillenne ja kuinka vapaat kädet heillä on biisien kanssa?

– Olemme vehtailleet koneiden kanssa koko uramme, ja monen mielestä esikoisemme The Codex Necro (2001) kuulostaa industrialilta. Nyt halusimme mukaan kaverin, joka tekee tällaista musiikkia täysipäiväisesti. Hänellä on metallimusiikkitausta ja hän oli entuudestaan bändimme fani, joten yhteistyö tuntui luonnolliselta.

– Mick (Kenney, aka Irrumator, kaikki soittimet) lähetti Gore Techille biisien raakaversiot ja hän lisäili niihin omat juttunsa. Kun Mick sai kamat takaisin, hän valitsi niistä parhaat ja sovitti kappaleet uusiksi, eli käytännössä sulatti Gore Techin osuudet biisien sisälle.

– Annamme artistille joitain suuntaviivoja, mutta muuten heillä on vapaat kädet. Haluamme tietysti jokaisen oman soundin kuuluviin, joten olemme sanoneet, että tehkää niin kuin parhaaksi näette. Jos joku vierailija tekisi jotain aivan idioottimaista paskaa, heittäisimme sen välittömästi roskiin, mutta kanssamme työskennelleet tyypit eivät ole onneksi tätä osastoa.

Kappaleidenne otsikoissa on viitteitä sekä satanismiin että okkultismiin, ja olette tehneet yhteistyötä erittäin omistautuneena satanistina tunnetun Set Teitanin kanssa. Miltä kantilta käsittelet näitä aiheita?

– En ole kiinnostunut satanismin tai okkultismin harjoittamisesta, mutta kylläkin näistä aiheista ja salaisuuksista niiden takana. Olen ateisti, mutta en näe mitään epäsuhtaa ateismin ja yliluonnollisten asioiden välillä.

– Minulle uskonnolliset termit ovat pelkkiä kielikuvia asioille, jotka ympäröivät meitä. Näen ihan kirjaimellisesti demoneita joka puolella, joskin minun käsitykseni demonista saattaa olla hieman erikoinen ja tämä ilmenee myös sanoituksissamme. Uskontojen vaikutus kulttuuriin ja psykologiaan on valtava, ja tätä ei auta kieltää, vaikka olisit kuinka ateisti.

– On harmi, että musiikin kautta ilmenevistä henkilökohtaisista uskomuksista ei keskustella yksityiskohtaisemmin, koska minusta olisi mielenkiintoista jutella aiheesta esimerkiksi Setin kanssa, jolla on oma vahva kantansa. Tällaiset haastattelut tuntuvat olevan ainoa keino herättää jonkinlaista keskustelua aiheesta.

Mitä tulee suomalaiseen Anaal Nathrakh -fanijoukkoon, etenkin parin viime vuoden aikana porukkaan tuntuu liittyneen huomattavan paljon nuorta porukkaa, vaikka yhtyeen musiikin ei kuvittelisi uppoavan aivan teini-ikäiseen makuun. Mahtaako ilmiö olla ihan maailmanlaajuinen?

– Olen ollut aina aivan onneton näissä ikäkysymyksissä, koska en ole oikeasti kiinnostunut aiheesta, joten en ole huomannut tällaista. On kuitenkin aina yhtä sykähdyttävää huomata, että monet nuoret kuulijat ajautuvat vihaisen musiikin pariin, koska se kyseenalaistaa nykyistä maailmanmenoa. Tämän vuoksi sitä varmaan kutsutaankin äärimetalliksi.

– En usko, että raaka metallimusiikki olisi nykynuorille jotenkin vieraampaa kuin kenellekään muullekaan. Ehkä kiinnität asiaan huomiota, koska olet itse tulossa vanhaksi, hah.

Voimaa vitutuksesta

Anaal Nathrakhin musiikissa yhdistyvät saumattomasti grindcoren nopeus ja intensiteetti, industrial metalin kylmyys ja konemainen tarkkuus sekä black metaliin viittaavat riffit ja melodiat. Kun tämä kaikki puristetaan rosoisen filtterin lävitse, kasassa on musiikillinen salaatti, jota voi kutsua omaperäiseksi.

Olette työskennelleet bändin parissa vuodesta 1998. Oletko koskaan ajatellut, että nyt saavat hevihommat riittää ja tekisit mieluummin jotain aivan muuta?

– Enpä oikeastaan. Ja jos näin tapahtuisi, emme kutsuisi musiikkia ainakaan Anaal Nathrakhiksi. Mick teki muinoin kevyttä kamaa Professor Faten kanssa, mutta nykyinen ilmeemme on kuva siitä, mitä tunnemme sisällämme. Teen tällaista musiikkia, koska minua vituttaa, en siksi, että musiikki vituttaa minua.

– Olen lukenut esimerkiksi Kurt Cobainin ja Devin Townsendin ajatuksia siitä, että viha heidän musiikissaan on jonkinlainen mielentila. Se ei ole oikeastaan näyttelemistä, mutta tarvitset tietynlaisen sykäyksen, että pääset tähän vihaiseen moodiin… Tai sitten olen tulkinnut heidän sanomansa väärin. Kuitenkin, minusta tuntuu, että olen koko ajan tuossa mielentilassa, tai ainakin hyvin lähellä sitä.

Olet antanut urasi aikana varmaan satoja haastatteluja. Turhauttaako samojen asioiden jauhaminen?

– Joskus, mutta se riippuu niin paljon kysymysten laadusta. ”Kertoisitko hieman historiastanne?” -linjan kysymykset ovat niitä ärsyttävimpiä, mutta en lähde syyttämään kokemattomia toimittajia. Lähes jokainen haastatteluamme lukeva tietää keitä me olemme, ja jos ei tiedä, on olemassa internet, josta löytää tarvitsemansa.

– Jotkut haastikset voivat olla aidosti mielenkiintoisia, ja usein näin tapahtuu, kun toimittaja on tehnyt juttunsa ajatuksen kanssa. Pidän musiikistamme puhumisesta, ja monet ovat sanoneet, että se osa-alue haastatteluissamme on ollut erityisen kiinnostava. Ja koska emme julkaise sanoituksiamme, haastattelut ovat myös erinomainen kanava tuoda esiin ajatuksiamme ja teemoja musiikkimme takaa.

Haastattelu julkaistu Infernossa 9/2014. Muista myös Anaal Nathrakhin tulevat Suomen-keikat.