Marcel ”Schmier” Schirmer istuskelee müncheniläisen konserttisalin takahuoneessa. Viereinen jääkaappi on täynnä houkuttelevia tuotteita, mutta ihonsa kuvilla täyttänyt ja kasvonsa lävistänyt basisti-laulaja ei koske kylmiin mallasjuomiin vielä tässä vaiheessa iltaa. Keikan jälkeen tilanne onkin sitten toisenlainen.
Backstage-keikkapaikassa on tänään tarjolla aikamoinen thrash metal -hyökkäys, sillä Killfest 2019 -rundi on tuonut eteläisen Saksan suurimpaan kaupunkiin Destructionin, Meshiaakin, Flotsam & Jetsamin ja Overkillin.
Schmier on silminnähden mainiolla tuulella ja kehuu rundin lähteneen käyntiin hienosti. Miehen hymyn taustalta löytyy toinenkin syy: Destructionin neljästoista studioalbumi Born to Perish on haastatteluhetkellä viimeistä silausta vaille valmis.
– Destructionissa puhaltavat tuoreet, älyttömän energiset tuulet. Minä ja kitaristi Mike Sifringer olemme hemmetin vanhoja partoja, kun taas rumpali Randy Black ja kitaristi Damir Eskić ovat ihan uusia kasvoja, Schmier aloittaa.
– Randyn rumputuli tuo mieleeni Dave Lombardon tyylittelyn: molempien groove on ihan omaa luokkaansa. Damir taas… Kaveri on meitä muita viitisentoista vuotta nuorempi, mutta hän on digannut Destructionia koko ikänsä ja tuntee yhtyeen diskografian todennäköisesti paremmin kuin kukaan muu tällä pallolla!
Destruction toimi vuosikaudet triona. Miksi päätitte ottaa mukaan toisen kitaristin?
– Kun edellinen rumpalimme Wawrzyniec ”Vaaver” Dramowicz lähti vuonna 2018, kiinnitimme ensi töiksemme Randyn. Kun aloin sitten katsoa uusia riffejä Miken kanssa, tajusin hyvin nopeasti, että tuoreet biisit nousisivat kahdella kitaralla kokonaan uudelle tasolle. Damir oli entuudestaan tuttu herra ja kysyimme sitten hänen kiinnostustaan… Hän vastasi kyllä. Hah hah!
– Destruction-albumin valmisteleminen ei ole ollut näin perkeleen kivaa sitten… En edes osaa sanoa! Bändi kuin bändi toki kehuu uusinta hengentuotostaan, mutta tämä lausunto tulee suoraan sydämestä: Born to Perishin kirjoittaminen ja nauhoittaminen oli silkkaa juhlaa.
Olet siis kokenut huonompiakin aikoja Destructionin jäsenenä…
– Niin, ja sellaisiakin aikoja, etten ole ollut yhtyeen jäsen lainkaan, Schmier toteaa.
– Monet ovat ehkä unohtaneet, mutta minähän sain mononkuvan persuuksiini vuonna 1989. Destruction oli tuolloin vahvassa sekaannuksen tilassa, ja muut yhtyeen jäsenet alkoivat syyttää ongelmista minua… Joillakin muillakin olisi toki ollut peiliin katsomisen paikka, mutta… No, en viitsi enää muistella niitä aikoja. Pysyköön menneet menneitä.
Vain nopeita biisejä
Nyt kuitenkin mennään menneisiin – ei kuitenkaan vuoteen 1989 vaan saman vuosikymmenen alkupuolelle, aikaan ennen Destructionin perustamista.
– Asuin nuoruudessani Saksan luoteiskolkassa, lähellä Freiburgin kaupunkia. Kun 70-luku päättyi, täytin neljätoista ja musiikki alkoi kiinnostaa minua toden teolla. Nimenomaan rankempi kama, johon olin onnistunut törmäämään Judas Priestin Unleashed in the East -livealbumin ansiosta… Pian pääni alkoi räjähdellä tuon tuostakin, sillä sain hankittua Motörheadin Ace of Spadesin, Iron Maidenin debyytin ja Saxonin Wheels of Steelin varsin pian niiden ilmestyttyä. Näiden klassikoiden äärellä ymmärsin, mitä haluan tehdä elämälläni, Schmier naurahtaa.
Nelimiehiseksi taas vaihteeksi kasvanut saksalaislegenda Destruction viettää pian 40-vuotispäiviään, mutta ikääntyminen ei kuulu verevältä Born to Perish -uutuusalbumilta ainakaan huonolla tavalla. Seuraavassa basisti-laulaja Schmier kertoo niin yhtyeen tuoreista kuulumisista kuin eritoten vanhoista hurjista ajoista.
– Eräänä päivänä sain käsiini New Wave of British Heavy Metal -liikehdintään pureutuneen musiikkilehden. Silloin tajusin Iron Maidenin olevan vain jäävuoren huippu, sillä aviisi kirjoitti vuolain sanankääntein muun muassa Ravenistä, Tygers of Pan Tangistä, Angel Witchistä, Praying Mantisistä ja muista brittiskenen uusista nimistä. Seuraavien kuukausien aikana kaikki vähäiset rahani hupenivat näiden bändien levyihin.
Schmierin tulevaisuuden lopullisesti sinetöineen yhtyeen kotipaikka oli kuitenkin ison veden ja laajan mantereen takana.
– Metallican Kill ’em All oli jotakin uskomatonta. Olin törmännyt näihin San Franciscon ihmeisiin jo Metal Massacre -kokoelmalla ja odotin yhtyeen debyyttiä vesi kielellä, mutta en odottanut saavani niin pahasti turpaani. Kill ’em All oli paljon nopeampi ja rankempi kuin eurooppalaisyhtyeiden julkaisut. Lisäksi bändi soitti paremmin kuin muut ja levyn soundit olivat helvetin hyvät… Aivan erityisen kovan vaikutuksen teki James Hetfieldin soitto, sillä hänen rytmi- ja riffitulituksensa oli suorastaan ennenkuulumattoman tiukkaa, Schmier muistelee.
– Kill ’em All on edelleen suosikkini Metallican levytyksistä. Rakastan yhtyeen neljää ensimmäistä albumia ja Master of Puppets on biisinkirjoittamisen ylittämätön mestarinäyte, mutta… Niin, en ole koskaan päässyt yli Kill ’em Allin tyrmäysiskusta!
Destructionin esiaste Knight of Demon ehti luoda perustuksensa jo ennen Metallica-debyytin julkaisua.
– Taustalla kummitteli esimerkiksi Acceptin proto-thrash-biisi Fast as a Shark. Muistan miettineeni Restless and Wild -pitkäsoittoa kuunnellessani, että avausbiisi on helvetin hyvä, mutta levyn muut kappaleet ovat aivan liian hitaita. Kun sitten saimme Knight of Demonin varhaisen kokoonpanon jonkinlaiseen järjestykseen, päätimme soittaa vain nopeita biisejä.
– Ne olivat hurjia aikoja. Kotikaupungissamme ei ollut minkäänlaista metalliskeneä, eivätkä paikalliset ihmiset olleet koskaan nähneet metallityyppejä. Katsopa huviksesi Sentence of Death -minialbumimme kantta… Näytimme joka päivä juuri sellaisilta, emmekä todellakaan pukeutuneet nahkaan, niitteihin ja panosvöihin vain promokuvauksia varten. Voin vakuuttaa, että mummot katsoivat peräämme aika pitkään. Hah hah!
Metelöintiä bunkkerissa
Knight of Demon vaihtui pian Destructioniksi, ja yhtye alkoi treenata mahdollisimman usein. Mikä ei tosin välttämättä ollut kovin usein.
– Harjoituskämpän löytäminen oli älyttömän hankalaa. Kuten sanoin, näytimme varsin hurjilta, eikä kukaan niin sanotusti järjissään ollut halunnut vuokrata meille minkäänlaista tilaa. Jos löysimmekin jonkin paikan, saimme yleensä kenkää ensimmäisten tai toisten treenien jälkeen. Jälkikäteen ajateltuna en varsinaisesti ihmettele sitä, sillä ilmoille saattamamme melusaaste oli aikamoista!
– Muistan vieläkin ajan ennen Bestial Invasion of Hell -debyyttidemon nauhoittamista. Saimme taas kerran lähtöpassit jostakin kämpästä ja mietimme kuumeisesti seuraavaa siirtoamme. Isoisäni omisti viinikellarin, ja eräänä päivänä kysyin, voisimmeko treenata hänen kellarissaan. Siellä me sitten soitimme viinipullojen ja pekoninsuikaleiden keskellä… Mutta emme kovin kauan, Schmier nauraa ja jatkaa:
– Isoisäni omisti myös leipomoliikkeen, joka sijaitsi viinikellarin yläpuolella. Ei mennyt kauankaan, kun hänen asiakkaansa alkoivat kummastella alakerrasta kuuluvaa ”sietämätöntä meteliä”. Koska leipomo piti ovia auki varsin myöhään iltaisin, jouduimme lähtemään sieltäkin.
Lopulta Destructionia onnisti.
– Asuimme hyvin lähellä Sveitsin rajaa ja saimme treenikämpän eräästä bunkkerista Baselin lähistöltä. Sveitsiin oli rakennettu kylmän sodan aikana valtavasti väestönsuojia, ja suurin osa niistä oli täysin tyhjiä. Tämähän oli meille kuin lottovoitto, sillä bunkkerin uumenissa saimme metelöidä sielujemme syövereistä eikä kukaan kuullut rähinäämme. Hah hah!
Eikö myös Tom G. Warriorin Hellhammer treenannut sveitsiläisessä bunkkerissa?
– Kyllä vain, mutta eri paikassa. Tutustuimme Tomiin ja muihin Hellhammer / Celtic Frost -tyyppeihin jollakin metallikeikalla Zürichissa jo vuonna 1983 ja meistä tuli varsin hyvät ystävät. Ei mennyt kuin pari vuotta, kun esiinnyimme Celtic Frostin, Voivodin, Possessedin ja Nasty Savagen kanssa Kanadassa World War III -festivaalilla.
Ei mennä ihan vielä sinne asti…
– Pysytään Sveitsin puolella, sillä se oli Destructionin alkutaipaleella paljon Saksaa parempi paikka. Esimerkiksi Baselissa oli mahtava levykauppa Atlantis, jonka omistaja halusi myydä myös Bestial Invasion of Hell -demoja. Ensimmäisen viikon aikana nauhoja meni parikymmentä kappaletta, emmekä olleet uskoa korviamme. Kaksikymmentä!
– Ihan kaikki muistot Sveitsin puolelta eivät kuitenkaan ole kultaisia. Erään kerran paikallinen poliisi pidätti meidät Atlantisin edessä, koska me kuulemma näytimme epäilyttäviltä. Ja he olivat oikeassa… Jeparit tutkivat hartaasti esimerkiksi vöitämme, sillä he taisivat luulla panosten olevan aitoja, Schmier hymähtää.
– Me suorastaan rakastimme niin sanottujen tavallisten ihmisten kummeksuvia ja paheksuvia katseita. Saksan luoteiskolkka oli 80-luvun alkupuolella aivan hemmetin konservatiivista seutua, ja näköisemme kaverit olivat 99 prosentille ihmisistä… no, luotaantyöntävän ja vaarallisen näköisiä. Sitähän me emme oikeasti olleet, mutta muiden harhaiset mielikuvat eivät varsinaisesti haitanneet meitä. Hah hah!
Sopimus panosvöiden ansiosta
SPV/Steamhammer-levy-yhtiö julkaisi Sentence of Death -minialbumin marraskuussa 1984. Millaisia muistikuvia sinulla on näistä ajoista?
– Lähdetään vaikka siitä, että thrash metalista ei vielä juuri puhuttu, joten me kutsuimme Destructionin musiikkia määreellä ”black speed hardcore metal”, Schmier sanoo.
– Lähetimme Bestial-demonauhan muun muassa Noise Recordsille, mutta he ilmoittivat, että sellainen punkräime ei herätä minkäänlaista kiinnostusta. SPV/Steamhammer oli aivan eri linjoilla, ja allekirjoitimme sopimuksen heidän kanssaan. Toki myös Noisen kaverit tajusivat melko nopeasti, että thrash metal -bändit ovat seuraava iso juttu, ja yhtiö kiinnittikin sitten Kreatorin.
Pitääkö paikkansa, että SPV/Steamhammer ei kiinnittänyt Destructionia pelkästään musiikillisten ansioiden takia?
– Kyllä vain. SPV:n pomo ilmoitti jotakuinkin seuraavasti: ”Bändinne musiikki on ihan mukiinmenevää, mutta te näytätte niin helvetin rankoilta, että minun täytyy sainata teidät.” Eihän siinä voinut kuin nauraa – saimme sopimuksen panosvöiden ansiosta!
– Myös se muistuu elävästi mieleen, kun menimme ensimmäisen kerran tapaamaan SPV:n tyyppejä yhtiön päämajaan Hannoveriin. Kaupunkihan sijaitsee Pohjois-Saksassa, ja tajusimme heti keskustelun alkajaisiksi, että meidän puhumamme Etelä-Saksan murre on aivan erilaista… Ymmärsimme toki toisiamme, mutta herranen aika, että heidän aksenttinsa kuulosti hassulta. Tokihan he ajattelivat täsmälleen samalla tavalla meistä. Hah hah!
Miksi monet saksalaiset thrashbändit julkaisivat ensin ep:n tai minialbumin?
– Uudenlainen metalliskene otti tuolloin vasta ensiaskelia, eikä esimerkiksi SPV osannut ennakoida, haluaako jengi ostaa Destructionin kaltaisen yhtyeen täysimittaista albumia. He siis päättivät testata markkinoita hieman pienemmän – ja halvemman – julkaisun avulla.
– No, kauppa alkoi käydä hyvällä tahdilla… Itse asiassa Sentence of Death katosi kaupoista siihen tahtiin, että SPV halusi meidän palaavan studioon melkein saman tien. Infernal Overkill -debyytti ilmestyikin vain puolisen vuotta minialbumin jälkeen. Onneksi varastostamme löytyi runsaasti puolivalmiita biisejä, eikä meille tullut varsinaista kiirettä Infernal Overkillin tekemisen kanssa.
– Pitää myös muistaa, että näihin aikoihin thrash metal -bändit olivat vasta aloittamassa kiertueiden tekemistä. Tämä tarkoitti tietenkin sitä, että saatoimme kirjoittaa uutta musiikkia vaikka joka päivä, kun meidän ei tarvinnut remuta jossakin päin maailmaa.
Mikä oli Destructionin alkuaikojen unohtumattomin rundi?
– Kiersimme Infernal Overkillin jälkeen muun muassa Slayerin kanssa. He olivat Euroopassa promotoimassa Hell Awaits -albumia ja pääsimme heidän matkaansa joksikin aikaa. Keikat eivät tuohon aikaan olleet valtavan isoja, mutta paikalle saapuneet fanit olivat aivan pähkähulluja maasta ja kaupungista toiseen.
– Pari vuotta myöhemmin rundasimme Euroopassa Motörheadin ja King Diamondin kanssa, ja se oli ehkä hienoin kiertue ikinä. Olimme vasta hieman päälle parikymppisiä, edelleen aika kokemattomia kundeja, ja Lemmy Kilmister päätti ottaa meidät siipiensä suojiin. Se tarkoitti access all areas -luokan pääsyä heavy metal -taivaaseen. Hah hah!
Ei maailman syvällisintä
Infernal Overkill ja kakkosalbumi Eternal Devastation, joka ilmestyi hieman yli vuoden päivät debyytin jälkeen, ovat pesunkestäviä thrash metal -klassikoita. Mutta millaisia ajatuksia nämä noin 35-vuotiaat pitkäsoitot herättävät tekijässään tänä päivänä?
– Lienee tarpeetonta sanoa, että levyt olivat tietenkin äärimmäisen tärkeitä Destructionin uran kannalta. Niiden ansiosta meistä tuli nopeasti todella suosittu yhtye, erityisesti Keski-Euroopassa, Schmier sanoo ja jatkaa:
– Ensimmäiseksi mieleeni tulee Eternal Devastationin nauhoitussessio. Kun kirjoitimme ja treenasimme biisejä harjoituskämpällä, meteli oli taas kerran valtaisa enkä todellakaan kuullut Miken kitaran kaikkia nyansseja. Kun hän sitten alkoi taltioida vaikkapa Curse the Godsin riffejä, olin suunnilleen lentää perseelleni. Että jumalauta, tämä kaverihan on kirjoittanut ihan uskomattoman hienoja juttuja!
– Toisena mieleeni nousevat kappaleiden tekstit. Englannin kieleni oli näihin aikoihin surkealla pohjalla, ja esimerkiksi Infernal Overkillin sanoitukset koostuivat lähinnä mahdollisimman pahan ja ilkeän kuuloisista sanoista. Kotiseutumme oli kaiken muun lisäksi varsin vahvasti katolista aluetta ja me toki halusimme herättää pahennusta uskovaisten keskuudessa. Se olikin hyvin helppoa: ei tarvinnut kuin laittaa tekstiin sana ”Satan”, ja ihmisten karvat nousivat kauhistuksesta pystyyn.
– Eternal Devastation oli tekstiensä puolesta jo vähän edistyksellisempi. Paiskasin tökeröimmät kliseet roskakoriin ja ryhdyin kirjoittamaan vähän muunlaisia juttuja. Halusin esimerkiksi kertoa faneille, että ”ajatelkaa omilla aivoillanne älkääkä seuratko sokeasti muita”. Okei, ehkä sekään ei ollut mitään maailman syvällisintä, mutta sentään syvällisempää kuin ”demonic monsters grin at me / all over signs of the evil” -jutut. Hah hah!
Kolmas pitkäsoitto Release from Agony (1988) olikin sitten melkoinen vedenjakaja.
– Se oli vaikeiden aikojen alkupiste. Levy-yhtiö painosti meitä kirjoittaman kaupallisempaa materiaalia, sillä he kaavailivat Destructionista ”seuraavaa Metallicaa”. Osa bändistä oli yhtiön kanssa samoilla linjoilla, mutta minä yritin toppuutella: ”Hei jätkät, me olemme Destruction… Meillä on oma juttumme, emmekä voi muuttua yhtäkkiä joksikin muuksi!” No, minua ei pahemmin kuunneltu, Schmier hymähtää.
– Lopputulos? Release from Agonystä ei tullut kovinkaan kaupallinen levy, vaan huomattavasti aikaisempia teknisempi kokonaisuus. Muistan olleeni studiossa todella ärtynyt, kun kitaristit yrittivät kirjoittaa toinen toistaan mutkikkaampia juttuja… Niillä hetkillä Destruction alkoi kulkeutua aivan väärille urille.
– Tänä päivänä suhtaudun Release from Agonyyn huomattavasti positiivisemmin. Levyn tekninen riffittely oli aikaansa edellä, ja Morbid Angelin sekä Deathin kaltaiset yhtyeet nappasivat meiltä paljon vaikutteita.
Release from Agony jäi omalta osaltasi viimeiseksi Destruction-albumiksi – siis ennen paluutasi yhtyeen rivistöön vuonna 1999.
– Yritimme valmistella vielä Cracked Brain -levyn [1990], mutta se oli aivan toivotonta. Yhteistyö muiden kanssa ei toiminut enää millään tasolla, Schmier parahtaa ja päättää:
– Mutta olinhan minä silti todella vittuuntunut, kun muut jätkät potkivat minua ulos Destructionista kesken levytyssession. Sillä hetkellä olin täysin varma, ettei minua nähdä enää koskaan tämän yhtyeen kokoonpanossa. Niin ne mielipiteet muuttuvat…
Julkaistu Infernossa 7/2019.